Teologian tohtori, rovasti Juhani Jääskeläinen oli voimakas Inkerin suomalaisten ja suomalaisuuden sekä Inkerin luterilaisen kirkon ja seurakuntaelämän puolustaja.

Hän oli syntynyt 6. elokuuta 1907 Inkerin Keltossa, Taurunkylässä, parin kymmenen kilometrin päässä Pietarista. Hänen isänsä, Pietari, kertoi, että oli kastetilaisuudessa luvannut tämän kolmannen poikansa antaa ”Jumalalle palvelustyöhön, jos Jumalalle kelpaisi”.

Perheeseen syntyi ensin viisi poikaa, sitten neljä tyttöä, Juhani oli veljeksistä keskimmäinen. Lapsuusaika Keltossa maanviljelijän perheessä oli rauhallista ja onnellista aikaa maailmansodasta ja Venäjän vallankumouksesta huolimatta. Muistoja sävyttivät ehkä eniten isän ja isoisän kanssa Pietarin torille tehdyt myyntimatkat.

Kansakoulun Jääskeläinen kävi lähellä olevassa Virkkilän kylässä ja keskikoulun Pietarin I ja II asteen työkoulussa (”IV Vähemmistökansallisuuksien Työkoulu”, entinen P. Marian seurakunnan omistama suomalainen yhteiskoulu). Opintie oli nousta pystyyn kun keskikoulu loppui. Halut opiskella olivat kuitenkin kovat. Vuoden 1925 syksyllä Jääskeläinen matkusti rajan yli Suomeen ja aloitti kuudennella luokalla Käkisalmen yhteiskoulussa. NEP-järjestelmän aikana tämä oli vielä mahdollista. Lähtiessään 18-vuotiaana kotoaan Suomeen Jääskeläinen ei voinut aavistaa, että hän tällöin näki vanhempansa ja veljensä viimeisen kerran.

Raja meni kiinni v. 1927. Oli tultava toimeen ilman omaisia ja tuttuja, rahattomana ja kodittomana. Käkisalmessa koulu meni kuitenkin hyvin. Ehdot tuli vain ruotsista, koska sitä ei Pietarissa luettu lainkaan. Ylioppilaaksi Jääskeläinen valmistui v. 1928. Valmistujaisjuhlissa kaikilla muilla oli ympärillä sukulaisia, mutta Juhanilla ei ainuttakaan. Kirjeenvaihtoa oli Inkeriin jääneiden kanssa, mutta kaipaus oli kova.

Opiskelun ja uran valinta oli itsestään selvä: opiskelemaan teologiaa Helsingin Yliopistoon ja sen jälkeen, jos mahdollista, papiksi Inkeriin. Taloudellisesti tilanne oli vaikea, mutta ”Jumalan johdatuksella sain aina apua”. Syksyllä 1928 hän sai isältään viimeisen kerran rahalähetyksen. Siihen liitetyssä kirjeessä tämä oli todennut: ”Sanon nyt niin kuin jänis pojalleen: Sinulla ovat yhtä suuret silmät kuin minullakin, tule toimeen, miten osaat. Ulkomaille ei enää voi rahaa lähettää”.

Jääskeläinen vihittiin papiksi Viipurissa v.1933.

Järkyttävä tieto tuli kotoa Inkeristä v.1931: koko 12-henkinen kotiväki oli karkotettu Siperiaan, Krasnojarskiin ja Jeniseiskin Jelisavetkaan. Jääskeläisen isä, äiti ja kolme veljeä kuolivat sittemmin Siperian vankileireillä.

Karkotuksista nousi 30-luvun alussa Suomessakin protesteja ja Jääskeläinen oli mukana Neuvostoliiton lähetystön eteen tehdyssä mielenosoituksessa keväällä 1931.

Saatuaan Svinhufvudin allekirjoittaman Suomen kansalaisuustodistuksen 17. maaliskuuta 1932 hän omana vastalauseenaan jätti Neuvostoliiton lähetystöön neuvostopassinsa irtisanoutuen sen kansalaisuudesta.

Pappina Jääskeläinen toimi Tohmajärvellä, Värtsilässä, Savonrannalla, Karstulassa, Hankasalmella, Janakkalan Tervakoskella ja Luumäellä. Jääskeläinen meni naimisiin Tohmajärven rovasti Kalkkeen Linnea-tyttären kanssa. Lapsia syntyi kaikkiaan viisi.

Jatkosodassa Jääskeläinen toimi pataljoonan (I/JR 50) pastorina hyökkäysvaiheen aikana. Hänet ylennettiin luutnantiksi syksyllä 1941.

Dramaattinen tapahtuma oli syyskuussa 1941, kun hänen puna-armeijassa ollut serkkunsa Toivo Jääskeläinen antautui suomalaisten vangiksi lähellä Prääsää, samalla rintamalohkolla. Serkut tapasivat yllättäen toisensa. Toivo Jääskeläisen kotiväki oli karkotettu Kasakstaniin. Sieltä Toivo oli paennut takaisin Kelttoon. Sodan alussa hänet oli otettu puna-armeijaan. Sotilaspastori Jääskeläinen takasi serkkunsa luotettavuuden ja auttoi tätä pääsemään Suomen armeijaan.

Jääskeläisen vanhin veli Jaakko oli v. 1933 tullut salateitse Suomeen. Hän kaatui syyskuussa 1941 vain pari viikkoa myöhemmin ja vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Toivo-serkun antautumispaikasta.

Pastorina Inkerissä

Saksalaisten valtaamaan Länsi-Inkeriin Suomi lähetti tammikuussa 1942 komission tutkimaan Inkerin suomalaisen väestön määrää ja tilaa. Tähän komissioon nimettiin kenttäpiispan määräyksellä myös sotilaspastori Juhani Jääskeläinen. Komission puheenjohtajana oli kouluneuvos Pelkonen, jäsenenä mm. inkeriläinen kapteeni Jukka Tirranen. Komissio kiersi parin viikon ajan Inkeriä käyden mm. Hatsinassa, Puskinossa, Krasnoje Selossa, Tosnossa ja Volosovassa. Matkastaan komissio teki laajan raportin ulkoasiainministeriölle. Myös saksalaisten poliittisen johdon tietoon tuli Inkerin hädänalainen tilanne. Komissio esitti Jääskeläistä Inkeriin siviiliväestön keskuuteen toimivaksi sotilaspapiksi.

Syksyllä 1942 lähetettiinkin Juhani Jääskeläinen ensimmäisenä suomalaisena pappina Inkeriin. Virallisesti hän oli kenttäpiispan erikoiskäytössä komennettuna saksalaisten valtaamalle Inkerinmaalle 15/8 1942 - 2/12 1943 tehtävänä toimia Inkerin suomalaisen väestön keskuudessa ja hyväksi. Tämä komennus kesti siis puolitoista vuotta aina vuoden 1943 loppuun asti. Keväällä 1943 tulivat avuksi pastorit Reino Ylönen ja Jussi Tenkku.

Inkerissä Jääskeläisellä oli valtava työsarka: yli 20 seurakuntaa, 66 000 asukasta, etäisyys laidasta laitaan 200 km . Jääskeläinen teki mittavan työn Inkerinmaan ja sen hengellisen elämän hyväksi. Hän piti jumalanpalveluksia ehtoollisineen usein kahdesti viikossa, useita hartaushetkiä viikossa, kastoi yli tuhat lasta ja aikuista, piti rippikouluja ja konfirmoi noin tuhat rippikoululaista. Suurin rippikouluryhmä oli 220 oppilasta. Hän toimitti hautauksia ja vihkimisiä. Lisäksi hän järjesti uudelleen kirkollisia oloja ja seurakuntaelämää. Hengellistä kirjallisuutta Jääskeläinen hankki ja jakoi suunnattoman määrän. Hän oli mukana rakentamassa ja korjauttamassa tuhoutuneita kirkkoja. Puolentoista vuoden aikana hän kävi käytännöllisesti katsoen jokaisessa saksalaisten valtaaman alueen inkeriläisessä kylässä, niin rintama-alueella kuin ns. rintamantakaisella alueellakin. Työkohteena olivat myös Eestin Inkeri ja Virossa olevat pakolaisleirit. Työ oli erittäin rasittavaa. Kulkuyhteydet olivat huonot ja matkat tapahtuivat usein jalan. Lisäksi oli jatkuvasti vaaratilanteita. Partisaanit uhkasivat, lentokoneet pommittivat ja venäläinen tykistö ampui.

Saksalaisten kanssa oli jatkuvasti neuvoteltava ja saatava toimintaan luvat. Jääskeläinen pelasti useita inkerinsuomalaisia saksalaisten työleireiltä. Tyypillistä oli, että hän toi jatkuvasti sekä suomalaisille että saksalaisille esityksiä Inkerin suomalaisten olojen parantamiseksi. Toiminnassa auttoi Jääskeläisen hyvä saksan ja venäjän kielen taito. Jääskeläistä auttoi kestämään se, että nyt hän tunsi olevansa omalla alallaan, kutsumustaan vastaavalla kentällä omien Inkerin suomalaistensa parissa hengellisessä työssä.

Jo elokuun 1942 puolivälissä Jääskeläinen lähetti ensimmäiset matkakertomukset Inkeristä Suomeen. Niihin sisältyi lisää tosiasioita inkeriläisten hädänalaisesta tilasta talvella ja keväällä 1942 varsinkin niistä kylistä, jotka olivat lähinnä rintamalinjaa. Myös ulkoasiainministeriö käytti selostuksissaan Inkeristä Jääskeläisen kertomuksia tietolähteinään. Paikalta saadut tiedot olivat korvaamattomia inkeriläisten tulevaisuutta suunniteltaessa.

Vuoden 1943 alussa Jääskeläinen lähetti Suomeen selostuksen Inkerin suomalaisen väestön tarpeista. Siinä esitettiin, että tarvitaan ehdottomasti lisää pappeja sekä hengellisiä ja koulukirjoja, tarvitaan kouluihin kirjoitustarvikkeita, tarvitaan terveyden- ja sairaanhoidon tehostamista, tarvitaan saksan kieltä taitavia henkilöitä ja yhtenä tärkeimpänä: tarvitaan viljatuotteita.

Jääskeläinen antoi tietoja sekä teki esityksiä prof. Kaiteran tekemään suunnitelmaan Inkerin suomalaisen väestön siirrosta. Väestönsiirtovaltuuskunta aloitti toimintansa Inkerissä helmikuun lopulla ja ensimmäinen laiva Paldiskista lähti maaliskuun lopulla 1943.

Tässä toiminnassa Jääskeläinen oli erittäin aktiivisesti mukana antaen valtuuskunnalle arvokasta tietoa ja tukien sekä auttaen Inkerin suomalaisia lähtemään pois kotiseudultaan.

Kaikkiaan 60 000 inkerinsuomalaista siirrettiin Suomeen.

Kesällä 1943 hän sai tietää, että inkerinsuomalainen ”Finnische Legion”, Ostbataljon 664 (finn) oli Novgorodin radan varrella radanvartioimistehtävissä. Hän sai luvan käydä tapaamassa tätä pataljoonaa. Sadan kilometrin pituinen matka kesti pari viikkoa. Matkan tuloksena hän teki esityksen, että koko pataljoonaa siirrettäisiin Suomeen. Näin tapahtuikin. Suomessa pataljoonasta muodostettiin Er. P 6 eli Erillinen pataljoona nro 6.

Er.P 6: n pastorina ja inkeriläisten sielunhoitotyössä

Jääskeläinen palasi Suomeen ja hänet nimitettiin Er.P 6:n pataljoonan pastoriksi vuoden 1944 alussa. Keskeisiä tehtäviä olivat aluksi inkeriläispoikien rekisteröinti ja saksalaisilta saatavien päivärahojen ja eläkkeiden järjestäminen. Yhtenä päätyönä oli rippikoulujen pito.

Huhtikuussa 1944 Jääskeläinen kutsuttiin papiksi ”Suomeen siirtyneiden siviili-inkeriläisten sielunhoitotyöhön ja mielialamuokkaukseen”. Tässä työssä hän kiersi noin vuoden päivät kymmenillä eri paikkakunnilla, joihin inkeriläisiä oli sijoitettu pitäen jumalanpalveluksia ja hartaushetkiä.

Kun Erp 6:n inkeriläispoikia ns. punaisen Valpon ja valvontakomission toimesta ryhdyttiin pidättämään, Jääskeläinen auttoi heitä pakenemaan Ruotsiin.

Suomeen siirtyneiden inkeriläisten siviilien keskuudessa vallitsi epätietoisuus ja pelko siitä tullaanko myös heidät palauttamaan Neuvostoliittoon. Useat kääntyivät Jääskeläisen puoleen pyytäen neuvoa. Jääskeläisen kanta oli, että Suomeen 1943–1944 siirretyt olivat vapaaehtoisesti Suomeen tulleita ja näin ollen heitä ei palauttamismääräys koskenut. Sotavangit olivat asia erikseen ja niinpä mm. Jääskeläisen serkku Toivo Jääskeläinen pakeni Ruotsiin. Joutuipa Jääskeläinen itsekin v. 1950 Suojelupoliisin kuulusteluun, kun eräs ilmiantaja oli sekoittanut hänet samalla nimellä esiintyneeseen inkeriläiseen desantti-sotavankiin.

Ruotsiin muuttaneiden inkerinsuomalaisten luo Jääskeläinen teki useita matkoja vuodesta 1949 aina 1980-luvulle asti. Hän oli lähes joka vuosi puhujana Ruotsissa asuvien inkeriläisten kesäjuhlilla, saarnasi jumalanpalveluksissa ja piti hartaushetkiä. Erityisesti hänen sydäntään lähellä olivat Ruotsiin paenneet Er.P 6:n pojat.

Seuraavilla vuosikymmenillä, 1950-luvulta alkaen 1980-luvulle Jääskeläinen pyrki vaikuttamaan siihen, että Neuvostoliitossa asuville Inkerin suomalaisille saataisiin luterilaista kirkollista seurakuntaelämää. Keskeisenä ajatuksena oli lähettää Suomesta pappeja, perustaa seurakuntia, avata kirkkoja ja toimittaa hengellistä kirjallisuutta. Erityisesti hän halusi että Leningradissa Zeljabovan kadulla oleva P. Marian kirkko voitaisiin ottaa uudelleen ev. luterilaiseen käyttöön. Hän tarjoutui itse lähtemään Inkeriin papiksi.

Näistä asioista hän jatkuvasti teki sekä kirjallisia että suullisia ehdotuksia arkkipiispoille Juva ja Simojoki ja yritti vaikuttaa Kirkon Ulkomaanasiain toimikunnan kautta. Hän kirjoitti lehtiin useita artikkeleita jne. Tämä oli taistelua tuulimyllyjä vastaan. Ehdotusten vastaanotossa kuvastui pysähtyneisyyden ja suomettumisen kausi pahimmillaan, pelättiin venäläisten reaktiota ja syytettä nationalismista.

Jääskeläinen piti usein radiohartauksia. Kirkon tiedotuskeskus kielsi parikin kertaa häntä näissä lähetyksissä edes mainitsemasta Inkerin suomalaisia. Arkkipiispan sihteeri kielsi Jääskeläistä millään tavoin sekoittamasta arkkipiispaa Jääskeläisen tekemiin ehdotuksiin.

Pisimmän elämäntyönsä Jääskeläinen teki Luumäen kirkkoherrana vv. 1952–1974 eläkkeelle siirtymiseensä asti. Hän toimi myös uskonnonopettajana, oli Taavetin lukion perustajäsen ja sen ensimmäinen rehtori.

Jääskeläinen korosti aina sitä, että Inkerin suomalaiset olivat ”supisuomalaisia vereltään, kieleltään, nimeltään, mieleltään ja uskonnoltaankin”. Kysymys ei ollut jostain Suomen sukuisesta heimosta. Hänen mielestään oli parempi puhua Inkerin suomalaisista kuin inkeriläisistä.

Jääskeläiselle tärkeitä asioita olivat Inkerin suomalaisuus, luterilaisuus, Raamatun käskyjen noudattaminen ja suomen kieli. Muita tärkeitä arvoja olivat lähimmäisten auttaminen, opiskelu, ehdoton rehellisyys ja raittius. Hän inhosi bolshevikkeja, ei niinkään venäläisiä.

Vuonna 1973 Jääskeläinen sai Inkerin Sivistyssäätiön kultaisen ansiomerkin ”tunnustukseksi Inkerin heimon hyväksi suorittamastaan työstä”.

Teologian tohtoriksi

Jääskeläisen koko elämää leimasi opiskelu. Tämä huipentui tohtorin tutkintoon.

Hän väitteli 73–vuotiaana - yhtenä vanhimmista Suomessa - teologian tohtoriksi v. 1980. Väitöskirjan aiheena oli ”Inkerin suomalainen evankelis-luterilainen kirkko neuvostojärjestelmän ensimmäisenä vuosikymmenenä 1917–1927”. Tätä ennen hän oli tehnyt käsikirjoituksen Inkerin kirkon historiaan, mutta aihe oli liian laaja väitöskirjaksi. Kirkkohistorian prof. Pirisen ohjauksessa aihetta supistettiin ja käsittely tehtiin tieteelliset vaatimukset täyttäväksi. Vuosia kestäneen, mittavan väitöskirjan tekeminen oli seurakuntapapilta kova saavutus.

Väitöskirjan jälkeen v. 1982 Jääskeläinen kirjoitti kirjan ”Inkerin kirkon tuho Stalinin pakkokollektivisoinnissa”, jossa seikkaperäisesti kerrottiin miten bolshevikkiaikana Inkerin kirkolle kävi. Kuvaavaa ajalle oli, että julkisuudessa tästä teoksesta vaiettiin lähes täysin.

Jääskeläinen oli jo 1970-luvulla kirjoittanut S. J. Laurikkalan elämäkerran, mutta mikään kustannusyhtiö ei ottanut sitä julkaistavaksi.

Jääskeläisen Siperiaan karkotetut siskot ja nuorin veli palasivat Itä-Karjalaan.

Kolme siskoista pääsi käymään Suomessa. Nuorimman siskonsa Jääskeläinen tapasi eläkkeellä ollessaan turistimatkalla Petroskoissa. Edellisen kerran hän oli nähnyt tämän sylivauvana. Aikaa oli kulunut melkein 80 vuotta.

Juhani Jääskeläisen, Kelton inkeriläispojan, elämä päättyi 9. joulukuuta 1988 Lahden kaupunginsairaalassa. Hän ei ehtinyt nähdä Neuvostoliiton hajoamista eikä Kelton uuden kirkon vihkimistä, eikä sitä miten hänen useat ajamansa asiat olivat toteutuneet, kuten Pietarissa Zeljabovan kadulla olevan P. Marian kirkon avaaminen luterilaiseen käyttöön ja luterilaisten pappien toiminnan alkaminen uudelleen Inkerissä. ”Vielä Inkerin kirkko nousee” oli hänen tunnuslauseensa elämänsä loppuun asti.