Viimeinen jouluni Inkerissä

(Eevertti Pärnäsen kirjoitus ”Korkeutta kohti, Suomen kirkon pappisliiton vuosikirja IV 1922)


”Joulu juhlista jaloin! Joululla on tenhovoimansa sellaisiinkin ihmisiin, jotka ovat Jumalastaan vieraantuneet, ja vaikka Kristuksen evankeliumilla on paljon vastaan sanojia, niin useimmat näistäkin menevät joulukirkkoon, vaikka muulloin eivät ole kirkonkipeitä ja jumalansanan vaivaisia. Maailmansodan ja yhteiskunnallisen mullistusten aikana ei inkeriläisten elämässä mitään ulkonaisesti havaittavaa rauhan tuntua voinut olla, kun parhaassa miehuuden iässä oleva miespuolinen väestö oli kaukaisilla sotarintamilla, tai kun ryöstö, vangitsemiset ja murhat hajottivat koko kotionnen tuhansista perheistä. Näin ollen olisi voinut luulla, että kirkossa julistettu rauhan evankeliumi ja ihmisten jokapäiväinen olotila muodostavat niin sovittamattoman vastakohdan, että joulu ja joulukirkko menettävät merkityksensä. Olisi luullut että kommunistien toimeenpanema uskonnonvastainen kiihoitus ja silmitön kirkonviha saattaa ”tyhmän saarnan” Ristiinnaulitusta vielä hullumpaan ja halveksittavampaan valoon ja että kynttilänjalka peräti kaatuisi, mutta niin ei ole kuitenkaan käynyt. Päinvastoin kirkot täyttyivät entistä enemmän tavallisinakin pyhäpäivinä, mutta jouluna kirkkoon pyrkivien tungos muodostui kerrassaan tavattomaksi, sillä papittomista naapuripitäjistä riennettiin halki yön siihen kirkkoon, missä tiedettiin varhainen jumalanpalvelus pidettävän. Seuraavassa kerron joulukirkosta Tyrön seurakunnassa v.1920, mainitsen ensiksi, että Tyrö on 8000 henkeä käsittävä pitäjä Kronstadtin etelärannalla, vastapäätä Uudenkirkon pitäjää.

Heti vallankumouksen (1918) alusta lähtien alkoi tuntua kova puute kaikista tavaroista ja niinpä myös kirkon tarvitsemista välineistä, kuten kirjoista, ehtoollistarpeista, kynttilöistä y.m. Kirjoja ja joululehtiä ei v.1918 enää saanut. Ehtoollisleipiä paistettiin kotona ja viini tehtiin samaten kotona karpaloista. Jouluna 1918 luultiin, että varhaista joulukirkkoa ehkä vietettiin, sellaisten olotilojen vallitessa kauemmin, viimeisen kerran, sillä kynttilöiden saanti jo silloin oli kovin vaikeaa. Niiden valmistusta kotona ei voinut ajatellakaan, sillä lampaan talia ei ollut, ja palautuminen isien aikaiseen kotiteollisuuteen oli niin muodoin mahdottomuus. Mutta salaisista kätköistä löytyi vielä ”sitä Nikolain aikaista tavaraa” siksi paljon, että v. 1918 saatiin kynttilöillä valaistu joulukirkko entiseen tapaan. Mutta siihen luultiin sen tavaran loppuneen. Silloin jo monessa talossa valaistusaineen puutteessa täytyi panna lamput pois käytännöstä ja tulla toimeen puuöljyllä, joita poltettiin jossain mustepullosta laaditussa pillilampussa tai pyhimyskuvan edessä käytettävissä öljykupeissa. Pietarin toreilla salakauppiaat möivät huikeista hinnoista yksityisiä kynttilöitä, mutta täysinäisiä kääröjä enää harvoin tapasi. Kun Tyrön kirkkoneuvostossa marraskuussa 1920 tuli kysymys joulun vietosta, niin oli kaikille kirkonmiehille selvänä se asia, että ostamalla kynttilöitä jouluksi ei saada ja jos varhainen jumalanpalvelus entiseen tapaan aiottiin pitää, niin on kynttilät saatava lahjana seurakuntalaisilta, joilla niitä mahdollisesti on.

Seuraavana pyhänä ilmoitin tilanteen saarnatuolista ja kehoitin seurakuntalaisia lahjoittamaan kynttilöitä, sillä näistä lahjoista riippuu varhaisen joulujumalanpalveluksen pito, ja samalla mainitsin, että lahjoittajan ei pidä hävetä lahjan pienuutta antaessaan yhden kynttilän, sillä täysiä kääröjä emme rohjenneet toivoakkaan. Tulos kehoituksesta oli se, että jo seuraavana pyhänä tuotiin lahjaksi kynttilöitä yksittäin, kaksittain - jopa kääröittäinkin. Toisena adventtina saatoin jo kuuluttaa, että jouluaamuna alkaa jumalanpalvelus klo 6 aamulla entiseen tapaan valaistussa kirkossa. Kaikkiaan lahjoitettiin kirkolle kynttilöitä siksi jouluksi 2½ puuta (=40kg). Kun lahjoittajilta utelin, mistä he olivat kynttilöitä saaneet, niin sanoivat muutamat tuoneensa vanhoista säästöistään, mutta useampien kynttilät oli saatu Kronstadtin matruuseilta ja komissaareilta vaihtamalla perunoihin, maitoon, leipään y.m. makupaloihin. ”Onhan punaisilla pojilla tavaraa”, sanoivat he. Niinpä kommunisti-toverit joutuivat palvelemaan vihaamaansa kirkkoa. Herran huone oli jouluna valaistu loistavammin kuin milloinkaan, ja joulukuuset kimaltelivat kahden puolen alttaria, ilman että olisivat vähääkään tuoksahtanut kolmannelle internatsionaalelle. - Omaa joulukuustamme varten lapset valoivat itse steariinikynttilöitä niistä pätkistä ja steariinin muruista, joita suntio pyynnöstäni oli talteen pannut puhdistaessaan kruunujen kynttilänpitimiä. Ja oikein käyttökelpoisia kynttilöitä niistä tulikin, vaikka väriltään likaisen harmaista.

Paitsi juhlallista jouluvalaistustakin oli soitannollinenkin puoli kirkossa tuona jouluna jouluna mieleen painuva. Paitsi tavallista urkujensoittoa oli jumalanpalvelustemme jalostuttamassa viidenkertainen torviseitsikko punaviisikannalla koristetun musiikkikomissaarin johdolla. Kommunistinenkin yhteiskunta tarvitsee musiikkia ja vieläpä sotilasmusiikkia. Pietarhovin entinen keisarillisen kyrassierien kapellimestarin täytyi ottaa punainen viisikanta lakkiinsa ja muodostaa toverien iloksi orkesteri. Soittajiksi hän valitsi Tyrön suomalaisia talonpoikia, sillä siitä oli etua sekä kapellimestarille että soittajille. Soittajat vapautuivat rintamapalveluksesta saaden asua kotikylissään ja kapellimestari taas hyväntekijäisiksi sai kylistä muonaa itselleen ja nälkäiselle perheelleen. Asianlaita oli nyt niin, että soittajat soittivat paljon mieluummin koraaleita ja hengellisiä lauluja kuin internationaaleja tahi fokstrottia, eikä kapellimestarikaan juuri näistä viimeaikaisista soitoista huvitettu ollut. Täten oli olemassa jo hyvä pohja minun ja orkesterin keskinäiselle yhteisymmärrykselle. Tapasin venäläistä kapellimestaria tuon tuostakin Papinkonnun Soikkinassa (eräs kylä puolen peninkulman päässä Pietarhovista) , jossa hän usein piti harjoituksia, saaden samassa syödä vatsansa täydeltä. Kylän pyhäkoulun opettajalta saamansa ”Hengellisten laulujen ja virsien” yksiäänisen nuottipainoksen pohjalla muovaili hän muutamia lauluja partituureiksi torvia varten, ja kaunista musiikkia siitä syntyikin. Ensimmäisen kerran esiintyi tämä orkesteri helatorstaina 1920 rippikoululaisten konfirmatsionissa, jolloin seudun venäläiselle asujaimistolle annettiin ennenkuulumatonta kummaa kuultavaksi ja nähtäväksi. Juhlakulkueessa 200 henkeen nouseva jono rippikoululapsia marssi pappilan pihalta kirkkoon, orkesteri soittaen ja laulaen: ”nouse kristitty taisteluhun”. Tempo oli reipas, niin että se oli koko sotilaallinen marssi. Silloin jo sovin johtajan ja soittajan kanssa siitä, että he tulevat myös jouluna esiintymään kirkossa. Kapellimestarille annoin koraalikirjan ja määräsin 7 jouluvirttä. Hän taas laati partituurit ja jouluna ”punainen” soittokunta saapui kirkolle.

 Kaikista Tyrön naapuripitäjistä oli väkeä jouluaamuna kirkossa, koska niissä papin puutteen vuoksi ovet olivat joulupäivänä suljettuina. Tokkopa kirkkoa voidaan täydempänä ajatella, kuin mitä se silloin oli. - täyteen sullottuna kirkon peräportailta alttarin kaidetta ja sakaristoa myöten. Tosiaan on edesvastuullista, mutta samalla mieltä ylentävää puhua sellaiselle joukolle, jossa tietää olevan syvän murheen murtamia, vaivattuja, nääntyviä sieluja, mutta myöskin paljon suruttomia ja pyhän pilkkaajia sekä sellaisia, jotka ovat tulleet ”sanoista solmitakseen”. Mahtavana kaikui torvien säestyksellä laulajakansan laulamana ”Enkeli taivaan lausi näin”. Ainoastaan vuorolaulut ja messujen säestykset suoritettiin uruilla. Tuntui ihmeelliseltä se tietoisuus, että Herran sanalla on katoamaton arvonsa ihmissieluille kaikkina aikoina, eikä vähimmin sellaisissa yhteiskuntaoloissa kuin mitä neuvostovallan puitteissa on mahdollista. Kuvaavia olivat seuraavat sanat, mitkä urkuparvella kanttori selkänsä akana kuuli lausuttavan ja jotka hän jumalanpalveluksen loputtua kertoi pappilan kansliassa koolla olevalle kirkkoneuvostolle. Eräs tunnettu jumalankieltäjä oli sanonut kunnan neuvoston kiivaille kommunistikomissaareille: ”ei näy nyt sinne päinkään, että että kirkot tyhjäksi jäisivät, ja kynttilät saataisiin sammutetuiksi!” olihan kirkko täpösen täynnä harrasta kansaa, bolshevikien kynttilät loistivat kirkkokansaa varten kaiken ympäristön ollessa valaistusaineen puutteessa, ja bolshevikkeja ilahduttamaan varattu soittokunta soitti seurakunnalle Jumalan ylistystä. Jos lie piru milloin kiukusta itkenyt, niin varmaan silloin! Huomattavaa on, että venäläinen kapellimestari, joka oli niin paljon puuhaa saanut meidän suomalaisten virsiemme sovittamisessa torville ja miesten harjoittamisessa, ei millään ehdolla suostunut ottamaan vastaan palkkiota vaivoistaan, vaikka kirkkoneuvosto olisi mielellään maksanut. Mutta olihan hänellä parempi palkkio suomalaisten myötätunnossa, joka ilmeni jauho- ja perunapusseina.

Kotona vietettiin joulua entiseen tapaan, sillä erotuksella vain, että joululahjoja ei ollut. Sen sijaan sydämet olivat enemmän alttiit ottamaan vastaan joulun hengellistä lahjaa. Ikkunoiden ulkoluukut suljettiin visusti, ettei pappilan täysi valaistus pääsisi ärsyttämään kommunisteja. Kaikki talossa löytyvät lamput ja kynttilät pantiin palvelukseen, soittokoneet ja laulut viritettiin joulun Herran kunniaksi. Talonpoikaisia vieraita oli saapunut pappilan joulukuuselle aina Kapriosta ja Markkovasta asti.

Tosin nyt ovat kynttilät sammuksissa ja kirkon ovet suljettuna monessa Inkerinmaan kirkossa paimenten puutteessa. Mutta kun Jumalan aika koittaa, niin avautuvat kirkkojenkin ovet ja kynttilät uudelleen sytytetään. Tätä uskomasta en lakkaa, sillä onhan Inkerin kansalla vielä ”sana” kotonaan. E. Pärnänen