| |||||
www.inkeri.com Etusivu Inkerin kulttuuriseura ry Tulevia tapahtumia Inkerin kulttuurikanava Inkerin historia ja kulttuuri Uutisia Inkeri-kirjoja Inkerin tapatietoa Kuukauden runo Äänellä itkijät Sampo-korut Sukututkimus Inkeriseuroja Suomessa Ruotsissa Virossa Pietarissa Karjalassa In English |
Materiaalin voi toimittaa Inkerin kulttuuriseuraan joko postitse, osoitteeseen Inkerin kulttuuriseura, Hämeentie 103, 00550 HELSINKI tai sähköpostitse email: inkerinkulttuuri@suomi24.fi. Aleksanteri Ahola-Valo  Aleksanteri Ahola-Valo vietti lapsuutensa Vyiritsassa Koprinan seurakunnassa Inkerinmaalla Pietarin eteläpuolella. Siellä hän aloitti yhä jatkuvan päiväkirjanpitonsa 1907, perusti harvinaislaatuisen lasten omatoimikoulun ja lasten oman kesäteatterin. Tämän jälkeen hän työskenteli Pietarissa mm. nuohoojana, elokuvakoneenkäyttäjänä ja raitiovaununkuljettajana. Venäjän sisällissodassa hän toimi Puna-armeijan 6. divisioonan valistusupseerina päätehtävänään lukutaidon ja lukemisharrastuksen opettaminen. Sodan päätyttyä Ahola-Valo opiskeli Vitebskin kuuluisassa taidekoulussa ja Odessan vastaavassa oppilaitoksessa. Nuoruutensa merkittävimmän työn hän teki Valko-Venäjällä, pääosin Minskissä, sanoma- ja aikakauslehtien ja kaunokirjallisuuden kuvittajana. Toimittuaan pari vuotta Moskovassa arkkitehtonisissa suunnittelutehtävissä hän siirtyi Stalinin vainojen alta Suomeen 1933. Ahola-Valo muutti Ruotsiin 1946 ja hän asui siellä nelisenkymmentä vuotta. Aleksanteri Ahola-Valon taiteelliseen tuotantoon kuuluu noin 10 000 teosta. Aapo Iho  Runoilija Aapo Iho syntyi Hietamäellä vuonna 1891. Julkaisi runoja Aira-nimimerkillä. Vuonna 1939 ilmestyi kokoelma ”Runoja”, jossa kuvataan kaipuuta kotimaahan. Runoilija Aapo Iho muutti Suomeen ja julkaisi siellä runokirjansa Inkeri (1939). Ollessaan salaisessa kirjeenvaihdossa sukulaistensa kanssa hän tiesi mitä tapahtui Venäjällä. Stalinin käynnistämistä vainoista inkerinsuomalaisia vastaan tuli monen Aapo Ihon runon aihe. Niiden tapahtumien karvainen kaiku ja unohtumaton kotiseudun kaipuu heijastuvat Aapo Ihon Hietajyvä-kokoelman runoista (1970). Oskar Himiläinen (Vasili Arhipov) Kolkanpään kylästä Soikkolasta kotoisin oleva Oskar Himiläinen on kirjoittanut kirjan Vieras Isänmaa. Inkeriläisen kohtalontie. Himiläinen syntyi vuonna 1915 Kolkanpään kylässä. Isä palveli sisällissodan aikana punaisia vastaan taistelevassa Inkerin rykmentissä. Isän kuoltua äiti meni uusiin naimisiin Kopperitsan vatjalaiskylään ja poika jäi isovanhempien luo. Vuonna 1933 hänet tuomittiin tekaistuun syytökseen perustuen karkaamisyrityksestä, josta seurasi vuosi pakkotyötä Leningradin lähellä työleirissä. Poika karkasi, mutta joutui vuonna 1935 satojen muiden soikkolalaisten ja kosemkinalaisten kanssa Kazakstaniin, josta hän lähti pois omin luvin. Moskovassa karkumatka päättyi, ja Himiläinen passitettiin Vladivostokiin. Arhipov vapautui vuonna 1938. Sota-aikana hän astui puna-armeijaan. Sisä-Venäjällä hän joutui saksalaisten vangiksi ja pestattiin Suomeen perustettuun Heimopataljoonaan. Syksyllä 1944 hän loikkasi Tornionjoen yli Haaparantaan. Armas Hiiri Armas Mishin (kirjailijanimeltään Armas Hiiri) on syntynyt 15.02.1935 Mujalla. Vuonna 1941 evakuoitiin Siperiaan, jossa poika opiskeli venäjänkielisessä koulussa ja äidinkieli unohtui melkein kokonaan. Muutettuaan vuonna 1949 Karjalaan Mishin kävi pedagogisen instituutin ja valmistui venäjän kielen ja kirjallisuuden opettajaksi. Hän aloitti kirjailijauransa venäjänkielisenä runoilijana kokoelmalla V dorogu (Matkalle, 1961). Unohtunut äidinkieli kyti kuitenkin hänen sisimmässään ja löysi ulospääsyn runoissa. Ensimmäinen suomenkielinen kokoelma oli Ikkunani katsoo maailmaan (1976). Sitä seurasivat runokirjat Juuret avaruuteen (1970) sekä Kotikyläni pääskyset (1986). Tuoreimmista mainittakoon Inkeriläisen laulu (1995) ja Sillä aikaa kun siivet kasvaa (2000), joissa keskeiseksi aiheeksi on tullut Inkeri, lapsuuden maa. Armas Mishin on myös ahkera runouden kääntäjä. Suurimpia menestyksiä ja saavutuksia on kunnioitusta ansaitseva monivuotisen tutkimus- ja käännöstyön tulos E. Lönnrotin Kalevalan uusi venäjännös, jonka hän teki yhteistyössä tunnetun kansanrunouden tutkijan ja kääntäjän E. Kiurun kanssa (1998). Nykyään Armas Hiiri johtaa Karjalan Tasavallan kirjailijaliittoa. Mari Kajava  Mari Kajava syntyi Kelton Oravankylässä Juosolan talossa vuonna 1908 uskovaan ja varakkaaseen perheeseen. Hän avioitui vuonna 1928 Simo Kajavan kanssa. Marin perhe karkotettiin kulakkina Siperiaan 1930-luvun alussa. Lasten menetys miehen vangitseminen ja raskaat vuodet alituisessa epävarmuudessa varjostivat Marin elämää 1930- ja 1940-luvuilla. Karkotusaikoina Marista tuli saarnaaja. Kun papit oli vangittu ja kirkot suljettu, Mari ryhtyi toimittamaan myös kirkollisia toimituksia, mm. siunasi vainajia ja kastoi lapsia. Petroskoissa asuessaan hän vaikutti voimakkaasti paikallisen seurakunnan perustamiseen. Vuosien odotuksen jälkeen, saatiin kesällä 1969 tietää, että Moskovasta oli tullut lupa seurakunnan perustamiseen. (Mesiäinen, 279) Ensimmäinen inkeriläisten evankelis-luterilainen seurakunta toisen maailmansodan jälkeen saattoi virallisesti aloittaa toimintansa tammikuussa 1970. Mari Kajava jatkoi saarnaajana elämänsä viimeisiin vuosiin saakka, jotka hän vietti paluumuuttajana Suomessa. Eino Kiuru  Tutkija ja kääntäjä Eino Kiuru, 76, on kotoisin Rääpyvältä. Isä vangittiin vuonna 1937 kansanvihollisten pelossa ja koulu muuttui venäjänkieliseksi. Toisen maailmansodan aikana perhe joutui Siperiaan Atshinskin pikkukaupunkiin. Perhe päätyi sodan jälkeen Karjalaan, jossa Eino aloitti opinnot. Myöhemmin hän jatkoi Petroskoin yliopistossa suomalais-ugrilaisella osastolla ja väitteli 37-vuotiaana. Elämäntyönään Eino Kiuru on tutkinut inkeriläistä ja karjalaista kansanperinnettä. Vuonna 2001 valmistui yhteistyössä Armas Mishinin kanssa tehty Kalevalan käännös venäjäksi. Juhani Konkka Juhani Konkka. Kirjailija kääntäjä. Syntyi Toksovassa, Konkkalan kylässä 4.9.1904, kuoli 22.6.1970. Juhani oli Unelma Konkan veli. Juhani siirtyi Suomeen vuonna 1915 ja opiskeli Impilahden kansanopistossa, Sortavalan seminaarissa ja Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa, jossa suoritti sanomalehtitutkinnon 1927. Konkka toimi Päivän Uutisten päätoimittajana vuonna 1928, aikakauslehti Tähystäjän toimitussihteerinä 1929-30. Elanto-lehden toimitussihteerinä 1931-32 ja Werner Söderström Oy:n kustannustoimittajana 1937-44 ja 1950-55, minkä jälkeen hän toimi vapaana kirjailijana. Konkan kirjoja ovat Me sankarit, 1929, Kahden maailman rajalla 1939, Kulkurin kesä, Kulkurin koulut, Lumottu morsian, Tuhlattu aarre, Ratkaisun päivät ja Pietarin valot. Vuonna 1950 ilmestyi Elämän antimet. Suurtyön hän teki venäläisen kirjallisuuden kääntäjänä. Konkka kuului Suomen kirjailijaliiton johtokuntaan 1949-58. Hän sai Suomen kirjailijaliiton kunniapalkinnon vuonna 1962 ja Agricola-palkinnon 1961. Kirjailija Anita Konkka on Juhani Konkan tytär. Unelma Konkka  Unelma Konkka syntyi 2.8.1921 Konkkalan kylässä kymmenlapsiseen maanviljelijä perheeseen. Vuonna 1931 perhe karkotettiin Siperiaan, Angara–joen varrelle. Kun perhe, isää lukuun ottamatta pääsi palaamaan takaisin kotiseudulle vuonna 1933 perhe, kotitalo oli takavarikoitu. Unelma matkusti äitinsä kanssa Karjalaan Rukajärvelle. Vuonna 1936 hän muutti Petroskoihin opiskelemaan. Sodan aikana hän oli evakossa Udmurtian alueella, josta hän vuonna 1944 palasi Petroskoihin. Unelma Konkka päätti yliopiston vuoden 1946 joulukuussa. Vuodesta 1957 eläkkeelle jäämiseensä saakka vuonna 1976 hän työskenteli Petroskoin yliopistossa Kielen, kirjallisuuden ja historian laitoksella. Unelma Konkan intressit tutkijana ovat suuntautuneet karjalaisiin satuihin ja karjalaisiin itkuvirsiin. Hän väitteli vuonna 1965 tohtoriksi aiheenaan "Karjalaiset pila-sadut”. Unelma on ollut erityisen kiinnostunut itkuvirsistä koko tutkijanuransa ajan Unelma Konkan jäätyä eläkkeelle syntyi runoilija Katri Korvela. Häneltä on ilmestynyt mm. runokirjat "Aikojen ääniä kuuntelen" (1977); "Uinuvat vaarat" (1983) ja "Heijastuksia" (1999). Proosamuotoinen teos "Virran tuolla puolen" (1996), joka sisältää viisi novellia. Vuonna 2003 ilmestyi 40 haastattelun pohjalta Inkeristä kertova kirja ”Oma maa omenankukka, vieras maa veripunainen”. Katri Kukkonen  Toimi saarnaajana ja suoritti kirkollisia tehtäviä Keltossa 1937-38, kun miespuoliset kirkon johtohenkilöt oli vangittu. Katri oli yksi viimeisimmistä Kelton kirkon vastuunkantajista. Kun kirkkoa alettiin vuonna 1990 uudelleen rakentaa, Katri oli siunaamassa sen peruskiveä. Kukkonen jatkoi saarnaajan työtä myös karkotuksessa Siperiassa ja vaikutti aktiivisesti Petroskoin seurakunnan perustamiseen. Katri Kukkonen kuoli paluumuuttajana Suomessa 100 vuoden iässä vuonna 2000. Katri Kukkosen elämästä kertoo hänen tyttärensä dosentti, kirjailija Lyyli Ronkosen toimittama kirja ”Ilon ja itkun Inkeri, Katri Kukkosen elämäntarina”. Hämeenlinna: Karisto 1995. Aatami Kuortti  Aatami Kuortti toimi ensin saarnaajana vuosina 1921-1927 ja pappistutkinnon suoritettuaan pappina 1927-1930. Kuortin ensimmäinen työpaikka oli Lempaalan seurakunta, mutta pian hän joutui huolehtimaan myös kahdesta muusta seurakunnasta, kun pappispula oli kova. Lempaala sijaitsi Pohjois-Inkerissä, lähellä Suomen rajaa. Papin työ Lempaalassa ja muissakin Inkerinmaan seurakunnissa vaikeutui jatkuvasti. Kaikille kirkollisille toimituksille piti olla erityinen neuvostoviranomaisen lupa. Tammikuussa 1930 hänet tuomittiin rippikoulun pitämisestä, laulukuoron perustamisesta, kirkonverojen kokoamisesta, kiihotuksesta neuvostovaltaa vastaan, ystävyydestä niiden seurakuntalaisten kanssa, joilla oli omaisia Suomessa ja kieltäytymisestä ilmoittamasta GPU:lle Suomeen vuonna 1929 paenneita henkilöitä. Kuortti tuomittiin kuolemaan. Päätös tarkistettiin 26.2.1930 Moskovassa ja tuomio lievennettiin kymmeneksi vuodeksi pakkotyöleiriä. Kuortti joutui Usoljen leirille lähelle Vienanmerta. Hän alkoi pian suunnitella pakoa ja toteutti sen seuraavana kesänä vaeltamalla metsien läpi Suomeen. Aatami Kuortti toimi pappina Suomessa vuosikymmeniä. Hän kirjoitti useita kirjoja. Ensimmäinen, Pappina, pakkotyössä, pakolaisena ilmestyi vuonna 1934. Kun Inkerinmaan ensimmäinen piispa, suomalainen Leino Hassinen vihittiin virkaansa vuonna 1990, jumalanpalveluksessa saarnasi rovasti Aatami Kuortti. (Arkkila-Kuortti, s.139) Aatami kuoli vuonna 1997. Matti Kurikka  Matti Kurikka oli teosofis-sosialistinen kirjailija, toimittaja ja utopisti. Hän syntyi Tuutarissa 4.1.1863 ja kuoli 4.10.1915 Westerlyssä Kanadassa. Valistuneen ja varakkaan inkeriläisen talonpojan poika Matti Kurikka pääsi opintielle Helsinkiin. Ylioppilaaksi tulon jälkeen hän lähti yliopistoon päämääränään maisterintutkinto. Kurikka oli innostunut monenlaisista aatteista ja toiminnasta, muun muassa raittiusasian edistämisestä, mutta ennen kaikkea kirjallisesta työstä. Kurikka työskenteli toimittajana mm. Viipurin Sanomissa, New Yorkin Uutisissa ja Työmiehessä. Hänen näytelmänsä ja novellinsa seuraavat kumousvirtauksia ja radikaalia kirjallisuutta. Työväenliikkeen heräämis- ja hapuiluvaiheessa 1890-luvulla Kurikan teosofis-utopistiset, haaveelliset opit saivat hyvän maaperän. Kurikan perusti ihanteelliset siirtolat Australiaan sekä Brittiläiseen Kolumbiaan (Sointula) ja Vancouveriin (Sammon takojat) Kanadaan. Kurikan tuotantoa: Viimeinen ponnistus. Esitetty 1884. Jyväskylä 1884. Gummerus. Ihmekös tuo! Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä. Esitetty 1884. Jyväskylä 1885. Gummerus. Pilven hattaroita. 1. Pieniä kyhäelmiä. Porvoo 1886. WSOY. Äärimmäisessä talossa Näytelmä viidessä näytöksessä. Viipuri 1889. Tekijä. Baabelin torni. Muinaistaru. Esitetty 1897. Näytelmä. Ulapalle. Kertomus Helsinki 1897. Tekijä. Pääskyn rakkaus Satu. Kirj. M. K-a. Helsinki 1905. Työväen Sanomalehti. Elämän sointuja. Lastenkirja. Helsinki 1908. Tekijä. Kapitalismin kukoistus. Runoja. Elävä luento 2:ssa näytöksessä. Brooklyn N.y. 1911. Tekijä. Reino Läärä Puskinin lähellä olevassa inkeriläiskylässä syntyisin oleva Reino Läärä on kirjoittanut omakohtaisiin muistoihin perustuvan kirjan Jää hyvästi Inkerinmaa (Gummerus 1982). Sotatalven jälkeen perhe evakuoitiin Viron kautta Suomeen. Sodan jälkeen perhe jäi asumaan Suomeen. Ontropo Melnikov  Runonlauljaja Ontropo Melnikov syntyi Vuolen Sohvolan kylässä kreikkalaiskatoliseen laulajasukuun. Tarkempia henkilötietoja ei ole käytettävissä. Melnikoveja asui Sohvolassa kuudessa talossa. Laulettuaan vuonna 1859 ylioppilas F. A. Saxbäckille Ontropo sai tekemisistään raipparangaistuksen. Väinö Salminen selittää: ”Työvouti kielsi Ontropoa laulamasta virsiään suomalaiselle ylioppilaalle, mutta kun Saxbäck kaikesta huolimatta sai Ontropon työn lomassa sanelemaan runojaan, oli siitä seurauksena seuraavana lauantaina julkinen raipparangaistus moision pihalla”. Ontropo selittelee runonvarantonsa vähäisyyttä Larin Paraskeen verrattuna sillä, että mieheltä, joka julkisesti kärsii raipparangaistuksia kuin pahantekijä ”jäykät niskat niksahtaa, vielä muistikin murenee.” Traagisilla aineksilla oli Ontropon lauluissa huomattava sijansa. Hän lauloi mm balladin miehentappajaneidosta. Ania Monahof  Ruotsissa asuva Ania Monahof syntyi Leningradissa vuonna 1929. Hänen juurensa ovat venäläis- inkeriläis-suomenruotsalaiset. Monahofin isovanhemmat ovat kotoisin Siiverskajasta, Koprinan seurakunnasta, jossa Anian perhe vietti kesiään suvun idyllisessä huvilassa. Toisen maailmansodan aikana Monahofin perhe evakuoitiin Viron kautta Suomeen, josta matka jatkui edelleen Ruotsiin. Ania oli tuolloin 15-vuotias. Monahof on työskennellyt matkanjohtajana ja kirjailijana. Hän on kirjoittanut useita omaelämäkerrallisia teoksia. Hän on saanut Siirtolaisinstituutin kulttuuripalkinnon vuonna 1989. Nykyisin Monahof asuu Loftahammarissa ja hänellä on kirjoittamista varten mökki Olshammarissa Vätternillä. Suomeksi on ilmestynyt mm. omaelämäkerrallinen teos Kärsimyksen pyhät kyyneleet, 1997. Ella Ojala  Syntynyt 27.4.1929 Lempaalassa, Inkerissä Asuu Tampereella Perusopinnot Neuvostoliitossa, aikuiskasvatuksen ja slaavil. filologian opintoja Tampereen yliopistossa Tampereen kaupungin matkailuopas, opettaja, tulkki, nyt eläkeläinen ja kirjailija. Ojalalle on myönnetty Tampereen kaupungin luovan kirjallisen työn palkinto vuosina 1989 ja 1991. Ella Ojala kertoo kaikkien teostensa kuvaavan inkeriläisten kovia kohtaloita. Pääteoksenaan hän pitää kirjaa Pitkä kotimatka jo siksikin, että se on hänen ensimmäinen julkaistu kirjansa. "Pohjois- Inkerin kohtalo on ollut kaikkein dramaattisinta Inkerissä", Ella Ojala sanoo. Pitkä kotimatka alkaa Lempaalan väestön lopullisesta pakkosiirrosta kotiseudultaan Kannakselta kauas Sisä- Venäjälle. Sitä ennen jo olivat olleet vangitsemiset ja karkotukset Siperiaan, Keski-Aasiaan, Kuolan niemimaalle tai jonnekin muualle. Toinen teos, Suomi näkyy, on jatkoa Pitkälle kotimatkalle. Siinä kerrotaan kirjan päähenkilöiden rohkeasta jäämisestä Suomeen, vaikka rauhanehdoissa vaadittiin inkeriläisten palauttamista Neuvostoliittoon. Päähenkilöiden perhe on jo kerran karkotettu Neuvostoliitossa ja he ovat palanneet salaa Etelä-Inkeriin eivätkä halua lähteä enää minnekään, koska kokevat Suomen turvalliseksi maaksi. Pelastunut albumi perustuu neljänkymmenen valokuvan kertomukseen. Kuvien henkilöt ovat useimmat menehtyneet tavalla tai toisella. Heistä on jäljellä vain kuva. Ensimmäinen kevät kertoo Suomi näkyy- ja Pitkä kotimatka -kirjan päähenkilön Elisan elämästä Suomessa. Larin Paraske  Larin Paraske syntyi Inkerissä Suuressa Mäkienkylässä eli Mäkiin vallassa 27.12.1833, Isä Mikiitta oli Kuussovan hovin orja. Tatjanan äiti, Parasken isoäiti oli sukutarinan mukaan palvellut orjana Pietarissa. Kerran kaupungissa ollessaan veli oli nähnyt sisarensa hakevan vettä Nevasta talvipakkasella avojaloin. Hän pelasti siskon kätkemällä hänet rekeen tyhjään jauhokuliin ja ajamalla kotiin. Larin Parasken elämä oli rankka. Hän avioitui nuorena Suomen puolelle Sakkolaan sairaalloisen Kaurilan vaimoksi. Lapsia Paraskelle syntyi yhdeksän, joista vain kaksi (tarkista) kasvoi aikuiseksi. Omien lasten lisäksi Paraske kasvatti useita kymmeniä ns. kruununlapsia, Pietarin lastenkodeista haettuja orpoja. Parasken elämä mullistui kuin pastori Neovius laulatti häntä kerätessään talteen kansanrunoutta. Neovius huomasi heti Parasken poikkeuksellisen lahjakkuuden. Myöhemmin Paraske asui pidemmän aikaa Neoviuksen luona Porvoossa. Parasken elämää varjostivat jatkuvat rahahuolet ja mökkipahan joutuminen pakkohuutokauppaan. Viime vuosina Parasken elämä oli jollakin tavalla turvattu Suomalaisen kirjallisuuden seuran myöntämän eläkkeen turvin. Suurin runonlaulaja kuoli tammikuussa 1904. Kaikkiaan Larin Paraskelta on kirjoitettu muistiin yli 30 000 runonsäettä. ”Mie kuin istuin, maat iloitsi mie kun seisoin, seinä paistio mie kun käin, kämärät läikkyit mie kun tantsin taivas läikkyi.” Juhana Peräläinen Sanomalehtimies Juhana Peräläinen (1877-1932) oli kotoisin Kolppanasta ja käynyt Kolppanan seminaarin. Peräläinen oli Pietarin suomalaisen yhteiskoulun viimeinen johtaja. Suomeen muutettuaan toimi Suomen Sosiaalidemokraatin ulkomaanosaston toimittajana. Albert Pettinen  Albert Pettinen syntyi 15.12.1937 Tuutarissa. Vuonna 1942 perhe evakuoitiin muiden suomalaisten tavoin sodan jaloista Viroon ja vanhemmat päästivät töihin Kohtla-Järvelle ja vuonna 1943 perhe siirtyi Suomeen ja palasi takaisin Neuvostoliittoon vuonna 1944. Uudeksi kotiseuduksi tuli Novgorodin alue. Vuodesta 1946 lähtien Pettinen asui Virossa vuoteen 1993 saakka, jolloin hän muutti Suomeen musiikinopettajaksi Juankoskelle. Virossa hän oli tunnettu orkesterin- ja kuoronjohtaja. Vuonna 2002 menehtynyt Albert Pettinen jätti Ylä-Savon musiikki-elämään ikuiset jäljet. Toimiessaan Juankoskella opettajana Pettinen sävelsi musiikin kolmeen laulunäytelmään: Laulu vapaudelle, Jääkärin sulhanen ja Rajasusi. Historiallisen tematiikan vastapainoksi Jääkärin sulhanen oli hilpeä komedia, jossa iloteltiin reippaasti armeijan “tasa-arvoistumisen” kustannuksella. Erityisesti Pettisen Lyyli Ronkosen runoon Ikuinen kulkuri säveltämä laulu on tullut rakkaaksi inkeriläisten keskuudessa. Säveltäjä Mika Piiparinen  Monista kauniista hengellisistä lauluistaan tunnettu säveltäjä Mika Piiparinen (16.12.1911 - 21.7.1991) syntyi Sernitsan kylässä Kolppanan seurakunnassa. Oma koti valmistui kuitenkin Skuoritsaan Sokkalan kylään, josta perhe oli saanut lahjaksi tonttimaan. Mikan isä Heikki Piiparinen toimi saarnaajana Inkerissä ja isän vakaumus siirtyi myös poikaan. Piipariset asuivat Inkerissä Suomen passilla. Elokuussa 1929 nousi esille kansalaisuuden vaihtaminen. Heikki Piiparinen ei suostunut ottamaan Neuvostoliiton kansalaisuutta ja niin perhe muutti Suomeen. Aluksi koti perustettiin Terijoelle. Sodan jälkeen Mika Piiparinen asui ja vaikutti Helsingissä. Yksi hänen kuuluisimpia ja kauneimpia laulujaan on ”Oi katso mikä aamu”. Mooses Putro  Inkerin musiikkielämän suuri nimi Mooses Putro syntyi Tuutarissa 1848. Hän valmistui Kolppanan seminaarista opettajaksi ja toimi opettajan työn ohella myös urkurina ja kuoronjohtajana Pyhän Marian kirkossa Pietarissa vuodesta 1872 kuolemaansa saakka. Mooses Putro katosi jäljettömiin Pietarissa 1918. Putron aloitteesta käynnistyivät Inkerin laulujuhlat, jotka pidettiin seitsemän kertaa 1899-1918. Inkerin kansallishymni Nouse Inkeri (ääninäyte) on peräisin Mooses Putron kynästä, samoin myös sanat sen ensimmäisen säkeistöön. Myös Putron Rukous on suomalaisten rakastama virsi. Kanttori Mooses Putro oli Zen Cafén Samuli Putron isoisän isän veli. Mooses Putro Zen Cafén - ja erityisesti sen laulajan Samuli Putron - esiintymisellä juhlakonsertissa on aivan erityislaatuinen merkitys, jonka syy löytyy historiasta: Ensimmäiset kotimaisiksi laskettavat äänitteet tehtiin vuonna 1901, jolloin Gramophone Company tallensi kanttori Mooses Putron johtaman Pietarin Suomalaisen lauluseuran esityksiä Pietarissa ja M.A. Goltisonin tulkitsemia kotimaisia lauluja. Kanttori Mooses Putro oli Zen Cafén Samuli Putron isoisän isän veli. Martti Rautanen  Maailmankuulu tiedemies Martti Rautanen syntyi vuonna 1845 Novasolkan seurakunnassa maaorjan poikana. Hän opiskeli papiksi Helsingissä ja lähti vuonna 1868 lähetyssaarnaajaksi Ambomaalle, nykyiseen Namibiaan, jossa toimi lähes 60 vuotta kuolemaansa saakka vuonna 1926. Hän käänsi mm. raamatun ondongan kielelle ja loi sen kirjakielen. Vähän ennen kuolemaansa hänet vihittiin Helsingin yliopistossa teologisen tiedekunnan kunniatohtoriksi. Adam Ruotsi Opettaja Adam Ruotsi syntyi 19.3.1846 Kuttusin kylässä ja kuoli 12.12.1884 vain 38 vuoden ikäisenä. Hän valmistui Kolppanan seminaarin ensimmäiseltä vuosikurssilta. Hän oli näitä ”auran kurjesta” lähteneitä entisen maaorjan poikia, joita tuolla kurssilla oli kaikkiaan kuusi. Seminaarin päättymisen jälkeen hänellä ei ollut työpaikkaa ja hän palasi Hietamäelle. Kirkkoherra Öhqvist ei suhtautunut positiivisesti hänen aloitteeseensa koulun perustamisesta. Niinpä Ruotsi kääntyi talollinen Pietari Niukkasen puoleen. Niukkanen oli tunnettu sivistyksen ja koulutuksen ystävänä. Kun hänkään ei saanut seurakuntaa mukaan, ilmoitti Niukkanen, että hän antaa koululle tilat ja majoittaa opettajan luokseen asumaan. Niin koulu sitten alkoi vuonna 1866 syksyllä ja lapsia tuli enemmän kuin tupaan mahtui. Koulua pidettiin näissä tiloissa kaksi talvea. Kirkkoherra Öhqvist kävi ensimmäisenä keväänä 1867 tutkinnoissa ja nähtyään hyvät tulokset hän kiitti Niukkasta ja Ruotsia lasten hyväksi tehdystä työstä. Öhqvististä tuli siitä lähtien harras kansakoulun ystävä ja kannattaja. Toivo Rännäli  Akateemikko, taidemaalari ja kirjailija Toivo Rännäli syntyi 25.10.1921 Toserovan kylässä Miikkulaisissa. Vuonna 1931 perhe karkotettiin kulakkeina Krasnojarskin piiriin. 1939-1941 hän opiskeli Omskin taidekoulussa ja 1941-43 piirustuksen opettajana Juzhno-Jenisseissä. Vuonna 1946 Rännäli osallistui ensimmäistä kertaa ammattitaiteilijoiden näyttelyyn Krasnojarskissa. Vuonna 1947 hänet hyväksyttiin jäseneksi Neuvostoliiton taiteilijaliittoon. Hänelle myönnettiin Neuvostoliiton kansantaiteilijan arvonimi vuonna 1974. Hänen töitään on useissa taidemuseoissa Venäjällä ja muissa entisen Neuvostoliiton maissa. Rännäli tunnetaan erityisesti maisemamaalauksistaan, mutta hän on myös arvostettu muotokuvamaalari. vuonna 1996 Toivo muutti vaimonsa kanssa Suomeen. Juhana Toikka  Talollinen Juhana Toikka syntyi 3.3.1865 Hietamäen Kaukasin kylässä ja kuoli 11.6.1955 Helsingissä. Toikka toimi vuodesta 1886 erilaisissa paikkakunnan luottamustehtävissä. Hän oli Sunkuran käsityökoulujen perustaja ja ainoa hoitaja kaiken niiden oloajan (1890 – 1916). Kutomakoulu 27 v, suutari- ja satulaseppäkoulu 22 v, paja- ja ajokalukoulu 15 v, nikkarikoulu 10 v). Hän oli 1892- 1917 Sunkuran vapaaehtoisen palokunnan perustajajäsen sekä esimies 25 vuoden ajan ja Sunkuran torvisoittokunnan alkuunpanija ja ylläpitäjä yli 15 vuotta. Hän toimi Pietarin läänin semstvon kokouksen valitsemana talonpoikien edustajana Pietarin korkeimmassa ylioikeudessa kolme vuotta ja sai vuonna 1896 kunniaporvarin arvonimen. Hänellä oli kahdeksan eri aikoina annettua kunniamerkkiä. Venäjän valtakunnan duumaan valitsijamiehenä ja ehdokkaana Toikka oli kahdesti. Toikka muutti vaimonsa kanssa Suomeen vuonna 1923. Matti Toikka  Matti Toikka syntyi 27.9.1902 Kuttusin kylässä Inkerinmaalla ja kuoli 14.1.1991 Petroskoissa. Matti Toikka joutui jo kokemaan Venäjän suuret muutokset ja inkeriläisiin kohdistuneen vainon. Näistä huolimatta hän kohosi arvostetuksi tiedemieheksi. Professori Toikasta tuli 1970- luvulla suomalaisen seleenikeskustelun ja -tutkimuksenkin virittäjä. Matti Toikka suoritti 1926 Leningradin yliopistoon kuuluvassa Pushkinon maatalousinstituutissa perustutkinnon, harjoitti jatko-opintoja väitöskirjaa valmistellen ja työskenteli 1932 lähtien aspiranttina. Vuonna 1944 Toikasta tuli Petroskoin yliopiston biologisen tiedekunnan dekaani. Hän teki pitkän tiedemiehen ja akateemisen opettajan työnsä Petroskoissa ja hoiti aktiivisesti professuuriaan aivan viime vuosiin asti. Hänen nimissään on kymmeniä tieteellisiä tutkimuksia ja artikkeleita. Toivo Ahava muistelee Carelia-lehdessä (7/2003): ”Pjotr Andrejevitš Lupanov ja Matti Toikka ovat säilyneet muistissani kemian velhoina. Niin kauan kuin heidän ohjauksellaan ratkoin kemian tehtäviä halusin ottaa esimerkkiä heidän käytöksestään ja moitteettomasta ulkoasustaan: Pjotr Andrejevitš kenraalimaisen säntillisestä jakauksesta tukassa ja Matti Toikan leppeästä hymystä, kun ei tiputusanalyysi tahtonut onnistua.” Varhaisempina vuosinaan Toikka oli lähinnä maatalouskemisti, joka mm. tutki peltojen keinolannoitusta ja toi sen Itä- Karjalan maatalouteen. Myöhemmin hän keskittyi hivenainetutkimuksiin ja mm. laati vieläkin erittäin käyttökelpoiset ja tarkat hivenainekartat Itä-Karjalan maaperästä. Hän tutki runsaasti myös sungiitti-nimistä mineraalia, jonka esiintymä on Äänisjärven eteläpuolella. Kun sungiitilla on sotilaallista merkitystä, tutkimustietoa ei kuitenkaan saatu oman maan ulkopuolelle. Matti Toikka julkaisi aikanaan maatalouskemiallisia tutkimuksiaan suomeksi ja joutui sekä 1930-luvulla että sotien jälkeen ajan yleisen ilmapiirin yhdeksi uhriksi: useita hänen tutkimuksiaan poltettiin. Osa niistä löytyi myöhemmin etsiskelemällä yksittäiskappaleina sieltä täältä, mutta neljä jäi uupumaan. Vuoden 1975 Suomen vierailun aikana kaksi noista neljästä löytyi Helsingin yliopiston kirjastosta ja niistä otettiin Toikalle valokopiot. Suomen vierailu 1975 oli muutoinkin Matti Toikalle dramaattisen merkityksellinen: hän löysi sen kuluessa äitinsä haudan Kauhajoelta, jossa tämä oli asunut myöhemmät vuotensa siirryttyään sodan jaloista Suomeen. Äidille oli aikanaan ilmoitettu, että poika oli sodan melskeissä kuollut Neuvostoliitossa ja poika oli saanut äidistään Suomesta samanlaisen tiedon Neuvostoliittoon. Siksi he eivät koskaan enää tavanneet. Pietari Toikka  Pietari Toikka syntyi 18.1.1862 Hietamäen Kaukasin kylässä ja kuoli 2.6.1930 Helsingissä. Toikka oli Inkerin kansallisen itsenäisyystaistelun merkittävin vaikuttaja. Hän toimi Kolppanan seminaarin ja Pietarin kirkkokoulun johtajana ja sittemmin Normaalilyseon yliopettajana. Toikka oli Inkerin Väliaikaisen Hoitokunnan puheenjohtajana koko sen toiminnan ajan. Toikka suoritti Helsingin yliopistossa filosofian kandidaatin tutkinnon vuonna 1885. Kolppanan opettajaseminaarin johtajana hän oli vuosina 1885-98. Toikka kasvatti 14 vuosiluokkaa inkeriläisiä opettajia snellmanilaisten aatteiden esitaistelijoiksi. Toikka muutti perheineen Suomeen 1907, jossa hän toimi Helsingin suomalaisen normaalilyseon venäjänkielen vt. yliopettajana 1903-04 ja vakinaisena 1905-18. Inkerin väliaikaisen hoitokunnan puheenjohtajana 1919-20, Suomalaisen evakuoimiskomitean johtajana ja Suomen asiainhoitajana Pietarissa 1921-28 sekä Suomen ja Venäjän välisten arkistojen vaihtamista valvovan komitean johtajana Pietarissa 1921-28. Toikalle myönnettiin hovineuvoksen arvonimi vuonna 1906. Hän teki väitöskirjaa Inkerin kansanperinteestä, mutta se ei valmistunut ennen hänen kuolemaansa. Toikka on kirjoittanut ainakin seuraavat Inkeriä koskevat teokset: Inkerin maisemakuvausta, Inkerin muinaisasutuksesta, Keskiaika vaihtuu uuteen, Ruotsin vallan aikaa, Tsaarin valtakauden Inkeri, Inkerin suomalaisten sivistyspyrkimyksistä, Vatjalaisista, Inkeroisista, Äyrämöisistä ja Savakoista, Inkerin muinaisrunoudesta, Inkeri tutkimusten kohteena. Opettaja, katekeetta Pietari Toikka  Opettaja, katekeetta Pietari Toikka syntyi 11.1.1855 Hietamäen Kaukasin kylä. Tuli Kolppanan seminaariin 1873 ja sai vuonna 1876 opettajan, lukkarin ja urkurin todistuksen. Opettajan uransa hän aloitti Lahden kylässä Pietarin seurakunnassa 1876-1878. Pietari Toikka palasi takaisin Hietamäkeen Annamoision koulun opettajaksi. Hän oli merkittävä ja aktiivinen opetuksen kehittäjä ja Suomen kielen ja suomalaisuuden puolestapuhuja, vaikka painostus Venäjän kielen lisäämiseksi ja kaiken opetuksen antamisesta venäjän kielellä kasvoi jatkuvasti. Opettaja Pietari Toikka oli kunnioitettu ja pidetty mies, joka teki työtä oppilaidensa puolesta. Jokapäiväisen seitsentuntisen opetustyön lisäksi hän piti myös pyhäkoulua. Se jopa aiheutti joissakin piireissä hieman närää ja häntä syytettiin ”saarnaajaksi”, joka kai tarkoitti pappien ”varpaille astumisesta”. Pietari Toikka ei tästä arvostelusta lannistunut, vaan jatkoi tärkeäksi kokemaansa työtä. Inkerissä käytiin vuosisadan lopulla kovaa taistelua viinan käyttöä vastaan. Sen turmiollinen vaikutus kansaan oli havaittu. Raittiusyhdistys Inkeri toimi Pietarista käsin ja yritti levittää raittiuden sanomaa suomea puhuvan kansan parissa. Yhdistys nimesi piirimiehiä ja mm Hietamäellä opettaja Toikka valittiin tähän tehtävään. Pietari Toikka siirtyi vuonna 1892 Siperiaan katekeetaksi Verhue Sujetukin suomalaiseen siirtokuntaan, jossa oli 12 vuotta, kunnes palasi Inkeriin syksyllä 1904. Kaapre Tynni  Kaapre Tynni syntyi 26.10.1877 Kolppanan Ala-Sakoskan kylässä. Kävi Kolppanan seminaarin vuosina 1896-1899. Toimi aluksi opettajana Vallinginkylän koulussa Pietarin esikaupungissa. Opetti Pietarin saksalaisessa orpokodissa v 1905, Pietarin Suomalaisessa Yhteiskoulussa 1906-1912. Hänen pääasialliset opetusaineensa olivat venäjänkieli, venäjänhistoria ja maantiede. Suoritti ylioppilastutkinnon 1912 Lappeenrannan Yhteiskoulussa ja jatkoi opiskelua Helsingin Yliopistossa ja valmistui filosofian kandidaatiksi v 1917. Kolppanan seminaarin johtaja 1917-1919. Tynni toimi myös sanomalehtimiehenä ja oli perustamassa ja vastaavana toimittajana Uusi Inkeri lehdessä, joka aloitti ilmestymisensä v 1905 lopussa. Lehden toiminta loppui oikeuden päätöksellä jo vuoden kuluttua. Neva lehti jatkoi ainoana suomenkielisenä lehtenä Pietarissa ja Inkerinmaalla. Kaapre Tynni toimi sen päätoimittaja 1907-1910. Tynni oli karismaattinen esiintyjä ja puhuja. Hän oli mielipiteiltään sosialisti ja toi sen myös vahvasti esiin. Mielipiteidensä ja inkeriläisyytensä vuoksi hän joutui vaikeuksiin Venäjällä ja Venäjän vallankumouksen jälkeen joutui pakenemaan Suomeen v 1919. Suomessa hän jatkoi toimintaansa inkeriläisten puolesta ja etsi kansainvälistä apua myös Pariisista ja Lontoosta. Hän oli johtava hahmo myös Suomessa asuvien inkeriläisten yhdistys- ja sivistystoiminnassa. Kaapre Tynni kuoli Helsingissä 3.2.1953 Aale Tynni, akateemikko, runoilija  Syntyi 3.10.1913 Kolppassa ja kuoli 21.10.1997 Helsingissä. Vanhemmat Kaapre Tynni ja Lilja Piipponen. Perhe pakeni Suomeen vuonna 1919. Aale Tynni pääsi ylioppilaaksi Helsingin suomalainen tyttölyseosta ja valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1936, minkä jälkeen toimi äidinkielen opettajana ja kirjallisuusarvostelijana. Hän oli Suomen Kirjailijaliiton jäsen johtokunnassa 1945-60 ja kunniajäsen vuodesta 1977 sekä Minna Canthin seuran puheenjohtaja Tynni palkittiin lukuisilla kirjallisuuspalkinnoilla. Hänet vihittiin Helsingin yliopistossa filosofian kunniatohtoriksi 1977. Aale Tynnin kirjoja: Kynttiläsydän 1938, Vesilintu 1940, Lähde ja matkamies 1943, Lehtimaja 1946, Soiva metsä 1947,Ylitse vuoren lasisen 1949, Tuntematon puu 1952, Kissa liukkaalla jäällä sekä muita satuja 1954, Torni virrassa 1954, Vieraana Vihreällä saarella 1954, Heikin salaisuudet 1956, Yhdeksän kaupunkia 1958, Maailmanteatteri 1961, Balladeja ja romansseja 1967, Lasten paratiisi 1968, Pidä rastaan laulusta kiinni 1969, Tarinain lähde 1974, Olen vielä kaukana 1978, Inkeri Inkerini 1990. Aale Tynnin lyyrinen esikoisteos Kynttiläsydän sai innostuneen vastaanoton, ja esimerkiksi Kaarlo Marjanen kiitti sitä lujaksi, eettiseksi ja syvästi inhimilliseksi. Luonto ja siihen liittyvä vertauskuvallisuus on Tynnin runoille ominaista, etenkin puut ovat keskeisiä symboleja. Mestarillisuuteen Tynnin mitallinen runous nousi 1940-luvulla mm. kokoelmissa Lehtimaja, Soiva metsä, ja Ylitse vuoren lasisen. Hallitsevassa asemassa ovat äitiyden ja naisena olemisen teemat, elämän ja rakastamisen ristiriidat. Tynni käytti myös runsaasti satu- ja balladiaiheita. Lontoon olympiakisojen taidekilpailussa hän voitti kultamitalin. Tynnin lyyrinen ilmaisu muuttui ratkaisevasti 1950-luvulla, kun modernismi muutti runon vapaarytmiseksi ja runoilija koki sisäisen muuttumisen. Kulminaatioteos Tuntematon puu on pessimismin kiteytymä: huoli tulevaisuudesta on syrjäyttänyt ilon, symboliset kuvat ovat syksyisiä, kuten kellastuvat lehdet ja tyhjät puut. Itsetietoinen naisellisuuden linja vahvenee kokoelmasta Maailmanteatterissa lähtien. Kokoelma Balladeja ja romansseja on eheä sekä elämänkatsomukseltaan että runon muodon osalta. Puolison, Martti Haavion, kuoltua vuonna 1973 Tynnin runouteen tuli muistelun ja nostalgian sävyjä. Tynni on julkaissut myös lastenkirjoja, kuten Kissa liukkaalla jäällä ja Heikin salaisuudet. Näytelmiä ovat mm. Muuttohaukat ja Rautamarskin aika. Kääntäjänä Tynni on ollut merkittävä. William Shakespearen Sonettien käännös ilmestyi 1965, maailmanlyriikan antologia Tuhat laulujen vuotta 1957, ranskalaisen runouden valikoima Tulisen järjen aika 1962 sekä Eddan jumalrunot 1980 ja Eddan sankarirunot 1984. Akateemikoksi hänet nimitettiin vuonna 1982.(kirjasta Kuuluisat suomalaiset) Vasili Vainonen Kuuluisan pietarilaisen balettimestarin Vasili Vainosen (1901-1964) isä oli kotoisin Järvisaaren Siikalasta. Juhani Vainonen muutti Pietariin käsityöläiseksi ennen Venäjän vallankumousta. Varakas perhe tutustutti Vasilin keisarikunnan pääkaupungin teatterielämään. Vasili aloitti tanssijan uransa vuonna 1919 ja työskenteli Mariinskin (myöhemmin Kirovin) teatterissa Vainonen 30-luvun lopulle saakka kunnes siirtyi Moskovan Bolshoi teatteriin. Nuori Vasili Vainonen aloitti koreografin uran jo 1930-luvulla. Hänelle myönnettiin kahdesti vuosina. 1947 ja 1949 Stalinin palkinto ja niiden takia hän pelastui vangitsemisilta ja karkotuksilta. | ||||