INKERILÄISTEN VIESTI 2/1959Jaakko Huhka

KOTOISIA KUVIA
Palkittu idealisti

Miten palkittu, se selviää aikanaan. Mutta ennen kuin siihen palkkaan asti päästään, on tehtävä selkoa yhdestä ja toisesta seikasta. Tämä kaikki alkoi tapahtua ns. routavuosina ja oikeastaan ennen sitä, sillä tämä idealisti syntyi 1861, kohta orjien vapauttamisen jälkeen ja arvasi - sitten kun tajusi asian merkityksen - myös kerskata siitä, että hän on syntynyt vapaana. Tämä syntymä tapahtui Rääpyvän Papusissa. Isä oli entinen maaorja Simo Huuhka. Ja tämä vapaa poika oli isänisän kaima Jaakko Huhka, niin kuin hän itse nimensä kirjoitti. Papusin kylän alue kuului orjuuden aikana ruhtinas Vsevoloshkin laajoihin tiluksiin, mitkä käsittivät tuhansia hehtaareja metsää ja satoja hehtaareja viljelysmaita.

Tämä orjien vapauttaminenhan luettiin keisari Aleksanteri II ansioksi yhtäällä, rikokseksi toisaalla, ja rikokseksi lukeneet antoivat hänelle rangaistuksena sen pommin, jonka räjähdys vei tsaarin ennenaikaiseen hautaan.

Tämän rikoksen piiriin tavallaan kuuluu se kohtalo, minkä alaiseksi entiset maaorjat joutuivat niine mitättömine maatilkkuinensa, mitkä heille entisen "herran" tiluksista lohkottiin: ne olivat laadultaan mahdollisimman heikkoja sekä määrältään vähäisiä. "Miehen maa" (=reviznaja dusha) käsitti keskimäärin 4 ha maata kaiken kaikkiaan. Siinä suuressa jaossa sitten, mikä toimitettiin näinä vuosina, otettiin selko talo talolta miesluvusta kussakin perhekunnassa ja sen mukaan lohkaistiin kullekin talolle maaosuutensa.

Tämä maatilkku oli lunastettava määräajan kuluessa ja siitä pitivät veroviranomaiset huolen, että se suoritus aikanansa ja kaikella kunnialla tapahtui korkoineen-kaikkineen.

Jaakko Huhka oli kylän ihmeeksi jo pienestä pitäen hyvin älykäs ja hyvälahjainen poika. Saattoi innostua jonain pyhäisenä iltapäivänä suviseen aikaan tanhualla laulamaan heleällä äänellänsä niin, että oli ilo kuunnella. Kylänlukusilla ilmeni pojan hyvä lukutaito herättäen lukusten pitäjänkin huomiota siinä määrin, että tämä kehotti vanhempia toimittamaan pojan koulutielle!

Ihme kyllä, tässä syrjäisessä kylässä otettiin kirkkoherran neuvo huomioon ja kun poika varttui soveliaaseen ikään, suuntasi hän tiensä Kolppanan opettaja-, lukkari- ja urkuriseminaariin. Vähäthän ne olivat nuoren seminaarilaisen kotoiset eväät, millä oli opintietä lähdettävä taivaltamaan, mutta intoa ja uskallusta ei puuttunut. Oppikurssi kesti silloin kolme vuotta ja kun loppututkinnot oli pidetty, sai Jaakko Huhka hyvän todistuksen, jolla hänet kelpuutettiin kansakoulunopettajaksi Inkerin suomenkielisiin kansakouluihin sekä lukkariksi ja urkuriksi Inkerin suomalaisiin seurakuntiin.

Seminaarin johtajana oli hänen aikanansa Theodor Schvind, intomielinen Snellmanin kansallisten aatteiden läpäisemä mies, joka osasi sytyttää ihanteitten aarnivalkeat myös nuorien opettajien mieliin ja sellaisina intomielisinä uurastajina nämä lähtivät aukaisemaan uutta valon vakoa Inkerin kovaosaisen kansan keskuuteen.

Rajantakainen Suomi oli jo silloin monelle sellainen ihannemaa, jonne mieli paloi. Siellä kuviteltiin olevan vapaammat olot kuin kotiseudulla, missä venäläinen virkavalta oli kaikessa ylimpänä määrääjänä. Kansakoululaitos oli kotitienoilla vasta kehityksen alkuvaiheissa. Niin kuin Suomessakin. Niinpä Jaakko Huhkakin joutui ensimmäiset opettaja- ynnä lukkarivuotensa palvelemaan Karjalan Petroskoissa, johon Suomi sai äskettäin Äänislinnana tutustua. Ennen pitkää nuori hauskan näköinen mies löysi matkakumppanikseen Sortavalan seminaarin oppilaan Iida Ravelinin, pietarilaisen Aadolf Ravelinin tyttären. Isä Ravelin oli ammatiltansa puuseppä, joka oli halunnut tyttärensä nähdä opettajan korokkeella. Mutta oli valittava joko opiskelu taikka avioliitto ja tytär valitsi mielestänsä parhaan osan luopuen opiskelusta, sillä opettajan rouvan asema tuntui niin viekoittelevalta. (Siihen aikaanhan ei tullut kysymykseenkään aviopuolisona opiskelu.)

Petroskoin vaiheen jälkeen vaikutti Huhka opettajana muutaman vuoden kotipitäjässänsä, kunnes sattui näkemään sanomalehdessä houkuttelevan ilmoituksen, mikä loppujen lopuksi kävi hyvin kohtalokkaaksi. - Suomen rajapitäjässä Kyyrölässä oli avoinna opettajan paikka, jossa virkaan valittavalta vaadittiin myös venäjänkielen taitoa. Jaakko Huhka lähetti hakemuksen, tuli valituksi ja muutti ihannoimaansa Suomeen kansakoulun opettajaksi. Kyyrölässä tarvittiin kaksikielisyyttä, sillä osa väestöstä oli venäläistä. Paikkakunnalla vaikutti myös venäläisen seurakunnan pappi. Tämä osoittautui Bobrikovin kätyriksi alkaessaan seurata nuoren Jaakko Huhkan harrastuksia: Huhka alkoi innokkaasti työskennellä paikkakunnan suomalaisen nuorison parissa venäläisiä kaihtaen. Pappi toimitti kantelun santarmeille eikä kulunut kauan, kun Jaakko Huhkan kotona toimitettiin kotitarkastus sekä kuulustelu. Toiminta nuorison parissa tuli Jaakko Huhkalle kalliiksi: Hän sai läänin kuvernööriltä karkotusmääräyksen! Oli määräaikana poistuttava maasta poliittisesti epäluotettavana henkilönä eikä saanut enää rajan yli jalallakaan astua.

Tästä alkoi siihen saakka onnellisen perheen kärsimysten tie. Kun miehellä oli siihen aikaan kirjoissansa sellainen merkintä, että hän oli poliittisesti epäluotettava, tiesi se loputtomia työnsaantivaikeuksia. Opettajaksi ei ollut enää yrittämistäkään! Kotikylässä oli heillä kyllä asumismahdollisuus, mutta se pieni maatilkku, mikä Jaakko Huhkalle perintöosuutena kuului, olisi vaatinut ammatin taitajaa, kyetäkseen tuottamaan maan ydintä sen verran, että siitä yhä lisääntyvä perhe olisi pystynyt elämään. Mutta hänellä ei ollut tätä tarpeellista ammattitaitoa. Ja niin oli pakko etsiä jonkunlaista toimeentulon lähdettä.

Alkoivat kovien koettelemusten ajat sekä perheelle että perheen päälle. Mitähän, jos -yrittäisi kauppiaaksi, tuumasi Huhka. Hankki jotenkuten tavaraa ja koetti päästä "porvariksi", mutta eihän sellaisella laupiaalla luonnolla pitkälle päästä! Ennen pitkää oli kassa tyhjänä ja saatavia epävarmojen saatavien tilillä niin paljon, että kaupankäynnistä oli luovuttava. Pietarin Suomalaisen Pyhän Marian seurakunnan hautausmaa oli vailla muuatta virkailijaa - 'oliko se vartijan, vaiko haudankaivajan vakanssi, ei ole tarkemmin tämän kertojan tiedossa - hän haki sitä. Sen saanti edellytti myöskin seurakunnan kirkkoherran hyväksymisen. Sitä virkaa hoiti kommunisti Hakkarainen ja hän ei uskaltanut hyväksyä Huhkaa tähän vainajille palvelusta tekevän toimen haltijaksi! "Koska Jaakko Huhka on poliittisesti epäluotettava!"

Monien vaiheiden jälkeen ojensi auttavan kätensä taloudellisissa vaikeuksissa kamppailevalle miehelle tekstiilitehdas "Paal"in joku tirehtööri, ottaen Jaakko Huhkan jonkunlaiseksi tuntikirjuriksi. Kun tällaisen armopalan tapaisen toimen sai mies hoitoonsa, oli hän alinomaisen erottamisuhan alaisena ja niin täytyi mukisematta tyytyä mitä mielivaltaisimpaan kohteluun. 7 vuotta hän palveli tätä firmaa ilman minkäänlaisia lomia taikka muita etuja - nälkäpalkalla. Ylitöitä teetettiin ilman mitään lisämaksua jatkuvasti.

"Yksisilmäinen Piru" oli Jaakko Huhkan pahimpana vitsauksena firman päällystössä: Tämä tunsi Huhkan uhanalaisen aseman ja käytti sitä kaikissa tilanteissa hyväksensä saksalaisella röyhkeydellä ja perusteellisuudella. Miehen terveys alkoi pettää. Oli siirryttävä taas kaupungista maaseudulle. Yhtä ja toista taas yritettyään pääsi hän vihdoin Lempaalan seurakunnan kansakouluissa antamaan uskonnon opetusta. Se oli liikuntoa vaativaa työtä: Perhe majaili kotikylässä, Papusissa, ja perheenpää pysyi viikkokaupalla aina kierroksellaan. Eihän sekään palkka liioin lihottanut, mutta olipa tyhjää parempi eikä tarvinnut olla jatkuvan pelontunteen painon alla.

Tilanteen selvittämiseksi on mainittava, että tässä hallintopiirissä, johon Lempaala kuului, ei suvaittu suomenkielisiä opettajia laisinkaan: kansakoulut olivat venäjänkielisten opettajien hoidossa ja vain uskontoa sekä jossain määrin laulua saatiin opettaa lapsille äidinkielellä. Näin muodostui uskonnonopettajan työ koululta koululle siirtyväksi.

Omassa seurakunnassa vapautui lukkarin virka. Jaakko Huhka haki sitä. Mutta oli sellaisia alhaisia luonteita naapuristossa, että Huhkan paperit hylättiin ja annettiin virka epäpätevän hoitoon. Tässäkin kummitteli Bobrikovin tuomio epäluotettavuudesta ...

Kaikkina näinä pitkinä koettelemusten vuosina sai kokea kovaa myöskin valoisin toivein opettajan rouvaksi vihkiytynyt Iida-rouva. Kysyi aikalailla sisua kaupunkilaisoloihin tottuneelta rouvalta mukautua maalaisemännän velvollisuuksiin. Oli perehdyttävä karjan hoitoon lehmän lypsytaidosta alkaen, oli opittava sianhoidon salaisuudet, oli saatava lampaat menestymään ja kanat munimaan. Kaikille näille täytyi varata talvikauden ravinto niityiltä ja pelloilta. Koska omasta takaa ei ollut hevosta eikä auraa, täytyi käyttää kaikessa työssä palkkatyövoimaa. Eikä sekään ilmaista, vaikka saattoikin turvautua sukulaisten apuun.

Lapset kasvoivat kouluikään. Niiden huolto lisäsi sitä lukemattomien tehtävien määrää, mikä emännän osalla vuodesta toiseen oli. Iida-rouvan kunniaksi on sanottava, että hän suoriutui kaikesta melkoisella menestyksellä. Hänen lehmänsä olivat kylän muhkeimpia, hänen lampaansa hyvävillaisia ja niin hän todisti kaikella puuhailullansa, että kaupunkilaisestakin saattaa tulla maalaisemäntä. Mutta kun perheen päällä ei ollut vakinaista tuloa eikä tointa, oli elämä suurimmaksi osaksi epävakaisuuden leimaamaa.

Paikkakunnan sijainti miljoonakaupungin äärellä, matkaa sinne oli vain nipinnapin 2 peninkulmaa, edellytti maataloustuotteiden markkinoimista kulutukseen tuoreina. Niinpä kyläläisten keskuudessa löytyikin yrittäjiä, jotka toimittivat sekä omat että naapurienkin tuotteet kaupunkiin. Paluumatkalla he toivat taas täältä tekemänsä ostokset kotiin. Itse entisenä kaupunkilaisena osasi Iida-rouva antaa hyviä neuvoja näille kaupungissa kävijöille, kun hevosettomana itse ei pystynyt osallistumaan näihin puuhiin. - - -

Kotitienoille asetuttuaan Jaakko Huhka ei suinkaan unohtanut nuorison parissa sitä aatteellista työtä, mikä hänet oli suistanut Suomessa oloaikana vallanpitäjien vainolaisuuteen. Kaikessa hiljaisuudessa hän vaikutti kotiseudun nuorison parissa. Toimi kuoronjohtajana, opasti näytelmien esityksessä ja muussa sellaisessa toiminnassa, mikä oli virallisesti kiellettyä.

Näin jatkui aina vallankumoukseen saakka 1917. Vasta tällöin tsaarivallan puristuksen ja vainotoimenpiteiden lakattua tuli aika, jolloin Jaakko Huhkan kyvyt ja tiedot sekä taidot havaittiin tarpeellisiksi ja käyttökelpoisiksi. Hänet valittiin kunnan valistusjaoston johtajaksi, kotikylään perustetun kansakoulun opettajaksi ja erilaisiin muihinkin kunnan sekä seurakunnan luottamustehtäviin. Yli 60 ikävuodestaan huolimatta Huhka, uurasti aamusta iltaan yhteisten asioiden parissa suunnitellen ja järjestellen tehtäviä, joiden johto oli uskottu hänelle.

Näin jatkui aina toiseen eli lokakuun vallankumoukseen saakka ja kotvan aikaa sen jälkeenkin. Idealistin ansiot tunnustettiin ja hänen annettiin ahertaa edelleen. Mutta ennen pitkää ilmeni, että uudet poliittiset suuntaukset ja itsenäisesti ajattelevan kansallismielisen idealistin aatemaailma eivät sopeutuneet yhteen. Seurauksena olivat monenlaiset henkilökohtaiset kärsimykset. Bolshevistinen ideologia koitui vihdoin Jaakko Huhkan odottamattomaksi menehtymiseksi. Rääpyvän multiin hänet toimittivat silloin vielä paikkakunnalla olleet harvalukuiset naapurit ja ystävät.

A. Iho.