Olin kuullut äitini kotikylästä Lempaalan Mustilasta ja nähnyt kylän nimen vanhoissa kartoissa. Isoäitini Hetti oli ollut ensin Matsetälän Matin (Kähäri) puoliso ja tämän kuoltua naapurin miehen, isoisäni Ierkkalan Simon (Kähäri) kanssa naimissa ennen kuin kylä tyhjennettiin 1936. Matsetälä ja Ierkkala sijaitsivat Riiskan kulmalla, Mustilan kylän kaakkoisosassa. Siinä jossain vieressä oli ollut myös isovanhempieni koti (Riiskan koululla). Isovanhemmat katosivat Neuvostoliiton puhdistuksissa yhdessä äitini kolmen alaikäisen, sisaruksen kanssa. Äitini selvisi onnen kaupalla, mutta ei enää koskaan palannut entiselleen raskaiden muistojen painamana. Kuulemiani kertomuksia Mustilasta värittävät kuitenkin edelleen Riiskan kolkalla lumivalkoisina kukkivat omenapuut ja suuren vaahteran vieressä ollut kaivo.

Yli 60 vuotta myöhemmin, syyskuun 14. päivänä 2005 ajamme kohti Lempaalaa. Kännymme sinne Pietariin vievältä päätieltä. Tien varressa seisoo armeijan kuorma-autoja konepellit ylhäällä. Sankka metsä kohoaa nykyisin asfaltoidun entisen betonitien molemmilla puolilla. Ylitämme vanhan rajan ristikiven tienoilla ja tulemme harjanteelle, josta avautuu näkymä metsittyneeseen maisemaan. Olemme Pohjois-Inkerissä.

Avaan vuodelta 1942 olevan suomalaisen sotilaskartan. Ajamme neljän tien risteyksen, jossa miliisi tutkii autojen papereita. Saamme kuitenkin ajaa suoraan Lempaalanjärven ylittävälle sillalle. Vanhan sillan jäänteet ovat edelleen näkyvissä. Kirkon paikka järven rannassa on pusikoiden valtaama. Muutoin kirkon seutu on autio. Sinne jonnekin on haudattu isoisäni Pekko-veli ja inkeriläisiä esi-isiäni. Kenties he lepäävät oiotun asfalttitien alla.

Ajamme eteenpäin. Neuvostovalta on painanut voimalla suuren peukalonjäljen tänne. Inkeriläisväki on poissa. Pääosa rakennuskannasta on vanhempaa, muutama rakennus saattaa olla jopa ajalta ennen sotaa. Yksinäinen hylätty kerrostalo on lähellä sahaa. Siellä täällä on moderneja uusia, korkean muurin ympäröiviä huviloita. Maaseutumainen metsämaisema hallitsee Lempaalan järven länsipuolta.

Neljän tien risteyksestä on 1 200 metriä Mustilaan kääntyvälle tiellä. Sotilaskarttaan piirretyt merkinnät täsmäävät tarkasti. Ojanpientareella lojuu roskakasoja. Ajamme metsässä hiekkatietä ohi Riivalimäen Likolammille, joka saattaa olla myös iso lähde. Taloja ei näy tälläkään missään. Vain lehmipaimen kulkee mullikoidensa seassa laitumella. Yritämme jututtaa häntä, mutta aasialaista syntyperää oleva mies ei tunne seudun historiaa. Hän ilahtuu kuitenkin suuresti saadessaan meiltä kahvipaketin. Jatkamme edelleen Hipelimäen kautta Kirarin purolle. Maastoauto kallistelee väistellessämme veden uurroksia tiessä. Oikealle jää Murroksen kolhoosin alue, joka on nyt sankan lehtimetsän peitossa. Metsässä kasvava humala on merkki entisestä. Tien varressa näkyy siellä tällä sammaleiden peitossa olevia juoksuhautoja, joita monet sateet ovat jo loiventaneet ja huuhtonut pois niiden jyrkät reunat. Ampuma-pesäkkeiden jäänteet paljastavat kuitenkin niiden julman tarkoituksen.
Hiekkatie muuttuu heinittyneeksi kärrypoluksi. Alasuon laitaa pitkin tulemme lopulta Mustilaan. Jalkaudumme tutustuaksemme maastoon. Tuuli humisee pilvisenä päivänä. Heinikko on korkeaa ja puusto tiheää. Metsän keskellä kasvaa jokin pensas – musta viinimarjapensas. Jossain on pajuja säännöllisessä muodostelmassa, kuin istutettuja. Vaahteroita on siellä täällä mutta kaivoa ei löydy. Metsäpolun varressa näkyy myös kranaattien iskemiä. Syvä juoksuhauta pysäyttää lopulta etenemisemme. Sen pohjalla on ruosteen peittämää romua. Kyseessä voi ollakin ns. täysosuman saanut korsu. Ei tee mieli ryhtyä kaivamaan enempää. Siellä täällä metsässä on paljaampia aukkoja. Iltapäivä alkaa hämärtyä. Emme korkean heinikon vuoksia voi enää etsiä päämääränämme ollutta Riiskan kolkkaa. Ajamme takaisin neljän tien risteykseen noin neljän kilometrin matkan ja suuntamme kohti Viipuria. Ajatus omenapuista jää Mustilan villiintyneelle metsäkankaalle. Olen kuitenkin retkeen tyytyväinen.

Muutama viikko myöhemmin - tätä kirjoittaessani - saan kuulla, että seurueemme jäsen on uudella retkellään löytänyt Mustilan kaakkoiskulmassa olevia rakennusten kivijalkoja. Kokonaisia pihapiirejä. Ehkä Matsetälä tai Ierkkalan tai niiden naapuri Anteruksela. Ja läheisellä kankaalla kasvoi vanhoja omenapuita.

Istun kirjoituspöytäni ääressä kaukana Mustilasta. Alan suunnitella uutta retkeä Mustilaan.Syksyn koleus ja harmaus palauttavat yhtä nopeasti tylyyn arkeen: Ei uutta käyntiä ainakaan ennen ensi kesää.

Hiljaisen metsän keskellä omenapuiden lehdet havisevat. Kuin ne supattelisivat hiljaa keskenään: ”Meitä Mustilan hedelmäpuita ei ole sittenkään vielä unohdettu.”

Jussi Kähäri