Yhdeksäntenä päivänä tammikuuta 1899, 68-vuotiaana, vaipui kuolon uneen Hietamäen Jamalaisista talollinen Jooseppi Jamalainen. Hän oli vuosikausia kotikuntansa, Sunkuran kunnan, etevin ja toimeliain, joka näytti, miten pitkälle suomalaisen jäntevyys epäsuotuisissakin oloissa voi päästä. Aivan vähävaraisesta kodista ollen kokosi Jamalainen toimeliaana liikemiehenä meidän oloihin katsoen suuren omaisuuden. Itse verrattain vähän oppia saaneena, eihän näet hänen nuoruudessaan ollut mitään kansakouluakaan, tajusi hän kuitenkin, kuten ”omatekoinen mies” ainakin, opin arvon. Hänen toimintansa jälkiä näkyy kaikissa Sunkuran kunnan koulupuuhissa. Vielä vanhoilla päivilläänkin hän oli nuoruuden innolla mukana nuoremman polven joukossa perustamassa käsiteollisuuskouluja Sunkuralle ym.

Hän oli myöskin tietääksemme ensimmäinen Inkerin mies, joka omille lapsilleen tahtoi hankkia korkeamman sivistyksen ja lähetti vanhimman poikansa, Pietarin, pitkän taipaleen taakse oppia saamaan, aina Jyväskylän lyseoon saakka, kun ei lähempänä korkeampaa koulua löytynyt. Pietari Jamalaisesta tuli myöhemmin Suomen Postin pääjohtaja. Samoin hän hankki koulusivistystä muillekin lapsilleen.

Yhtä huomattava hän oli myöskin kunnallisena virkamiehenä kohoten siinäkin niin korkealle kuin talonpoikainen mies meillä voi. Useampia vuosia hän oli ensin oman kyläkuntansa Rospeekan vanhimpana (staarostana), sitten kymmenkunta vuotta koko suuren Sunkuran kunnan esimiehenä ja lopuksi pari kolmevuotiskautta Pietarhovin piirikunnan hallinnon jäsenenä. Ja kaikissa toimissaan hän jätti tuntuvat jäljet. Paljon oli hänellä kyllä vastustustakin näissä viroissaan, koskapa kuntalaiset eivät aina hyväksyneet hänen lujaa, itsepäiseltä näyttävää menettelyään, mutta enimmiten sittenkin ”ukko Jamalainen” löi tahtonsa läpi, ratkaisi asiat. Laajalta tuli siten vainaja tunnetuksi ja kauan muistellaan vielä ”ukkoa” tästä edeskin ja aina hän on kelpaava esikuvaksi suomalaisesta jäntevyydestään ja toimintakyvystään.