Eino Karhun 75-vuotisjuhla

Yleensä tutkija tunnetaan teostensa perusteella. Eino Karhun vuosikymmenien mittaista tuotantoa on kuitenkin vaikea luonnehtia lyhyesti.
Tutkijan vahvuudet kuten kärsivällisyys ja tavoitteiden loppuun asti saattaminen ilmenivät jo uran alussa. Kun Eino Karhu vuonna 1950 hyväksyttiin tutkijankoulutuslaitokseen, hän valitsi tutkimuksen aiheeksi venäläis-suomalaiset kirjalliset yhteydet 1800-luvulla. Heti alussa ilmeni, että hänen oli perehdyttävä myös Suomen ruotsinkieliseen kirjallisuuteen. Ensiksi hän asetti päämääräkseen oppia lukemaan ruotsiksi ilman sanakirjaa. Siihen aikaan Eino vuokrasi pienen huoneen, hän otti kirjastosta ruotsinkielisiä kirjoja ja lehtiä ja luki niitä päiväkaudet. Eniten täytyi työskennellä lehtien parissa, kun 1800-luvulla juuri niissä julkaistiin Suomessa kirjallisuutta. Niinpä Sakari Topeliuksen Välskärin kertomukset julkaistiin 15 vuotta perätysten numero numerolta ruotsinkielisessä sanomalehdessä. Samoin Ivan Turgenevia. Noin kolmen kuukauden kuluttuahän ymmärsi jo tekstiä ja osasi lukea. Myöhemmin hän paransi ruotsin taitoaan. Sittemmin hän oppi samalla keinoin englannin ja saksan. Myös ranskaa piti ymmärtää, koska 1800-luvun alkupuolella kirjeenvaihto Venäjän tsaarin hovin ja suomalaisten välillä tapahtui ranskaksi.

Kuinka Suomessa on otettu vastaan Karhun tieteellinen työ? Naapurimaassa on julkaistu neljä Eino Karhun kirjaa: Suomen 1900-luvun alun kirjallisuus (1973), Dostojevski ja Suomen kirjallisuus (1977), kaksiosainen Suomen kirjallisuus runonlaulajista 1800-luvun loppuun (1978). Ne saavuttivat suurta vastakaikua, varsinkin sen takia, että monet suomalaiset kriitikot eivät hyväksyneet sosialistisen realismin kantaa. Karhu osoitti, että jo 1800-luvun lopulla suomalaiset kirjailijat saivat vaikutteita venäläisestä realistisesta kirjallisuudesta. Toisaalta hänen oli todettava Suomen ja Venäjän kulttuurisuhteiden vähäisyys. Arvostelijat ovat tunnustaneet Karhun tutkimusten kulttuuripoliittisen merkityksen.

Suurta vastakaikua sai myös Suomen kirjallisuus -teos, joka on "yhden miehen monumentti" - juuri sellainen pitäisikin olla toimivan kirjallisuuden historian - "aina yhden kirjoittajan työ, yhden näkemyksen kannattama teko".

Eino Karhu on tarkastellut aikaisempaa laajemmin kansanrunouden ja kirjallisuuden suhdetta. Kalevi Kalemaa korostaa: "Tutkimuksen ja kritiikin on sittenkin ollut vaikeampi tunnustaa, että petroskoilainen tohtori olisi nähnyt suomalaisia kollegojaan paremmin suomalaisten kirjailijoiden erikoislaadun. Tutkimuksen ulkopuolella Karhun arviot sen sijaan ovat jo selvästi vaikuttaneet hedelmöivästi, uutta luovasti. ... vasta Karhun kolmannen teoksen arvostelujen yhteydessä uskallettiin julkisesti tunnustaa, että petroskoilaisen tutkijan työ on ollut piristysruiske." Hannes Sihvon mukaan Karhun ensimmäinen suomennettu teos kuuluu 1970-luvun henkisiin reaktoreihin.

Kirjallisuuden tutkijan on tunnettava hyvin kansanrunous, etenkin mytologia. Ilman sitä on vaikea ymmärtää monia Suomen kirjallisuuden teoksia ja Venäjän Karjalan kirjallisuutta. Tässä suhteessa länsimainen mytologian tutkimus on osoittautunut hyvin hyödylliseksi. Ollessaan Tukholman yliopistossa luennoimassa Karhu sai siellä kopioida suuren määrän kirjallisuutta. Kun hän ryhtyi kirjoittamaan kirjallisuuden historian 1. osaa, niin ensimmäinen luku kansanrunoudesta oli myös kirjoitettava itse. Tätä ennen hän oli käsitellyt vain Kalevalaa koskevia kysymyksiä. Tästä alkoi myös pysyvä kiinnostus kansanrunouteen. Karjalainen ja inkeriläinen kansanrunous oli tarkoitus nähdälaajaa kansallista ja kansainvälistä taustaa vasten.

Kansainvälinen folklore on kuitenkin hyvin laaja alue, siksi oli valittava kaikkein tärkeimmät näkökulmat. Eino Karhun mielestä saksalaisen filosofin Ernst Cassirerin teokset olivat suureksi avuksi. Meillä häntä pidettiin idealistina eikä kirjoja tietenkään ollut saatavissa. Suomalaisten tutkijoiden kautta Karhun onnistui saada valokopiot. Aikomus oli löytää paikalliselle kansanrunou-delle kansainvälinen tausta. Voi kirjoittaa hyvin paljon runouden eri lajeista. On olemassa myös hyvin paljon teoreettisia tutkimuksia sekä vertailevaa historiallista kirjallisuutta, mutta laaja vertaileva kansainvälinen tutkimus on puuttunut.

Eino Karhun tutkimus karjalaisesta ja inkeriläisestä kansanrunoudesta on hyvin ajankohtainen Karjalassa tapahtuvien muutoksien kannalta. Se antaa mahdollisuuden tutustua oman kansan perinteeseen, koska kuten monet tutkijat ovat todenneet kieltä taitavia on yhä vähemmän, sitä paitsi tutkimuskirjallisuus ei ole kaikkien opiskelijoiden ulottuvilla. Tutkijat ja opiskelijat voivat perehtyä Karjalan ja Inkerin kansanrunouden historiaan.

Elias Lönnrotin toimintaa käsittelevän kirjan ilmestyminen 1997 oli mielestäni merkkitapahtuma. Carelia-lehdessä on julkaistu suomenkielisenä Eino Karhun kirjoittama Isien sanoma: tutkielmia karjalaisesta ja inkeriläisestä kansanrunoudesta.

Kolmen viime vuoden aikana Eino Karhu on kirjoittanut tutkimusta pienistä kansoista, siitä miten he kehittyisivät kansakunnaksi, jos pystyisivät.

"Karjalasta puuttuu isänmaallinen valistustoiminta, kansallista tunnetta pitäisi nostaa, Eino Karhu pohtii. - Jos vertaamme meitä esimerkiksi marilaisiin. Tietysti se on luvultaan suurempi kansa ja he muodostavat enemmistön tasavallassa. Kuitenkin he ovat säilyttäneet omat juurensa, omat paikalliset tapansa, uskontonsa, perinteiset juhlansa, joihin osallistuvat myös tasavallan pomot." Sitten hän jatkaa: "Tässä kirjassa minulla oli tarkoitus selvittää, kuinka kansat kehittyvät. Miksi yhdet kansat pääsevät kansakunnaksi, mutta toiset eivät pääse? Tätä varten oli luettava paljon sosiologista kirjallisuutta, niin kotimaista kuin ulkomaistakin. Sitä paitsi oli tajuttava nykyajan yleiskulttuuriset virtaukset. Kuinka nämä kaikki voisi yhdistää? Tutkimukseni kieli on helppotajuista, olen jättänyt pois vaikeasti ymmärrettävät termit."

Tähän asti on kirjoitettu kyllä vähälukuisista kansoista, mutta toisesta näkökulmasta. Oli tarkoitus löytää vastaus sellaisiin kysymyksiin kuin miten kansa kehittyy? Mitä sivilisaatio on antanut näille pienille kansoille? Mitä pienet kansat tarvitsevat? Minkälainen tie niiden on valittava? Miksi historiassa kävi juuri näin? Tähän vastatessaan Eino Karhu yrittää ymmärtää sekä monarkistien että bol?evikkien kantoja, loukkaamatta ketään. Koska kansallisuuskysymys on hyvin kipeä, niin piti välttää äärimmäisyyksiä. Vaikka kirjassa Jäähyväiset Inkerinmaalle kerronta on minämuotoista, niin siinä on hyvin vähän tekijän elämäkerrallista aineistoa." Puhun vain siitä, mitä itse näin ja muistan", Eino Karhu tähdentää.

Ansiokkaasta monivuotisesta työstään ja merkittävästä panoksestaan kansojen ystävyyden ja yhteistyön hyväksi Eino Karhulle on Venäjän presidentin asetuksella myönnetty Ystävyyden kunniamerkki.

Karhu, Eino 1973, Vasselein draama kirjallis-historiallisessa valossa. Punalippu 3/1973, 86-91.
Karhu, Eino 1978, Ot run - k romanu, Indatelstvo ”Karelija”. Petrozavodsk.
Karhu, Eino 1980, Kirjallisuus ja kansanrunous. Punalippu 8/1980, 91-96.

sp;