Runoilija Lea Helo eli Topias Huttari (29.1.197-9.12.1953) oli kotoisin Mujan kylästä Järvisaarelta.

Hatsinan opettajaopiston neljännen vuosikurssin opiskelijana hänet lähetettiin v.1924 opettajaksi Karjalaan (Säämäjärven pitäjän Uhmoilan koulu). Opiston loppututkinnon suoritettuaan v. 1925 Topias Huttari palasi Karjalaan jatkaakseen opettajan työtä. Näihin aikoihin alkoi myös runoilijanura. Aiheellisesti hänen tuotantonsa liittyy kotoiseen Inkeriin ja Karjalaan.

Ensimmäiset Helon runot näkivät päivänvalon 1927, esikoiskokoelmat Nuoret mielet (1930) ja Astun yli (1931) saivat lukijan vilpitöntä suosiota ja herättivät kiihkeätä polemiikkia kirjallisuudenarvostelussa.

Nuoren Helon runot erottuivat lyyrisyydellään, optimismillaan, elämänilolla ja r iemulla. Ne olivat soinnukkaita ja rytmikkäitä. Niissä oli aurinkoisen kevään kaihoa ja kauneutta, ihanaa kesän kukoistusta, värikkäitä syysmaisemia ja hyvin harvoin talven synkkyyttä.

Ei sattuma, että häntä nimitetään “aurinkoisen kevään laulajaksi” (tästä N. Jaakkolan 1946 amtamasta määritelmästä on tullut miltei kliš ee).

Helo oli hyvin omaperäinen ja ainutlaatuinen runoilija, joille olivat läheisiä kansanperinne ja klassinen kirjallisuus. Hänen kynästään lähti hyvin vähän ajan hengen mukaista paatoksellista vallankumousrunoutta. Siksi 1930-luvulla runoilija joutui monesti vulgäärisosiologisten arvostelijoiden kritiikin kohteeksi, sai pikkuporvarillisen runoilijan maineen ja häntä nimitettiin kulakkien aatteelliseksi tukijaksi. V.1937 vainojen aikana syytteisiin lisääntyivät nationalismi, neuvostovastaisuus ja paljon muuta. Samana vuonna Karjalan edustavimpia ja monipuolisimpia kirjailijoita ollut L.Helo erotettiin kirjailijaliitosta (jota hän oli itse aikoinaan ollut perustamassa) ja työstä.

1930-luku oli kirjailijalle vaikeimpia, mutta myös hedelmälisempiä vuosia. Vuosikymmenen alussa hän kerkisi julkaista useita runo- ja proosakirjoja (Karjalan metsissä kasvaa paperia..., Punainen armeija - vartija valpas..., Jokea voittamassa., Runoja ym.). 1930-luvun lopussa runoilija koki masennusta, toivottomuutta ja katkeruutta. Tämän kauden Helon lyhyt proosa kuvasi uutta aikaa ja uutta ihmistä (Uusi ihminen, Iivanan lankemus, Eräs keskustelu jne.), toisinaan myös humoristiselta kannalta (Jumpura, Saappaat); lähimenneisyyttä, sen tragikkaa (Luvun täytteeksi, Luutnantti Koskelon sotaretki) ja seurauksia (Isä).

Kun v.1940 suomen kieli pääsi jalleen vahvistamaan asemiaan Karjalassa, Helo ryhtyi uuden julkaisun - Punalipun - perustamiseen ja kirjailijakonfferenssin valmistamiseen. Silloin hänet palautettiin liittoon ja konferensissa valittiin hallinnon puheenjohtajaksi.

Huonon terveyden vuoksi häntä ei kelpuutettu rintamajoukkoihin, vaan Helo oli sodan alussa linnoitustöissä ja sittemmin hänet siirrettiin Belomorskin - kaupunkiin, jossa hänestä tuli rintamalehtien toimittaja. Tätä aikaa kuvaa Päiviä-niminen sotapäiväkirja; siihen liittyvät myös fasismia paljastavat satiiriset pamfletit, runtamamiesten sankaruutta kuvaavat sanomalehdissä painetut kertomukset ja kuvaukset sekä herkän lyyriset kertomukset (Rakkauden kirje, esim.). Näinä vuosina syntyy niin kansalais-kuin intiimilyriikkaa. Parhaita esimerkkeja viimeeksi mainitusta ovat runot Rintani on tuskaa täynnä..., Tien luokses tiedän.... Belomorskissa oli kirjoitettu v.1943 myös hymni synnyinmaalle - Minun maani-runo, joka antoi nimen sodanjälkeiselle kokoelmalle (v.1947). Siitä tuli tavallaan 20 vuotta kestäneen runoilijataipaleen yhteenvetokokoelma ja viimeinen runoilijan eläessä julkaistu.

Viimeiset elinvuotensa Helo teki pääasiallisesti käännöksiä. A.Fadejevin Nuori kaarti, K. Simonovin Öitä ja päiviä sekä Venäläisiä, L. Sobolevin Merenkävijä, A. Ostrovskin Ukkosilma sekä monet muut venäläisen kirjallisuuden klassikot näkivät päivänvalon suomennoksina Helon ansiosta. Kirjallisuudentutkija Tamara Starshova