Selim Jalmari Laurikkala, 29.12.1882-19.11.1957, syntyi Pyhärannassa, mutta teki
elämäntyönsä Inkerissä 1909-1937, Ruotsissa inkeriläisten pappina
1952-1957.
Rovasti Laurikkala syntyi vuonna1882 Pyhärannassa maanviljelijän perheeseen. Hän vihittiin papiksi vuonna 1905 tammikuussa. Avioiduttuaan saman vuoden helmikuussa hän lähti nuoren vaimonsa kanssa Inkeriin Kattilan-Soikkolan-Novasolkan seurakuntien kirkkoherraksi. Seurakuntien alueella asui suomenkielisiä, virolaisia sekä saksalaisia luterilaisia ja Laurikkala piti kaikille jumalanpalvelukset heidän omilla kielillään. Lisäksi hän piti venäjänkielisiä jumalanpalveluksia latvialaisille luterilaisille. Kuitenkin ortodoksit olivat näillä seuduilla enemmistönä. Laurikkala joutui liikkumaan pitkiä matkoja huonoja, kuoppaisia teitä pitkin hevoskärryillä, joissa ei ollut minkäänlaista jousitusta. Kanslia- ja pappistehtävien lisäksi hän opetti kristinuskoa kouluissa.
Viiden vuoden jälkeen Laurikkala perheineen muutti Rääpyvälle, joka oli pinta-alaltaan paljon Kattilan seurakuntaa pienempi. Siellä asui kuitenkin paljon enemmän suomalaisia asukkaita, melkein 2 400 henkilöä, joten työtä voi tehdä pääasiassa suomenkielellä. Huutavan pappispulan takia, jonka syynä olivat pappien vangitsemiset, karkotukset ja teloitukset, Laurikkala hoiti myös Kelton (1917-31), Markkova-Järvisaaren (1921-23) sekä Tuutarin ja Hietamäen seurakuntia (1922-37) ja kolme luterilaista seurakuntaa Leningradissa, nimittäin suomalaisen (1923-37), ruotsalaisen (1929-31) ja virolaisen (1929-37). Yhteensä hänellä näissä kaikissa seurakunnissa oli yli 30 000 seurakuntalaista, joiden sielunhoitajana hän toimi. Myös Pähkinäsaaren ruutitehtaalla hän piti jumalanpalveluksia suomen, viron ja ruotsin kielillä.
Vallankumouksen jälkeen kirkollista työtä vaikeutettiin erilaisten kieltojen ja verojen kautta. Mm. Laurikkalan oli perheineen muutettava pienempään asuntoon Suomen konsulaatin omistamassa talossa Nevskin varrelle Leningradiin, kun hänelle ei enää myönnetty oleskelulupaa Rääpyvällä ja Keltossa. .
Kun edellinen Inkerin kirkon piispa sairastui 1923 ja kuoli 1925, Laurikkala valittiin piispaksi. Hänet vihittiin rovastiksi, mutta hän ei halunnut saada piispan arvoa kahdesta syystä: hän oli koko elämänsä erittäin vaatimaton. Hän myös pelkäsi, että piispana häntä olisi bolševikkien puolelta kiusattu vielä enemmän. Hän joutui nimittäin julkisiin "keskusteluihin" ateistien kanssa, mutta pärjäsi diplomaattisten ja epäpoliittisten vastauksiensa ansiosta hyvin. Ateistinen lehdistö pilkkasi häntä kuitenkin häijysti. Uskovaisilla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia vastata pilkkaan. Laurikkalasta on sanottu, että hän näissä keskusteluissa taisteli kuin jalopeura uskonsa puolesta.
Inkerin kirkon rovastina hänellä oli vastuu myös konsistorin työstä. Hän oli sen esimies..
1930-luvun alussa vainot inkeriläisiä kohtaan olivat kauheimmillaan. Monet kävivät Laurikkalan kotona, jossa yksi huone oli ruustinna Saimin hoitamana toimistona. Ruustinna ja rovasti auttoivat ja lohduttivat monia, joiden omaisia oli viety Siperiaan, Murmanskiin tai Kazakstaniin. Rovastipari oli koko itkevän Inkerin tukena ja lohtuna. He tunsivat kaikkien vuosien ja työpaikkojensa kautta tuhansia inkeriläisiä ja heillä oli aivan erikoinen henkilömuisti vielä vanhuuden päivillään.
Laurikkalalle ei myönnetty oleskelulupaa maassa ensimmäisen kerran 1927 ja hänen oli perheensä kanssa lähdettävä Suomeen. Mutta jonkun ajan kuluttua selvisi, että hänen lupaansa ei ollut lähetetty Moskovasta ajoissa! Muutaman kuukauden jälkeen hän palasi Inkeriin. Vuonna 1937 hänet karkotettiin lopullisesti pois Venäjältä..
Suomessa rovasti Laurikkala toimi Hausjärven kirkkoherrana ja sotien aikana hän kävi useasti sotavankileireillä tapaamassa mm. inkeriläisiä sotilaita ja piti heille jumalanpalveluksia. Inkeriläisille nuorille hän myös piti rippikouluja seurakunnassaan.
Kun Ruotsiin paenneet inkeriläiset kovasti kaipasivat Jumalan sanaa suomen kielellä, jotkut heistä ottivat kirjeitse Laurikkalaan yhteyttä ja pyysivät häntä tulemaan Ruotsiin inkeriläisten papiksi. Vuonna 1950 hän tuli ensimmäisen kerran jo eläkeikäisenä Ruotsiin ja kävi sitten vuoden kuluttua hakemassa vaimonsakin tekstiilikaupunkiin Boråsiin Etelä-Ruotsissa, jossa asui eniten inkeriläisiä. Hän kiersi ympäri Ruotsia yli 30 paikkakunnalla pitämässä jumalanpalveluksia, kastamassa lapsia, pitämässä rippikoulua, vihkimässä nuoria ja hautaamassa kuolleita. Joka paikassa häntä odotettiin ja pidettiin yötä kodeissa. Hän oli aina vaatimaton ja oli tyytyväinen, kunhan vain sai yksinkertaisen sängyn ja hopeateetä!
.
Kesällä 1957 hän sairastui Suomessa ja joutui sairaalaan. 19. marraskuuta hän kuoli. Hänet on haudattu oman kotiseurakuntansa hautausmaalle Pyhärantaan.
Laurikkalan 75-vuotispäivää varten 29/12 Ruotsin inkeriläiset olivat tilanneet taidemaalaaja Antti Perolaiselta muotokuvan. Se paljastettiin muistotilaisuudessa Boråsin Carolin seurakuntatalolla rovastin syntymäpäivänä ja se on sen jälkeen riippunut inkeriläisten omassa seurakuntatalossa siihen saakka talon myyntiin saakka. Kun Pyhän Marian kirkko Pietarissa vuonna 2002 vihittiin uudelleen kirkolliseen tehtäväänsä, Ruotsin Inkeri-liitto lahjoitti taulun kirkkoon, jossa rovasti teki suuren panoksen inkeriläisten puolesta vainon aikoina. Siellä häntä ei koskaan saa unohtaa eikä muuallakaan missä vain inkeriläisiä on.
Joku on sanonut Jalmari Laurikkalasta, että jos evankelis-luterilaisessa kirkossa olisi pyhimyksiä, rovasti olisi vakuuttavin kandidaatti.
