| ||||||||||||||||
www.inkeri.com Etusivu Inkerin kulttuuriseura ry Tulevia tapahtumia Inkerin kulttuurikanava Historia ja kulttuuri Uutisia Inkeri-kirjoja Inkerin tapatietoa Luettelo Inkeri-aiheisesta kirjallisuudesta Äänellä itkijät Sampo-korut Sukututkimus Virtuaali-Inkeri Inkeriseuroja Suomessa Ruotsissa Virossa Pietarissa Karjalassa Virtuaali-Inkeri In English |
Inkerinmaa on aikoinaan käsittänyt noin 55 000 neliökilometrin suuruisen alueen Virosta Laatokkaan. Inkeri muodosti Suomenlahden etelärantaa kaartavan yli 200 km pituisen vyöhykkeen ja ulottuu Karjalan kannaksella Rajajokeen asti. Aluetta ovat jo ajanlaskumme ensimmäisillä vuosisadoilla asuttaneet vatjalaiset ja myöhemmin karjalaiset, joita nimitettiin venäläisissä kronikoissa sekä karjalaisiksi että izhoreiksi. Vatjalaiset ja inkerikot joutuivat jo 1300-luvulla Novgorodin valtapiiriin ja vuodesta 1478 Moskovan alaisuuteen. Samalla heidät liitettiin myös kreikkalaiskatoliseen kirkkoon. Kun ortodoksinen jumalanpalvelus tapahtui kirkkoslaaviksi, uskonto vaikutti ajan mittaan suomensukuiseen väestöön venäläistävästi. Vatjalaiset ovat tätä nykyä käytännöllisesti katsoen sukupuuttoon kuollut kansa, inkerikkoja asuu Länsi-Inkerissä vielä muutamia satoja. Inkerin lippu, vaakuna ja kansalliskukka
< Inkerillä on myös oma lippu ja vaakuna. Niiden keltainen pohja kuvaa Inkerin viljavia peltoja, punainen risti Pietarin muureja ja sininen Inkerinmaan jokia. Inkerin kansalliskukaksi valittiin äänestyksellä keto-orvokki. Sen väritys kertoo inkeriläisten moninaisista vaiheista ja mukaelee myös lipun väritystä. Lisäksi kasvin sitkeys ja vaatimattomuus muistuttaa inkerinsuomalaisuutta. Kansalliskukkakilpailun järjesti Inkerin kulttuuriseura.  Väestö Vuonna 1617 solmitun Stolbovan rauhansopimuksen mukaan Inkerinmaa siirtyi Ruotsi-Suomen yhteyteen. Maa oli autioitunut vuosikymmeniä kestäneiden taistelujen, asukkaiden pakkosiirtojen ja nälänhädän vuoksi. Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa II Adolf halusi kuitenkin tehdä valtakunnan itäisimmästä maakunnasta vankan luterilaisen puskurin Bysanttia ja slaavilaisuutta vastaan. Alun perin Kustaa II Adolf halusi tehdä Inkeristä saksalaisen alueen ja lahjoitti saksalaisille suurviljelijöille mahtavia tiluksia. Kun saksalaistaminen epäonnistui, Inkeriin ryhdyttiin houkuttelemaan suomalaisväestöä. Parhaat viljelymaat oli läänitetty Ruotsin aatelistolle ja siinä tarvittiin asukkaita niitä viljelemään. Maatilojen omistajien edustajat houkuttelivatkin erityisesti Karjalan kannaksen sekä Savon väestöä siirtymään Inkeriin. Lähtijöille luvattiin useita verovapaita vuosia sekä miehille vapautus sotapalveluksesta. Sotavuosien rasittamalle väestölle houkutus oli suuri. Seurasi tuhansien äyrämöisten ja savolaisten muuttovirta Inkeriin. Se jatkui herkeämättä 1700-luvulle, jolloin Pietari I valloitti alueen suuressa pohjansodassa. Ruotsin vallan loppuvuosina Inkerinmaan suomalainen väestö oli karttunut jo 70 000 henkeen. Inkerinmaalle perustettiin Suomen oloja vastaava hallitusjärjestelmä ja luterilainen seurakuntaverkosto. Inkerin evankelisluterilainen kirkko oli toiminut maassa jo 1600-luvulta lähtien. Vuonna 1921 siihen kuului vuonna 32 seurakuntaa. Suomenkielisen luterilaisen kirkon ansiosta inkeriläisten lukutaito oli poikkeuksellisen korkea jo sata vuotta ennen koululaitoksen perustamista 1800-luvun puolen välissä. Etniseltä alkuperältään nykyiset inkerinsuomalaiset ovat Suomesta 1600-luvulta alkaen muuttaneiden uudisasukkaiden, pääasiassa savolaisten ja karjalaisten jälkeläisiä. Eheä suomalaisasutus säilyi Inkerinmaalla 1920-luvun loppuun asti. Vuonna 1926 toimitetun väestönlaskennan mukaan Leningradin alueella laskettiin olevan 115 000 inkerinsuomalaista ja 15 500 suomensuomalaista. Inkerinsuomalaiset asuivat pääasiallisesti kylissä, joita 1920-luvulla oli noin 900. Kaupungeissa asui ainoastaan noin 7 000 inkeriläistä. Suomen kieli oli inkeriläisen äidinkieli. Suuri osa ihmisistä ei osannut venäjää lainkaan. Naiset ja lapset pysyivät inkeriläiskylissä ummikkosuomalaisina pitkälle 1930-luvulle asti. Lähes 300 vuotta kiinteässä kyläyhteisössä elänyt kansa onnistui säilyttämään äidinkielensä ja kansalliset tapansa vieraassa ympäristössä ja valtiovallan painostuksesta huolimatta. Sen sijaan inkeriläisten miesten venäjänkielen taitoa edisti heidän ansiotyössä käyntinsä. Vuonna 1989 Neuvostoliitossa asui 67 359 suomalaiseksi merkittyä ihmistä, joista Leningradin alueella asui 16 622, Neuvosto-Karjalassa 17 302 ja Virossa 16 622 sekä muualla Neuvostoliitossa 15 015.  Suomessakin suosittu Tuutarin puku on yksi Inkerin kauneimmista kansanpuvuista Elinkeinot Perinteisinä elinkeinoina Inkerissä olivat maanviljelys ja karjanhoito. Vaikka luonnonolosuhteet olivatkin suotuisat maatilat olivat melko pieniä, useimmat alle 10 hehtaaria. Tärkeimpiä viljelyskasveja olivat ruis, kaura, ohra, pellava, peruna ja muut juurekset. Varallisuudesta riippuen tiloilla oli yksi tai useampi hevonen. Lehmillä oli keskeinen sija inkeriläisessä elämässä. Pietarin miljoonakaupungissa inkeriläisten maito- ja muille maataloustuotteille oli loputtomat markkinat ja Pietari oli hyvien kulkuyhteyksien päässä. Vielä maatalouden kollektivisoinnin jälkeenkin, Inkerin naiset jatkoivat maitoreissujaan Leningradiin turvatakseen perheensä välttämättömät tarpeet, vaikka perheellä oli lupa pitää vain yhtä lehmää ja peltotilkku oli kutistunut alle 10 aarin. Suomenlahden rantakylissä kalastus oli huomattava sivunelinkeino. Ennen vallankumousta miehet kävivät töissä Pietarissa ajureina ja rakennustöissä. Elinkeinot Inkeristä on kerätty suhteellisesti eniten kansanrunoutta ja -perinnettä. Suomen kansan vanhojen runojen 33 niteestä peräti yhdeksän niteen aineisto on tallennettu Inkeristä. Tunnetuin runonlaulajista oli lempaalalainen Larin Paraske, jolta kirjoitettiin muistiin yli 30 000 runonsäettä. Se on suurin yhdeltä henkilöltä koskaan talletettu muistiinpanojen määrä. Vuoden 1917 helmikuussa tapahtuneen tsaarinvallan kukistumisen jälkeen alkoi Inkerissä kansallinen herätyskausi. Siihen mennessä Inkerinmaalla toimi 314 kansakoulua sekä Pietarin suomalainen yhteiskoulu. Vuosisadan vaihteessa venäläistämispolitiikan kiihtyessä kansakouluissa sallittiin ainoastaan uskonnon ja äidinkielen opetus suomen kielellä. Nyt koko opetus tapahtui suomeksi. Mutta jo vuonna 1919 vuonna 1863 perustettu Kolppanan opettajaseminaari lakkautettiin. Inkerissä oli ilmestynyt jo 1870-luvulta lähtien suomenkielisiä sanomalehtiä: Pietarin sanomat, Inkeri ja Neva. Vallankumouksen jälkeen lehdet lakkasivat ilmestymästä. Myöhemmin neuvostovallan alettua Leningradissa julkaistiin useita kommunistisia sanomalehtiä, joiden ilmestyminen lakkasi 1930-luvulla. Vainot alkavat Inkeriläisten hajaannus alkoi jo Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa, kun Suomen ja Viron valtioiden itsenäistyminen synnyttivät samanlaisia ajatuksia myös inkeriläisten keskuudessa. Keväästä 1918 syksyyn 1919 Inkerissä esiintyi aseellisia kahakoita. Väestöä eniten koettelevat taistelut käytiin Pohjois-Inkerissä vuonna 1919, minkä seurauksena Suomen rajaa lähellä olevista pitäjistä pakeni Suomeen yli 6 000 henkilöä. Suurimmillaan Inkerinmaalta tulleiden pakolaisen määrä oli vuonna 1920, jolloin heitä oli Suomessa noin 8 200. Stalinin vainojen alettua vuonna 1929 Suomeen tuli 1930-luvulla salatein useita satoja inkerinsuomalaisia, jotka luokiteltiin täällä pakolaisiksi. Suomeen jääneet inkeriläispakolaiset olivat ulkomaalaisten asemassa, kunnes saivat hakemuksesta kansalaisoikeudet. Vuonna 1943 Suomessa asui 1 672 Suomen kansalaisuutta vailla olevaa inkerinsuomalaista. Tarton rauhansopimuksessa vuonna 1920 Inkerille luvattiin uskonnon vapaus ja kulttuuriautonomia. Inkerin osalta nämä lupaukset eivät koskaan toteutuneet. Kirkkoon ja papistoon kohdistetut vainot alkoivat jo 1920-luvulla. Pappeja vangittiin ja karkotettiin. Lopullisesti kirkot suljettiin 1930-luvulla. Koululaitos venäläistettiin vuonna 1937. Suomea äidinkielenään puhuvat ja venäjää taitamattomat lapset joutuivat kesken oppivuoden siirtymään venäjänkieliseen opetukseen. Suomenkieliset oppikirjat tuhottiin ja suomeksi puhumisesta rangaistiin. Inkerinsuomalaisia pakkosiirrettiin Pohjois-Inkeristä Suomen rajan tuntumasta jo 1920-luvulla. Maatalouden kollektivisoinnin yhteydessä 1929-1938 60 000 inkerinsuomalaista eli puolet Inkerin suomalaisväestöstä vangittiin ja karkotettiin pois kotiseuduiltaan. Vainot kohdistuivat etenkin varakkaimpaan ja koulutettuun väestöön. Karkotukset kiihtyivät toisen maailmansodan puhjettua, ja väkeä vietiin Siperiaan ja muille syrjäseuduille. Inkeriläisten evakuointi Suomeen Toisessa maailmansodassa Neuvostoliiton sota-alueilla asuvista inkeriläisistä osa jäi Leningradin piiritykseen, josta talvella 1941 - 1942 siirrettiin Siperiaan arviolta 10 000 inkerinsuomalaista. Saksalaiset miehittivät kesällä 1941 Inkerin länsiosat, jossa asui yli 76 000 inkeriläistä. Saksalaiset miehittivät syksyllä 1941 suurimman osan Inkerinmaata. Sodan jatkuessa useat tuhannet inkeriläiset joutuivat siirtymään rintamavyöhykkeeltä länteen, Viron, Veimarin ja Kloogan karanteenileireillä kuoli kulkutauteihin ja nälkään yli 3000 inkeriläistä. Saksan ja Suomen välisen sopimuksen mukaisesti keväästä 1943 alkoivat inkerinsuomalaisten muutot Suomeen vapaaehtoisperiaatteella. Kaikkiaan Suomeen evakuoitiin 63 000 inkeriläistä. Suomessa inkeriläiset sijoittuivat pääasiallisesti Hämeen, Turun ja Porin sekä Uudenmaan lääneihin. Toimeentulonsa he saivat maataloudesta ja teollisuudesta. Kielitaitoisina ja maaseudun oloihin tottuneina tulokkaat sopeutuivat uusiin oloihinsa melko nopeasti. Suomessa oloaika rajoittui noin puoleentoista vuoteen, sillä 19.9.1944 solmitun välirauhan ehtojen mukaan Suomi sitoutui palauttamaan sodan aikana internoidut Neuvostoliiton kansalaiset. Myös inkeriläisten katsottiin kuuluvan tähän joukkoon. Inkeriläisille luvattiin pääsy takaisin omalle kotiseudulle. 55000 inkeriläistä palasikin takaisin Neuvostoliittoon, mutta yksikään heistä ei päätynyt Inkerinmaalle, vaan heidät sijoitettiin maan syrjäisille seuduille. Vasta 1950-luvun loppupuolella inkerinsuomalaiset saivat mahdollisuuden palata takaisin kotiseudulle. Vasta 1990-luvulla inkeriläiset rehabilitoitiin ja heidän kunniansa palautettiin. 1990-luvun alussa entisellä Inkerinmaalla asui vain noin 20 000 kansallisuudeltaan suomalaista ihmistä. Tämä oli noin kolmannes Neuvostoliitossa asuneesta inkeriläisväestöstä. 18 000 kansallisuudeltaan suomalaista asui Itä-Karjalassa ja noin 17 000 Virossa. Tuhansia asuu edelleenkin Siperiassa, Keski-Aasiassa sekä muilla entisen Neuvostoliiton pakkosiirtoalueilla. Palaamatta jääneistä, noin 8 000 inkeriläisestä, siirtyi 1950-luvun loppuun mennessä Ruotsiin yli 4 000 henkilöä Toinen maailmansota merkitsi inkerinsuomalaisen väestön täydellistä hajaannusta eikä yhtenäisestä kansasta enää tämän jälkeen voida puhua. Presidentti Kyösti Kallion puhui Suomen kansalle talvisodan alkaessa 1939 ja viittasi tuolloin mm. Inkerin pakkosiirtoihin. Puhe löytyy YLE:n elävästä arkistosta Linkki avautuu tästä Virtuaali-Inkeri Inkeriläisyyden elpyminen Vaikka entinen Inkerinmaa oli monikulttuurista aluetta, inkerinsuomalaiset olivat ennen venäläistämistoimia pääosin yksikielisiä. Kansallisuusrajat olivat selviä, ja asutus jakaantui kieliryhmittäin. Yleensä yhdessä kylässä asui joko pelkästään venäläisiä tai pelkästään inkerinsuomalaisia. Sekakyliäkin oli, mutta tällöin asutus jakaantui selkeästi kieliryhmien mukaan. Vuonna 1926 peräti 98 % inkeriläisistä puhui äidinkielenään suomea. Venäjää osattiin usein vain auttavasti ja vain sen verran, mitä asioitaessa tarvittiin. Suomalaisuuden keskeisiä ylläpitäjiä olivat evankelisluterilainen kirkko sekä Inkerin oma koululaitos. Stalinin vainojen alettua suomen kieli todettiin "porvarillisen nationalismin ilmentymäksi". Venäläistämispyrkimysten seurauksena vuonna 1937 seurakunnallinen ja uskonnollinen toiminta kiellettiin ja suomenkielinen koululaitos lakkautettiin vuonna 1938. Myös 1929 - 1931 ja 1935 - 1936 tapahtuneet Suomen rajaa lähellä olevien alueiden tyhjentämiset suomalaissyntyisestä väestöstä sekä toisen maailmansodan seurauksena tapahtuneet väestönsiirrot halvaannuttivat inkerinsuomalaisten mahdollisuudet oman kulttuurin ylläpitämiseen. Toisen maailmansodan jälkeinen kausi merkitsi inkeriläisille vaikenemisen aikaa. Vasta 1980-luvulla käynnistynyt perestroika antoi voiman inkeriläisten kansalliselle heräämiselle Neuvostoliiton muiden pienten kansojen imussa. Sodan jälkeisinä vuosina pääasiallisesti maallikkosaarnaajien varassa epävirallisesti toiminut inkerinsuomalainen evankelisluterilainen kirkko sai 1960-luvulta lähtien tukea Viron luterilaiselta kirkolta ja myöhemmin myös Suomesta. Narvassa alettiin pitää suomenkielisiä jumalanpalveluksia vuonna 1961 ja vuonna 1969 perustettiin Petroskoin luterilainen seurakunta. Entiseen Inkeriin perustettiin vuonna 1976 Puskinin seurakunta. Seurakunnan käyttöön luovutettu vanha saksalainen kirkko vihittiin käyttöön 1977. Puskinin seurakunta toimi kymmenkunta vuotta virolaisten pappien tuella, kunnes vuonna 1987 inkerinsuomalainen Arvo Survo vihittiin seurakunnan papiksi. Evankelisluterilaisella kirkolla oli Inkerissä hengellisen tehtävän ohella myös voimakas kansallisuusaatetta herättävä ja kokoava voima. Näin tapahtui myös 1980-luvulla, jolloin kirkko oli ainoa paikka, jossa pitkien taipaleiden takaa tullut väki saattoi kuulla suomen kieltä. Kirkollisen toiminnan seurauksena inkerinsuomalaisten itsetunto kohosi ja myös kansallinen järjestäytyminen alkoi. Yhtenä inkeriläisten uuden kansallisen tietoisuuden sytykkeenä toimi Neuvosto-Karjalassa ilmestyneen Punalippu-lehden teemanumero elokuulta 1987, joka toteaa pääkirjoituksessaan Vaalikaamme kansan kulttuuriperinnettä (Punalippu, 8/1987, 3): Hyvä lukija, tämän Punalipun numero on erikoinen. Kohta kymmenen vuotta vanha hanke on toteutunut ja käsissäsi oleva Punalipun nide kertonee inkeriläisistä enemmän kuin viimeksi kuluneet vuosikymmenet ovat tietoutta heistä jakaneet ... Sota ja yksilöpalvonnan aikaiset väestönsiirrot ovat hajottaneet runsaan 100-tuhannen inkeriläisväestön eri puolille valtakuntaa sekä ulkomaille, lähinnä Suomeen ja Ruotsiin. Osa väestöstä on palannut vaikeuksien kautta 50- luvulla kotikonnuilleen, osa on kotiutunut Karjalaan ja osa kulkeutunut Eestiin. Näillä alueilla inkeriläisväestö nykyään pääpiirtein asuukin... Inkeriläisillä on kaukaa historian syvyyksistä juontuva kulttuuriperinne. Heidän ansionsa kansallisen kulttuurin kehittämiseksi on merkittävä. He ovat yhdessä neuvostomaan kaikkien kansojen kanssa osallistuneet uutterasti uuden elämän rakentamiseen ja puolustaneet urheasti monikansaista kotimaataan Neuvostoliittoa. He ovat vähemmistöryhmänä ja kansallisuutena täysin oikeutetusti verrattavissa kaikkiin muihin maamme kansallisuuksiin. Kyseisen Punalipun teemanumeron merkitys Neuvostoliitossa asuvien inkeriläisten kansallisen itsetunnon herättäjänä oli varsin merkittävä. Tämä näkyi 1980-luvun loppuvuosina eri puolilla Neuvostoliittoa ja Viroa tapahtuneena inkeriläisten järjestäytymisenä. Kesällä 1990 Leningradin alueella toimi yhdeksän, Virossa kymmenen ja Neuvosto-Karjalassa viisi inkeriläisjärjestöä, joissa arvioitiin olevan yhteensä yli 5 000 jäsentä. Myös Inkerin kirkko elpyi , ja uusia seurakuntia perustettiin. Keväällä 1991 toimivia seurakuntia oli yhteensä 18 Niissä arvioidaan olevan noin 15 000 jäsentä. Tarkkoja määriä ei ole tiedossa, koska saatavilla ei ole täsmällisiä tilastoja. Nykyisin Inkerin kirkkoon kuuluu noin 60 seurakuntaa eri puolilla Venäjää. Paluumuutto Vuoden 1990 huhtikuussa presidentti Mauno Koivisto totesi ulkomaantoimittajien yhdistyksen tilaisuudessa mielipiteenään, että inkerinsuomalaisia tulisi Suomessa kohdella paluumuuttajina. Siitä lähtien entisen Neuvostoliiton alueelta on muuttanut Suomeen yli 20 000 inkeriläistä paluumuuttajaa. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että kolmasosa inkeriläisistä olisi muuttanut Suomeen, sillä määrässä on mukana myös perheenjäsenet, jotka saattavat olla kansallisuudeltaan muita kuin suomalaisia. Suomeen paluumuuttajina tullut väestö on enimmäkseen nuoria ja hyvin koulutettuja. Muihin maahanmuuttajiin verrattuna inkerinsuomalaiset työllistyvät paremmin. Työllistymisen esteenä on useimmiten huono suomen kielen taito. INKERIKESKUKSEN PERUSTAMINEN Ohessa julkaistaan muutama keskeinen asiakirja, joista ilmenee Inkerikeskuksen perustamisen taustalla oleva historia. KESKUSTELUTILAISUUS INKERI-KESKUKSEN PERUSTAMISESTA Inkerin kulttuuriseura ry:n, Paluumuuttajat ry:n, Villa Inkeri ry:n ja Suomi Seura ry:n kutsusta Karjalatalolla järjestettiin 1.6. klo 19.00 keskustelutilaisuus mahdollisuuksista perustaa pääkaupunkiseudulle Inkeri-keskus (Inkerikeskus). Tätä nykyä pääkaupunkiseudulla asuu jo yli 6 000 paluumuuttajaa. Tilaisuuden puheenjohtajaksi valittiin Ilkka-Christian Björklund ja sihteeriksi Helena Miettinen. Paikalla oli 50 osanottajaa. 1. Tilaisuuden aluksi Helena Miettinen selvitti kokouksen tarkoitusta. Inkeri-keskuksen keskeinen tehtävänä on tarjota alueen paluumuuttajille mahdollisuus omaehtoiseen toimintaan ja edistedistämällä eri tavoin heidän integroitumistaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Tarkoituksena on estää sosiaalista syrjäytymistä ja nopeuttaa suomen kielen omaksumista. Samalla keskus toimii tiedonvälittäjänä ja eri toimintojen koordinoijana. 2. Toivo Flink (Inkerin kulttuuriseura) korosti puheenvuorossaan Inkeri-keskuksen perustamisen ilmeistä tarvetta. Inkerinsuomalaisia paluumuuttajia tulee Suomeen jatkuvana virtana, joukossa on niin nuoria kuin iäkkäämpääkin väkeä. Suomessa olevien eri inkeriläisjärjestöjen nykyistä tiiviimpi yhteistyö merkitsee Toivo Flinkin mielestä voimaa. Keskuksen toiminta voi osoittaa sen, että inkeriläiset kantavat vastuuta omasta kansastaan. 3. Rudolf Pakki (Paluumuuttajat ry) painotti myös yhteistyön tärkeyttä. Aika on kypsynyt siihen, että rivit voidaan tiivistää ja toimia yhdessä. Inkeri-toimintojen saaminen saman katon alle helpottaa myös kulttuuriperinnön siirtymistä sukupolvelta toiselle. Pakki kertoi, että Paluumuuttajien toiminta on laajentunut Helsinki-seudun ulkopuolelle, mm. Lahdessa, Tampereella, Mikkelissä, Hämeenlinnassa, Savonlinnassa ja Vaasassa toimii paluumuuttajien yhdistyksiä. (julkaisijan tarkennus: kyseiset yhdistykset tms. eivät kuitenkaan olleet Paluumuuttajat ry:n jäsenjärjestöjä). Seuran keskeinen tehtävä on paluumuuttajien neuvonta viranomaisasioissa. Yhteisen Inkeri-keskuksen ansiosta asioiden hoito saa lisää ponnekkuutta esim. eri valtioiden viranomaisten kanssa asioidessa, kun isomman ääni kantaa paremmin. Pakin tietojen mukaan inkeriläisten edustajia ei ainakaan toistaiseksi ole minkään maan valtiollisissa elimissä. 4. Seija Lamberg (Villa Inkeri) esitteli yhdistyksensä toimintaa ja luonnehti sen toimintaa muista Inkeri-seuroista poikkeavaksi. Seuran jäsenistö on pääosin Suomen suomalaisia ja toiminta tähtää inkeriläisvanhusten hoitoon. Varsinainen työ tapahtuu rajan itäpuolella, jossa mm. kirpputorivaroin ja Raha-automaattiyhdistyksen tuella ylläpidetään inkeriläisvanhusten palvelutaloa. Yhdistyksellä ei ole tarvetta katto-organisaatioon. Lamberg ehdotti tutkittavaksi myös yhteistyötä Karjalan liiton kanssa. 5 Keijo Korkka (Suomen Inkeri-liitto) kertoi, että viime vuonna yhdistyksen sääntöjä muutettiin niin, että siihen voi liittyä jäseniksi myös toiset seurat ja muutkin kuin inkerinsuomalaista syntyperää olevat Suomen kansalaiset. Aiemmissa säännöissä olevat rajoitukset olivat estäneet tämän. Keijo Korkka piti keskustelutilaisuutta erittäin tärkeänä. 6. Helena Miettinen (Inkerin kulttuuriseura) esitteli puheenvuorossaan seuransa toimintaa ja piti varsin tärkeänä keskuksen perustamista. 7. Ilkka-Christian Björklund (Suomi Seura ry) veti lyhyesti yhteen käytettyjen puheenvuorojen sisällön ja totesi, että periaatteellinen kysymys Inkeri-keskusasiassa liittyy ensinnäkin siihen, miten keskus voisi toimia sateenvarjona jo olemassa oleville järjestöille. Toisen kysymyksen muodostaa itse fyysinen tila. Mistä löytyy paikka, missä ihmiset voivat tavata toisiaan. Björklundin mielestä asiassa olisi hyvä edetä maltillisesti askel askeleelta. 8. Larissa Lampi kertoi toimineensa aiemmin Omskin seurassa Siperiassa ja hänen havaintojensa mukaan kontaktien pitäminen suomalaisiin seuroihin on pitkän matkan päästä vaikeaa. Yhteistoiminta parantaisi tilannetta huomattavasti. 9. Keijo Korkka ehdotti, että Inkeri-keskusta miettimään nimettäisiin toimikunta, jossa olisi mukana mahdollisimman monen inkeriläisjärjestöjen edustus. 10. Lea Kärhä (Suomalaisuuden liitto) totesi edustamansa liiton toimivan suomalaisuuden puolesta ja tukevansa mahdollisuuksiensa mukaan alkavaa hanketta. Aiemmin Suomi Inkeri-seuran puheenjohtajana toiminut Kärhä on nähnyt läheltä paluumuuttoon liittyvät ongelmat. Hänen mielestään Inkeri-keskuksen toiminta edellyttää kattojärjestöä. 11. Lydia Vihko (Käpylän iltaoppikoulu) ihmetteli sitä, että paluumuuttajia tilaisuudessa oli varsin niukasti, vaikka heidän asioistaan juuri keskusteltiin. 12. Yrjö Korkkinen (Helsingin Inkeri seura ry) muistutti yhteistyö n vaikeudesta. Aina ei ole helppo toimia yhdessä. 13. Puheenjohtaja Ilkka-Christian Björklund totesi, että hänen käsityksensä mukaan paikalle kokoontuneet pitivät Inkeri-keskuksen perustamista tärkeänä. Päätökseksi esitettiin kirjattavan, että tehtävä on kaksijakoinen, toisaalta yhteisen kattojärjestön luominen ja toisaalta pyrkimys konkreettisten tilojen saamiseen. Hän ehdotti, että asiaa valmistelemaan nimetään toimikunta, jossa on mahdollisimman monen järjestön edustus. Toimeksianto kattaa myös osuvan nimen keksimisen työnimenään Inkeri-keskusta käyttävälle organisaatiolle. Ratkaistavia kysymyksiä ovat organisaation muodon ohella myös rahoituksen järjestäminen. Toimikuntaan valittiin: Lydia Vihko, Lea Kärhä, Keijo Korkka, Toivo Flink, Yrjö Korkkinen, Rudolf Pakki, humanitääristen asioiden osalta Seija Lamberg, Ilkka-Christian Björklund ja Helena Miettinen. Helsingissä 28.6.1995 Ilkka-Christian Björklund Kokouksen puheenjohtaja Helena Miettinen kokouksen sihteeri MUISTIO INKERI-KESKUS -TYÖRYHMÄN KOKOUS Aika: 9.6.1995 Paikka: Karjala-talo Läsnä: Lea Kärhä, Arvi Kemppi (Paluumuuttajat ry), Toivo Flink, Yrjö Korkkinen, Lydia Vihko, Keijo Korkka ja Helena Miettinen. 1. Järjestäytyminen Työryhmän puheenjohtajaksi valittiin Keijo Korkka ja sihteeriksi Helena Miettinen. 2. Keskuksen tavoitteet Keskusteltiin suunnitteilla olevan keskuksen toimintamuodoista. Seuraavat tarpeet nousivat esille: - Sosiaalisen syrjäytymisen estäminen. Työttömyys, puutteellinen kielitaito ja uuden kotimaan tapojen erilaisuus heikentävät paluumuuttajien mahdollisuuksia osallistua tarjolla olevaan toimintaan. Kynnys lähteä mukaan on liian korkea. Jo nyt on ilmenee mm. masentuneisuutta. Lydia Vihko ehdottikin, että keskukseen järjestettäisiin psykologin palveluja. - Inkeriläisten keskinäisen yhteenkuuluvuuden kasvaminen. Tätä nykyä eri puolilta muuttaneiden inkerinsuomalaisten keskinäinen vuorovaikutus on vähäistä. Virosta muuttaneet eivät juurikaan seurustele Pietarista muuttaneiden kanssa. Eri toimintojen saaminen saman katon alle parantaisi kanssakäymistä ja merkitsisi samalla kansallisen yhteenkuuluvuuden tunteen lujittumista. - Toimintojen suunnitteleminen siten, että myös kantaväestöä voisi osallistua esim. kielikursseille- Tällöin syntyisi hedelmällistä vuorovaikutusta paikallisväestön kanssa. - Erilaisten yhteiskuntajärjestelmien vaikutus näkyy inkerinsuomalaisissa joskus tiettyinä puutteina hoitaa asioita oma-aloitteisesti, eihän esim. järjestötoimintaa ole ollut mahdollistakaan harjoittaa kuin lyhyen aikaa paluumuuttajien entisissä kotimaissa. Keskuksen toiminnassa oma-aloitteisuuteen kannustaminen on keskeisellä sijalla. - Yhtenä keskeisenä tavoitteena on työllistymisen edistäminen. - Keskus toimii myös tiedonvälittäjänä ja antaa neuvontapalveluja. 3. Rahoitus - Keskukselle pyritään varmistamaan jatkuva rahoitus. Rahoittajiksi kysellään esim. valtiota, Helsingin kaupunkia ja Raha-automaattiyhdistystä. - Myös omat rahoituskeinot tutkitaan. Samassa yhteydessä on mietittävä myös veroasiat. 4. OTK:n kiinteistö Toimikunnan edustajat lähtevät tutustumaan OTK:n kiinteistössä vapaana oleviin tiloihin tiistaina 20.6. klo 10.00. Osoite Hämeentie 19. 5. Organisaatio - Inkerin liiton säännöt sallivat järjestön liittymisen liiton jäseneksi. Hyvänä katto-organisaatiomallina pidettiin sitä, että eri Inkeri-seurat liittyvät Inkerin liiton jäsenseuroiksi. Tällöin Inkerin liiton hallitus käyttäisi Inkeri-keskuksen ylintä päätäntävaltaa. Kuitenkin tarkoituksenmukaista on, että Inkeri-keskuksen käytännön asioita hoitamaan muodostetaan erillinen isännistö. Tämä edellyttää, että eri seurat tutkivat halujaan liittyä Suomen Inkeri-liiton jäsenseuraksi. 6. Seuraava kokous Työryhmän seuraava kokous päätettiin pitää 28.6. klo 14.00. Keijo Korkka Helena Miettinen Rikas inkeriläinen kulttuuri Inkeristä on kerätty suhteellisesti eniten kansanrunoutta ja -perinnettä. Suomen kansan vanhojen runojen 33 niteestä peräti yhdeksän niteen aineisto on tallennettu Inkeristä. Tunnetuin runonlaulajista oli lempaalalainen Larin Paraske, jolta kirjoitettiin muistiin yli 30 000 runonsäettä. Se on suurin yhdeltä henkilöltä koskaan talletettu muistiinpanojen määrä.1917 helmikuussa tapahtuneen tsaarinvallan kukistumisen jälkeen alkoi Inkerissä kansallinen herätyskausi. Siihen mennessä Inkerinmaalla toimi 314 kansakoulua sekä Pietarin suomalainen yhteiskoulu. Vuosisadan vaihteessa venäläistämispolitiikan kiihtyessä kansakouluissa sallittiin ainoastaan uskonnon ja äidinkielen opetus suomen kielellä. Nyt koko opetus tapahtui suomeksi. Mutta jo vuonna 1919 vuonna 1863 perustettu Kolppanan opettajaseminaari lakkautettiin. Inkerissä oli ilmestynyt jo 1870-luvulta lähtien suomenkielisiä sanomalehtiä: Pietarin sanomat, Inkeri ja Neva. Vallankumouksen jälkeen lehdet lakkasivat ilmestymästä. Myöhemmin neuvostovallan alettua Leningradissa julkaistiin useita kommunistisia sanomalehtiä, joiden ilmestyminen lakkasi 1930-luvulla. Viktor Husu: Inkerin kansallisen elämän tuhoamisen alkua INKERIN "SATUMAASTA" LYHYESTI. Inkerissä kerätyt kansanrunot käsittävät 9 nidettä 34-osaisesta kokoelmasta Suomen kansan vanhat runot. Kuorolaulua harrastettiin Inkerissä vuodesta 1865 lähtien. Vuonna 1866 Kolppanan seminaari päästi ensimmäisen joukon valistustyöntekijöitä, kansakoululaitos kehittyi. Inkerin nuorisoa opiskeli myös Helsingin yliopistossa. 1900-luvun alun Stolypinin reformi teki mahdolliseksi yksityistalouksien perustamisen maaseudulla, mihin yritteliäät inkeriläiset talonpojat tarttuivat rivakasti, maataloustuotteita myytiin Pietariin. Vuoden 1913 yleisinkeriläisillä laulujuhlilla esitettiin lähes yksinomaan inkeriläisten säveltäjien lauluja. Vuoden 1917 kirkonkirjojen mukaan Inkerin 30 luterilaisessa seurakunnassa oli 130 000 henkeä. Toukokuussa 1931 Suomen hallitus lähetti Neuvostoliiton hallitukselle nootin Inkerin kysymyksestä eli Pietarin alueen suomalaisen väestön joukkokarkotuksista ja pakkosiirroista kaukaisille seuduille sekä muista asioita, jotka olivat räikeässä ristiriidassa Venäjän Tarton rauhassa lupaamansa Inkerin kulttuuriautonomian ajatuksen kanssa. Kuluneeksi tulee 70 vuotta Inkerin sen ajan traagisimmista tapahtumista. Ne vuodet olivat muuten myös aikaa, jolloin maailmanvallankumousta rahoitettiin jos ei nyt aivan suoraan Venäjän/Neuvostoliiton valtionbudjetista, niin ainakin sen vierestä. Se oli myös aikaa, jolloin Lännessä arveltiin, että järjetön bolshevistinen systeemi Venäjällä luhistuu tuota pikaa. Suomessa oli tuhansia pakolaisia Inkeristä ja Karjalasta, jotka Lokakuun vallankumouksen jälkeisinä vuosina osallistuivat bolshevikkivastaisiin kansannousuihin ja joutuivat etsimään turvaa Suomesta kansannousujen kukistumisen jälkeen. Suomi oli silloin sodassa Neuvosto-Venäjää vastaan, koska tämä oli tukenut sotilaallisesti punaisten kapinaa Suomessa 1918. Vuonna 1920 Suomi ja Neuvosto-Venäjä solmivat Tartossa rauhan, jonka yhteydessä pöytäkirjaan oli viety Venäjän juhlallinen vakuutus taata itsehallinto Karjalalle ja kulttuuriautonomia Inkerille. Neuvosto-Venäjä oli julistanut myös amnestian Suomessa oleskeleville karjalaisille ja inkeriläisille. Sen toteuttamisesta ei kuitenkaan päästy sopimukseen, joten suurin osa pakolaisista pysytteli Suomessa. Sitä paitsi Suomeen tuli yhä uusia pakolaisia Inkeristä. Inkerin pakolaiset julkaisivat Suomessa omaa Inkeri-nimistä lehteä, joka seurasi tarkasti tapahtumia kotikonnuillaan. Lehti ilmestyi vuoteen 1927 asti. Taloudellisista syistä se lakkautettiin, mutta Inkerin tapahtumien seuraaminen jatkui karjalaisten pakolaisten Vapaa Karjala -lehdessä, johon perustettiin Inkerin osasto. Silmäilkäämme nyt 1920-luvun lopun ja 1930-luvun alun Inkeriä mainitusta Inkerin osastosta katsottuna. Vuoden 1931 alusta lehti ilmestyi nimellä Vapaa Karjala ja Inkeri. Lehdessä muistutettiin toistuvasti, että tietojen hankkiminen Inkerin tapahtumista oli perin vaikeaa, ja samalla tähdennettiin, että vain varmistettuja tietoja asioista julkaistiin. Tärkeinä tiedonlähteinä olivat Venäjällä ilmestyneet kommunistiset lehdet, etupäässä NKP:n Leningradin aluekomitean suomenkielinen äänenkannattaja, Vapaus-niminen lehti, jossa vainottujen ihmisten parjaukset saivat tavallisesti alkunsa. Inkerin vainojen ja poliittisen terrorin tilastointi oli Inkeriläisten toimikunnan tehtävänä. Syyskuusta 1928 toukokuuhun 1931 Vapaa Karjala -lehdessä näki päivänvalon noin puolitoista tuhatta kirjoitusta Inkerin asioista. On aivan selvää, että tämän kirjoituksen puitteissa on täysin mahdotonta analysoida niitä vaikkapa jossain määrin. Se on erillisen tutkimusksen tehtävä, joten otamme tähän vain näiden kirjoitusten asian ytimiä kokonaiskuvan luomiseksi. Pappisvainot ja kirkkojen sulkemiset; Kolppanan seminaarista valmistuneiden valistustyöntekijöiden ym. opettajien vainoamiset; amnestian mukaan Suomesta Inkeriin palanneiden vainot; karkoitukset Solovetskin pakkotyöleiriin ja Siperiaan; Stalin: "Olemme jo ajat sitten sanoneet hyvästit kansalliselle itsemääräämisoikeudelle"; murhia, katoamisia, älymystöön kuuluvien ennenaikaisia kuolemia; kuolemaan tuomitsemiset; vangitsemiset syytettyinä muka osallistumisesta v. 1919 kansalaissotaan tai sen kannattamisesta, vakoilusta Suomen hyväksi tai ilman mitään perusteluja; nuoria erotetaan oppilaitoksista vastavallan- kumouksellisina; mustalle taululle joutuneiden ruotiminen työpaikkakokouksissa. 1928 alkaa kampanja kollektiivitalouksien perustamisesta; talonpojat vastustavat kollektivointia; Vapaus -lehdessä yksityisiä henkilöitä vastaan suunnatut syytökset, parjaukset, uhkailut, mustaaminen, yllytykset ja valheellisten tietojen esittäminen; Inkerin kyläneuvostojen vaaleissa helmikuussa 1929 kommunistien rökäletappio n. 10% osuudellaan; myöhemmissä uusintavaaleissa äänioikeutettujen määrä supistettu roimasti; kyläneuvostojen ja maatalousosuuskuntien johdon puhdistukset; Pietarista lähetetyt työläis- ja talonpoikais- komiteat tutkimassa kyläneuvostojen jäsenten kantakirjoja ja menneisyyttä; neuvostovallan vastustaminen ja luokkalinjan vääristely; luisuminen pois oikealta luokkalinjalta; proletariaatin diktatuurin vihollisia kaikkialla; suunnitelmat 20 000 inkeriläisen siirtämisestä metsätöihin Arkangeliin; Euroopan vähemmistökansallisuuksien kongressin pääsihteeri Suomeen tutustumaan mm. Inkerin kysymykseen. Pakkokollektivisointi käyntiin NKP:n Leningradin aluekomitean päätöksellä 13.12.1929; talonpoikien verotuksen uusia muotoja jatkuvasti: henkilökohtainen vero, yhteiset viljavarastot, johon 1/3 osa sadosta, 3000 ruplan lisävero maksettavaksi 3 vuorokauden sisällä, muussa tapauksessa karkotus; karkotettujen vaimoja pakotettu ottamaan avioero miehestään, siirtämään omaisuus nimiinsä ja liittymään kollektiivitalouteen; yksityiskauppa kielletty; viljan pakkoluovutus aseistetuille joukoille; kulutustarvikkeiden myyminen vain kollektiivitalouksien jäsenille; vanhukset kertovat, että ihmisten kärsimykset eivät maaorjuudenkaan aikana olleet niin suuret kuin kommunistien aikana; viimeinen pappi karkotettu maasta. Kulakit – likvidoitava luokka; Vapaus: ei voi sallia kulakkien liittymistä yhteistalouksiin vahingoittamaan "sosialistista rakennustyötä", laajat joukot mobilisoitava luokkavihollisia vastaan; yksityinen maitokauppa kielletty; vangitsemiset ylisuurten verojen rästeistä ja talous takavarikoitu; väkivaltaa virkailijoita vastaan, maan ja karjan riistäjiä vastaan; talonpojilta tavattu asevarastoja; helmikuussa 1930 joukkokarkotukset alkavat; maaliskuussa 1930 NKP:n keskuskomitean kehotus alueneuvostoille: lopettamaan toisin paikoin kollektivisoimisen pakolliset menettelytavat, keskeyttämään kirkkojen sulkemiset; Solovetskin pakkotyöleiriltä pakoon päässeiden kertomukset, mm. pastori Aatami Kuortin; pakkolainaverot; kulakki- talouksille 3-kertainen maidon luovutusnormi; kollektiivitalouksien jäsenille rajaton valta ryöstää paikkakunnan yksityisiä talonpoikia; karkotettujen kulakkien omaisuus kollektiivitalouksille; Inkerin pakolaisten tulo Suomeen kiihtyy; pakolaisten vangitsemiset ja varoituksetta ampumiset Suomen rajalla; Suomessa pakolaisina olleiden taloja Inkerissä poltettu satamäärin. Verot, joita ei voi millään suorittaa; verojen maksua aikaistettu 2 kuukaudella.; väestö täydellisen mielivallan alla; Inkeriläisten toimikunnan työtä Suomessa vakoiltu, kaksi tapausta tullut paljastetuksi; erimielisyyksiä kylän yhteisen siemenvaraston jaossa: talolliset tuomittu vankeuteen, pakkotöihin, sakkoihin; pakkotyön käyttöönotto vahvistetaan Venäjällä virallisesti; metsäpakkotyöt Inkerissä: 17-55 vuotiaat miehet ja työkykyiset naiset; kaikki kollektiivitalouksiin liittymättömät talonpojat metsäpakkotöihin; lainsuojattomuus. Kuivaisin piiri pakkokollektivisoinnin keskipisteessä; Pohjois-Inkeri silmätikkuna; hallinnollisessa uusjaossa Kuivaisin piiri ainoaksi suomenkieliseksi piiriksi, koska sitä ei voitu liittää mihinkään venäläiseen piiriin; avoimesti tai "salakähmäisesti" kollektivisointia vastustaneet talonpojat pois kodeistaan, omaisuus otettu yhteisomaisuudeksi; kotietsintöjä vaihtorahan etsimisen verukkeella. Musta pääsiäinen 1931; joukkokarkotukset käsittävät jo tuhansia ihmisiä, kokonaisia perheitä mukaanlukien vanhukset, lapset ja sairaat; häädöt öiseen aikaan, valmistautumiseen vain muutama kymmen minuuttia, pakkokuljetukset täyteen sullotuissa tavarajunissa Siperiaan tai Kuolan niemimaalle; Suomen eri kaupungeissa pidettyjen kansalaiskokousten kannanotot Inkerin puolesta; Inkerin asia Suomen lehdistön käsiteltävänä; Inkerin asia esille Englannin parlamentin alahuoneessa; Inkerin asia Saksan lehdissä; "Times" Inkerin asiasta; Inkerin kysymys ja eduskuntaryhmät; Inkeriläisten toimikunnan vetoomus Valtioneuvostolle; piispojen Inkeri-julistus Suomen kristikunnalle… Johtopäätöksenä sen ajan Inkeristä kaikuu Iltalehden toteamus: "… se nuoruutensa nähden mitä kauneimmin orastanut suomalainen sivistys, joka Inkerissä oli ennätetty saada kasvuun muutamassa vuosikymmenessä, on yhdessä vuosikymmenessä ennätetty hävittää". Inkerinmaan suomalaiset Venäjän Karjalassa Ennen vallankumousvuosia Inkerinmaan asukkaiden yhteydet Karjalaan olivat hajanaisia. Inkerin suomalaisia alkoi ilmestyä Karjalan Työkommuunin (1920) ja Karjalan Autonomisen Sosialistisen Neuvostotasavallan (KASNT:n) perustamisen jälkeen. Karjalaan alettiin juurruttaa suomen kieltä ja 1920-luvun loppuvuosina se määrättiin Karjalan kymmenessä kansallisessa piirissä pakolliseksi opetus- ja valistuskieleksi. Siirtyminen suomenkieliseen opetukseen vaati suurta määrää kielitaitoisia opettajia. Inkerissä toimi Hatsinan suomenkielinen opettajaopisto, 1930-luvun alusta Leningradin suomalais-virolainen opettajaopisto sekä useita suomenkielisiä työläis- ja talonpoikaisnuorisokouluja. Koska Karjalan puoluealuekomitea oli alistettu Pietarin puolue-elimille, niin tätä linjaa ruvettiin lähettämään kielitaitoisia opettajia Karjalaan. Vuonna 1925 saapui ensimmäinen Hatsinan opistosta valmistunut 28-henkinen opettajaryhmä Uhtuan, Paateneen, Kemin, Aunuksen ja Petroskoin kouluihin. Seuraavina vuosina, aina vuoteen 1936 Inkerinmaalta lähetettiin tai saapui vapaaehtoisesti uusia opettajia pitkälti yli neljäsataa. Vuosina 1937-1938 suomen kielen opetus Karjalan kouluissa lopetettiin asteittain ja vaihdettiin karjalan kieleen. 115 inkeriläissyntyistä opettajaa vapautettiin töistä karjalan kieltä taitamattomina ja suurin osa heistä palasi Inkeriin. Mutta useat jäivät ja jatkoivat sotien jälkeenkin toimintaansa opetus- tai muilla aloilla. Esimerkiksi Pekka Ihalainen toimi kasvatusopillisen korkeakoulun rehtorina, Matti Toikka ja Jooseppi Sykiäinen - yliopiston professoreina, Walter Suni, Liisa Tomberg ja Leo Lankinen - Suomalaisen teatterin näyttelijöinä, Juho Mullo, Kotiseutumuseon johtajana. Karjalais-Suomalaisen liitto-tasavallan perustamisen jälkeen (1940) suunniteltiin suomenkielisen väestön siirtoa, koska kansallista väestöä oli vähän liittotasavallan statuksen huomioiden. Tavoitteena olivat myöskin muutot Inkerinmaalta, mutta vapaaehtoisia muuttajia ei löytynyt. Heidät siirrettiin Karjalaan Äänisjärven pohjois- ja itärannalla sijaitseviin kyliin Hiipinästä, jonne kollektivisoinnin aikana oli karkotettu ns. kulakkeja myös Inkerinmaalta. Vaellusvuodet jatkuvat Stalinin 7.05.1947 allekirjoittaman päätöksen mukaisesti kaikilta inkerinsuomalaisilta oli kielletty asuminen Leningradin alueella sekä isoissa kaupungeissa ja rajavyöhykkeellä. Omin luvin Inkeriin siirtyneet suomalaiset karkotettiin Venäjän sisäalueille tai Siperiaan. Suurin osa siirtyi Viroon, mutta saman päätöksen perusteella heidät häädettiin myös sieltä. Kevääseen 1948 mennessä inkeriläiset oli siroteltu ympäri laajaa Neuvostoliittoa. Heiltä oli kielletty asuminen myös Karjalassa. Kesällä 1948 Karjalan tasavallan kommunistisen puolueen keskuskomitean ensimmäinen sihteeri Gennadi Kuprijanov aloitti kirjeenvaihdon Moskovan korkeimpien virkaelinten kanssa inkeriläisten mahdollisesta siirrosta KASNT:aan. Syynä oli kova työvoiman puute metsäteollisuudessa, rakennus- ja muilla talouden aloilla. Tuloksena oli NL:n ministerineuvoston 11.02.1949 päivätty päätös, jonka salaisen erityispykälän mukaan Karjalan hallitus sai luvan järjestää vapaaehtoisperiaatteella koko NL:n alueella inkerinsuomalaisten värväämisen metsäteollisuuden tarpeisiin. Eri puolille maata lähetettiin 46 virkailijaa, joiden tuli vuoden kuluessa solmia työehtosopimukset 15 tuhannen perheen kanssa. Muuttoehdot olivat edullisia ja sopimukset syntyivät helposti. Vuonna 1949 Karjalaan oli siirtynyt 21 tuhatta inkeriläistä. Värväystoimintaa oli tarkoitus jatkaa, mutta vuoden 1950 alussa tasavallan johtohenkilöt mm. Kuprijanov vangittiin ja heidän seuraajansa Juri Andropov ja Otto-Wille Kuusinen lopettivat järjestyneen värväämisen. Mutta muutto jatkui. Perheet saapuivat omin voimin, solmivat Ministerineuvoston siirtoväen osastolla työsopimukset ja saivat määräykset töihin. Kuinka paljon heitä saapui vuoteen 1956, siitä tilastotiedot eivät kerro. Vaikka inkerinsuomalaisilla olikin passeissa pykälä 38 (mikä tarkoitti epäluotettavaa), paikallisten viran-omaisten ja ihmisten suhtautuminen heihin oli ystävällistä ja myötämielistä. He sopeutuivat helposti monikansalliseen ympäristöön, kadottivat lopullisesti "maalaiskansan" identiteetin, perehtyivät uusiin metsurin, rakentajan ym. ammatteihin. Kuprijanov luonnehti inkerinsuomalaisia seuraavasti: "Tämä työtä rakastava, rehellinen ja paljon kärsinyt kansa vaikutti suuresti Karjalan taloudelliseen kehitykseen". Vaellusvuodet jatkuvat Uudet ajat NL:ssa toivat mukanaan myös inkerinsuomalaisten kansallisen itse-tunnon heräämisen. 1980-luvun lopulla alkoi syntyä seuroja ja yhdistyksiä. Karjalan suomalaisten Inkeri-liitto sai virallisen statuksen 6.12.1989. Siitä lähtien se on vaalinut suomen kielen ja inkeriläisen perinnekulttuurin säilyttämistä, huolehtinut vanhusten sosiaaliongelmista, saanut Venäjän parlamentissa läpiviedyksi (29.06.1993) päätöksen "Venäjän suomalaisten rehabilitoimisesta". Järjestön jäsenmäärä oli parhaimmillaan yli 4 tuhatta henkeä, mutta 1990-luvun lopulla jäsenmäärä kuihtui melkoisesti yli kolmen tuhannen inkerinsuomalaisen muutettua Suomeen. Muutto jatkuu, nykyään Suomeen pyrkivien luku on noussut yli 5 tuhanteen. Jos tilanne Venäjällä ei parane ja Suomi ei muuta ns. "paluumuuttopolitiikkaa", ei kulu montakaan vuosikymmentä, kun Karjalasta katoaa inkeriläistä syntyperää oleva väestö. Presidentti Koiviston puhe Inkerikeskuksessa 4.6.2001 kiitosaddressin vastaanottotilaisuudessa Vastaanottopuheessaan Koivisto totesi, ettei hän suinkaan tehnyt paluumuutosta mitään omavaltaista päätöstä. Oli muistaakseni Yleisradion järjestämä lehdistötilaisuus, joissa toimittajat voivat tehdä kysymyksiä. Vastasin esitettyyn kysymykseen, että inkeriläisten paluumuutosta oli ollut hallituksessa puhetta. Minutkin yllätti, että viranomaiset kiirehtivät muodollisten päätösten edelle ja inkeriläisiin paluumuuttajiin alettiin heti suhtautua aikaisemmasta käytännöstä poiketen. - Kun kuulin, että olette keränneet adressia, niin ajattelin, että onhan tämä hiukan nolokin tilanne, kun olen kovasti korostanut, etten ole mitään yksilöllisiä päätöksiä tehnyt. Olin vain kertonut, mitä hallituksessa oli keskusteltu. Niin ajattelin, että nyt syntyisi asetelma, että vain minua kiitettäisiin siitä. Minulla oli erinäisistä syistä inkeriläisten kohtaloon ehkä suurempi kiinnostus, kuin mitä yleensä. Olin tutustunut yhden perheen, jotka jäivät Suomeen, Kurvisten. - Kuten tiedätte rauhansopimuksessa tarkkaan ottaen sanotaan, että Suomi oli velvollinen palauttamaan ne, jotka oli väkisin Suomeen tuotu. Useimmat Suomeen tuoduista, tulivat Viron kautta niiltä alueilta, jotka saksalaiset miehittivät varsin nopeasti syksyllä 1941. - Kun oli olemassa epäilys siitä, että Suomen viranomaiset olisivat kukaties olleet ehkä vähän liiankin innokkaita palautustoimissa. Se oli yksi tekijä, että näin mielelläni tällaisia päätöksiä tehtävän. Yksi päätökseen selkeästi kehottava tekijä oli se, että oli syntynyt tilanne, jossa Inkeristä ja inkeriläisistä oltiin tekemässä taas jotain poliittisen rajanvedon kohteeksi joutumista. Esimerkiksi jonkinlainen puskurivyöhyke Venäjän ja Viron välille. Minä en silloin tiennyt, että inkeriläiset olivat peräti hajalla. Vasta myöhemmin olen tutustunut inkeriläisten vaiheisiin paremmin. - Tosiasia on, että tällaiset muutokset ihmisten elämässä tuottavat aina kaikenlaisia vaikutuksia, myönteisiä ja kielteisiä. Paljon oli puhetta niistä pulmista, jotka syntyisivät, jos nuoret lähtevät ja vanhat jäävät. Niillä, jotka parhaiten puhuvat suomea, ei paljon ole enää mahdollista osallistua työntekoon Suomessa. Nuorilla on taas enemmän elämän perspektiiviä, mutta he puhuvat suomea huonommin tai kenties eivät ollenkaan. - Olen kauhistuksella katsonut sitä, miten ulkovaltiot ovat sotkeutuneet Jugoslavian tilanteeseen väkivaltaisin ottein ja siellä kansakunnat ovat asuneet toistensa lomassa vuosisatoja. Ihmisillä on sama nimi, sama ulkonäkö, sama kieli, mutta historiallisista syistä osa on tunnustautunut ortodokseiksi, osa muslimeiksi tai katolisiksi, ja sen mukaan ihmisiä jaetaan eri kansallisuuksiksi. Nämä ovat sellaisia asioita, joissa ei yksinkertaisia ratkaisuja ole, vaan tarvitaan paljon kärsivällisyyttä ja erilaisuuden ymmärtämistä. - Kun minä olin tekemässä kirjaa, joka hiljakkoin ilmestyi ja pyrin Venäjää karakteri-soimaan, viittasin aluksi pariinkin runoon, jotka ovat olleet hyvin suosittuja. Tuli mieleen vielä vanhempi runo, "Kuin tuulispäässä hapset". Se on vanha runo 1800-luvulta. Vaikka sitä ei ole luultavasti ajateltu, siihen sisältyi sellainen ajatus, että kaikki suomalaiset pitäisi kerätä yhteen. Runossa valitetaan sitä, että Laatokka ja Suomenlahti on suomalaisia erottava tekijä. Silloin kun Genetz runon teki, hän tuskin ajatteli, että sen perusteella voidaan rakentaa mitään Suur-Suomi -ideologioita. Mutta semmoisiakin on ollut. - Minun päätöksessäni - tai täytyy olla varovainen sanoissa - tai tässä ratkaisussa, joka tehtiin, on ollut hyvin monenlaista ainesta. Yksi ollut se, että rajan pitäisi olla mahdollisimman selkeä. Että raja on eikä ole aihetta muuttaa sitä kummallakaan puolella. Ettei ole ajatusta, että meillä on vielä jotain pois haettavaa rajan takana. Meillähän on aktivisteja, joiden mielestä raja pitäisi vielä kertaalleen saada vedetyksi Pietari-Leningradin laitamille. Heidän osalta, joilla näitä ajatuksia on, se on ymmärrettävääkin, mutta Suomen valtiovallan kannalta raja on, mikä on. Sitä ei muuteta sinne eikä tänne. Suomi on niin suuri maa asukaslukuun nähden, että meillä on erikoisia vaikeuksia pitää tätä maata asuttuna. Kohta Suomi on vain kehäkolmonen. Muu Suomi tyhjenee ja se on suuri menetys, sillä paljon kulttuuria, paljon sukupolvien työtä jää heitteille tai ainakin vähälle käytölle. - Olen ollut vähän ristiriitaisten tunteiden vallassa tämän adressin takia. Siitä on ollut vähän pulmia, mutta kyllä se minua lämmittikin. Kun lähden siitä, että useimpien kohdalla ja tulevaisuutta ajatellen nämä ratkaisut ovat olleet inkeriläisille hyväksi. Raja on siellä, missä se on ja me rakennamme tätä maata. Suomi on kovalla työllä rakennettu. Meillä ei ole mitään suuria rikkauksia, joilla tehdään helppoa elämää. Mutta kansa on ollut ahkeraa ja säästäväistä. Se on tarpeen tulleen ollut valmis itsenäisyyttään puolustamaan ja se on lunastanut paikkansa kansakuntien joukossa. Sillä on varmaan valmiuksia niidenkin pulmien voittamisessa, joita tänne muuttaneilla on. Vielä kerran kiitos tästä adressista. (Edellä siteerattu presidentti Koiviston puhe on lyhentämätön) |
|||||||||||||||
