Jo pikkutyttönä kyselin isoisästäni Paavosta, mutta koskaan en saanut kunnollista vastausta siihen, miksei minulla ole toista isoisää. Asia jäi aina vähän kaivelemaan ja 1990-luvun puolivälissä aloin toden teolla kiinnostua ja rupesin kyselemään asiasta myös muulta suvultani Suomessa. Mitään vastausta en saanut, koska kukaan ei osannut kertoa minulle kuin sen, että isoisäni oli inkerinsuomalainen ja hänet haettiin elokuussa 1945 pellolta ja vietiin junalla Hämeenlinnaan. Poliisit olivat käyneet varoittamassa isoisääni etukäteen ja kehottaneet lähtemään pakoon Ruotsiin, mutta isoisäni ei suostunut lähtemään eikä jostain syystä uskonut, että hänet haettaisiin. Toisen version mukaan hänet haettiin kotoa, jossa hän oli kaapissa piilossa, ja poliisit yritettiin ohjata naapuritaloon, mutta toinen poliiseista jäi odottamaan ja isoisäni oli pakko tulla esiin. Se, kuka paljasti isoisäni, on myös aika tarkkaan tiedossa. Sukuni oli mielestään täysin varma hänen kohtalostaan eli siitä, ettei hän ollut selvinnyt palautuksesta Neuvostoliittoon. Valitettavasti mummoni kuoli jo n 30-v sitten enkä saa tarkkaa tietoa asioista enää keneltäkään, vain pientä sirpaletietoa.

Syyskuussa 2004 istuin tietokoneen äärellä ja kulutin aikaani näpyttelemällä isoisäni Suomessa käyttämän nimen Taninen Paavo googlen-hakukoneeseen. Aika yllätys sieltä avautuikin. Sisäasiainministeriön yleiskirje elokuulta 1945 ja asiana oli Neuvostoliittoon palautetut heimosotavangit. ”Jakelussa mainituille ilmoitetaan, että alla mainitut entiset (heimo)sotavangit on palautettu Neuvostoliittoon…” Mitkä heimosotavangit? Miksi isoisäni nimen kohdalla oli nimi Tsikov? Oliko isoisäni sittenkin selvinnyt? Ajatuksia ja erityisesti kysymyksiä oli mielessäni lukuisia. Selasin eteenpäin ja siellä tosiaan luki Taninen –Tsikov Paavo Mihailovitsh ja osoite Suomeen oikea ja mummoni nimi, tosin pienellä kirjoitusvirheellä, oli oikea. Soitin saman tien äidilleni, joka oli pudota tuolilta. Mitä ihmettä? Yritin kysellä äidiltäni eikö hänkään muista tämän enempää kuin on puhuttu, mutta tietomme isoisästä olivat todella vähäiset. Keksin soittaa eläkkeellä olevalle ystävälleni Eino Nivalla, joka neuvoi soittamaan Heimoveteraaniyhdistykseen Helsinkiin. Sieltä voisi ainakin hänen mukaansa saada vinkkejä, mistä kysellä lisää asiasta. 

Tämän jälkeen sain yhteyden Viktor Hyyröseen, joka soittaessani pyysi palaamaan asiaan parin tunnin kuluttua uudestaan, kunnes olisi kotona papereiden ääressä ja osaisi kertoa minulle isoisästäni enemmän. Sieltähän sitä uutta tietoa tuli minulle ja paljon. Isoisäni nimi oli Paavo Mihailovitsh Tsikov ja hän oli palvellut Suomessa Heimopataljoona 3:ssa komppania 3:ssa, johon hän oli kirjoittanut palvelusitoumuksen 4.12.1942. Sain kuulla, että Paavo oli kotoisin Vuoleelta ja hänellä oli siellä vaimo Olga Harpalasta sekä tytär Elsa. Isoisäni oli jäänyt Puna-armeijassa (osasto 245) palvellessaan Suomen vangiksi Tienhaarassa 21.8.1941. Aikamoisia yllätyksiä näin yhtäkkiä, mutta tottakai mieluisia ja halusin tietää enemmän ja selvittää sen, mitä on Neuvostoliittoon luovutuksen jälkeen tapahtunut. Ennen kaikkea sen onko hän selvinnyt ja missä hänen perheensä on. Olinhan kuin puulla päähän lyöty kuullessani kaiken!

Tämän jälkeen aloin ottaa yhteyksiä eripuolille mm Ruotsin Inkeri-yhdistyksiin, koska suvussani oli aina puhuttu, että isoisäni sukua olisi paennut Tukholmaan sodan aikana. Ruotsista ei löytynyt näiden kahden nimen perusteella mitään. Ruotsistakin sain positiivista palautetta jatkaa etsintöjä. Kirjoitin Inkeriläisten viesti-lehteen lyhyen jutun ja kyselyn, mutta se ei tuottanut vielä tulosta. Ei auttanut kuin jatkaa yhteyksien ottamista eri tahoille. Seuraavaksi otin yhteyden Pietarin Inkeri-yhdistykseen. Tätä kautta sain yhteyden Aleksei Krjukoviin ja hän lupasi palata asiaan, jos jotain tulee vastaan isoisästäni. Tällä välin luin paljon Inkeri-aiheista kirjallisuutta, koska halusin tietää kulttuurista yms. enemmän, sillä kaikki oli minulle uutta ja halusin tietää, mitä historiassa oli tapahtunut, jotta ymmärtäisin edes jonkin verran tapahtunutta. Kävin sota-arkistossa Suomessa marraskuussa 2004, mistä sain sotilaskantakortin, palvelusitoumuksen yms. Mitään kovin uutta tietoa en tällä reissulla saanut. Aika niukasti papereissa oli tietoa. Osassa oli lähiomaisena Olga, osassa ei ketään ja osassa mummoni. Kansallisarkistosta sain todella ystävällistä palvelua ja sain käsiini EK-Valpo:n arkistoista papereita. Tosin Inkerin siirtoväen väestökortissa ei paljon Paavosta merkintöjä ollut. Vain nimi, syntymäpaikka ja lähiomaiseksi oli merkitty mummoni.

Joulukuun alussa 2004 sain sähköpostia Aleksei Krjukovilta, joka oli saanut tietää, että Vuoleen kylässä oli asunut ”Siikovan Paavo” Rämpsä-nimisessä kylänkolkassa. Siellä asui hänen mukaansa vieläkin 92-vuotias nainen, joka oli tuntenut isoisäni! Toivo alkoi jo herätä, jospa saisin tosiaan tietää isoisäni kohtalosta jotain. Viimein huhtikuussa sain uutta postia Venäjältä. Aleksei Krjukov oli tavannut isoisäni tuntevia ihmisiä, jopa vaimonsa Olgan veljen vaimon Maria Mitrofanovan (omaa sukua Assinen). Sain tietää Paavon isän Mikon olleen metsävahti, paikasta ei ole tietoa, muttei kuitenkaan muistikuvien mukaan itse Vuoleella. Paavo oli tullut kotivävyksi Vuoleelle Rikulan Olgalle. Paavon palattua sotien jälkeen vankityöleiriltä he kaikki löysivät toisensa uudelleen. Nähtävästi jo työleirillä ollessaan Paavo oli saanut kuulla ensimmäisen perheensä elävän ja he olivat onnistuneet jollakin keinoin sukulaisten avulla kirjoittamaan kirjeitä toisilleen. Vuodesta en tiedä, milloin isoisäni työleiriltä on vapautunut ja milloin palannut takaisin kotiseudulleen. Paavo, Olga ja Elsa olivat kaikki kuolleet 1975-1980 välisenä aikana. Elsa ja Olga sairastuivat viikon välein nähtävästi keltatautiin. Isoisäni Paavo kuoli 1975, mutta syytä eivät Olgan sukulaiset tienneet tai muistaneet. Kertoivat kuitenkin, että hautajaisissa oli ollut paljon ”kansaa”. Elsan mies Pjotr Krjukov saattoi asua vielä Jekaterinovkassa, joka oli myös isoisäni viimeisin asuinpaikka. Tässä vaiheessa sovin Inkeriin menosta Viktor Hyyrösen ja Aleksei Krjukovin kanssa. Halusin nähdä isoisälleni tuttuja paikkoja ja käydä hänen haudallaan Matoksissa. Ennen kaikkea halusin päästä juttelemaan ihmisten kanssa, jotka olivat tunteneet isoisäni.

Sovimme lähtevämme Venäjälle kesäkuussa 2005. Tätini Maija-Riitta Suomesta lähti mukaan. Rajan ylitettyämme 15.6.2005 ajoimme Tienhaaran ohi, missä isoisäni oli vangittu. Viipurista pienen pysähdyksen jälkeen jatkoimme Pietarin pohjoispuolelle hakemaan Aleksei Krjukovin mukaamme ja sieltä varsinainen pitkään odotettu matkamme alkaisi. Ajoimme Suoraan Matoksin ortodoksiselle hautausmaalle. Hautausmaa oli pienen mäen päällä ja yksittäiset haudat olivat aidattuja. Löysimme isoisäni haudan ja hautakiven nopeasti, sillä se oli hautausmaan reunalla. Haudassa olivat isoisäni Paavon (1909–1975) lisäksi Olga-vaimo (1915–1980) ja Elsa-tytär (1933–1980). Vieressä oli lisäksi rautaristejä, joiden uskoimme olevan Mitrofanov-sukulaisten hautaristejä. Oli todella koskettavaa seistä siinä hautausmaalla. Kaikenlaisia ajatuksia oli mielessä. Laitoin haudalle kynttilöitä ja minua jäi askarruttamaan se, kuka oli tuonut haudalle tuoreita, valkoisia syreenin oksia? Lähdimme kiertelemään Matoksin alueella. Vastaan tuli entinen vanha koulu, joka toimi nykyään asuntona. Kävimme katsomassa myös Matoksin kirkon paikkaa, josta kirkko oli räjäytetty Stalinin aikana. Kauempana virtasi kapea Vuoleen joki, josta yli meni nykyään pieni kävelysilta. Todella kaunista katsoa pienen kosken kuohuja joessa. Joka puolella oli vihreää, vehmasta ja kaunista. Palasimme vanhan ränsistyneen postin luo ja jatkoimme matkaamme eteenpäin.

Saavuimme entisen Vuoleen kylän alueelle. Aleksei kertoi, kuinka ennen sotia siellä oli vielä 130 taloa, mutta nykyään peltoa ja lehmiä. Keskellä peltoa oli kolme isoa lehtipuuta ja heinien peittämä kivikasa. Siinä oli entisen Vuoleen kirkon paikka ja taaempana vanha hautausmaa, jossa oli jäljellä kolme rautaristiä. Jatkoimme seuraavaksi alueelle, missä isoisäni oli ainakin ennen sotia asunut ja ehkä epävarmojen tietojen mukaan vankityöleiriltä palattuaan jossain vaiheessa. Nykyään kyseisen paikan lähettyvillä asui Olgan veljen pojanpoika, jota emme päässeet valitettavasti jututtamaan. Maisemat talon luota katsoessa olivat todella upeat, kumpuilevat ja vehmaat. Itse tila oli melko huonossa kunnossa. Kävimme lähellä olevien Pusajärven ja Sirkkajärven rannoille. Kyllä isoisäni kotimaisemat olivat mitä upeinta nähtävää.

Jekaterinovkassa pysähdyimme kylälle pienen kerrostalon pihalle kyselemään tunsiko kukaan Paavoa, Olgaa ja Elsaa. Meidät neuvottiin menemään kerrostalossa asuvan vanhemman asukkaan luo, joka oli asunut talossa jo vuosikymmeniä. Aleksei kävi kyselemässä. Jopas sattui hyvin! Tosin olihan meillä pientä vinkkiä siitä, että Paavo ja Olga olisivat jossain vaiheessa kylällä sotien jälkeen asuneet, joten emme ihan sattumalta siellä pysähtyneet. Paavo ja Olga olivat usein vierailleet kyseisessä talossa tyttärensä Elsan ja hänen miehensä Pjotrin luona. Minulle jäi kuitenkin epäselväksi, missä Paavo ja Olga asuivat, koska vanhuksen mukaan he olivat työskennelleet lähellä sijaitsevassa paikallisessa sovhoosissa. Jossain vaiheessa Elsa ja Pjotr olivat muuttaneet Pjotrin työn vuoksi Pushkiniin, Hatsinan lähelle. Tarkempaa tietoa emme saaneet asiasta. Olisi ollut mukava löytää Pjotr Krjukov, koska uskoisin hänen tietävän suvustani ja ainakin kertovan menneisyydestä. Naapurin mukaan hänellä on uusi perhe Elsan kuoltua, mutta valitettavasti emme Pjotria ole löytäneet. Taitaa olla aika mahdotonta.

Lähdimme tapaamaan Maria Mitrofanovia ja Helmi Känkistä, Maria oli Olgan veljen vaimo. Uskon heidän olleen hämmentyneitä meidän saavuttuamme. Toki he olivat saaneet jo hieman aiemmin Aleksein vieraillessa tietää, että Paavolla oli lapsi ja lapsenlapsia Suomessa. Näytin Paavon ja mummoni hääkuvaa ja he tunnistivat Paavon heti kuvasta. Ainakin asia varmistui, että olen isoisäni jalanjäljillä. Kyselin heiltä kaikenlaista, mitä mieleeni siinä hämmennyksessä tuli, olinhan kirjoittanut muistiin myös lukuisan joukon kysymyksiä. He muistelivat isoisäni olleen pieni, hiljainen, harmaatukkainen mies. Päinvastoin kuin sukuni Suomessa kertoi hänen laulaneen ja puhuneen paljon. Valitettavasti vain siinä välissä oli tapahtunut paljon ikäviä asioita. Paljon uutta tietoa en saanut, mutta oli todella miellyttävää tavata heidät ja jutella isoisäni tunteneiden kanssa. He sanoivat, että ajat olivat olleet kovia eikä vierailuja toisten luona juuri ehditty tehdä, joten tiedotkin Paavosta ovat sen takia vähäisiä. Asoista ei puhuttu niinä aikoina. Hekään eivät tienneet Paavon suvusta (sisaruksista, vanhemmista) sen enempää.

Yövyttyämme Toksovan seurakuntatalolla, jatkoimme vielä kerran Matoksin hautausmaan kautta ”elämän ja kuoleman” -tietä Laatokalle. Paikka oli vaikuttava monumentin ja muistopatsaan kanssa. Kiveen oli kirjoitettu vapaasti suomennettuna: ”Jälkeläiset tietävät, että vaikeina vuosina oltiin uskollisia isien maille ja Laatokan jäille. Laatokan tien kautta meni elämän tie, jotta elämä jatkuisi ikuisesti”. Muistopatsaan teksti laittoi ajattelemaan ja kuulin jo edellispäivänä Marian kertomana, miten heille kävi Laatokan läpi ajettuaan. Sain kuulla monta surullista tarinaa.

Ajoimme seuraavaksi tapaamaan 92-vuotiasta Ella Uuttua. Hän otti meidät todella lämpimästi vastaan. Ella kertoi, kuinka hänen miehensä Nikolai Uuttu oli määrätty Puna-armeijaan Paavon kanssa kesällä 1941. Kerran Nikolain tullessa käymään kotonaan, hän kertoi Paavon menneen rajan yli elokuussa 1941 eikä Nikolai tiennyt sen enempää mitä oli tapahtunut. Olgakin oli käynyt kyselemässä Paavosta, mutta Ella ei vastaavasti ollut pystynyt sanomaan enempää. Nikolai katosi 1943 ja Ella oli käynyt kahteen otteeseen kyselemässä Olgalta onko kuullut Nikolaista mitään. Toisella kertaa käydessään kyselemässä Olga ja Elsa olivat pois, nähtävästi heidät oli siinä vaiheessa viety Siperiaan, Ella epäili. Juttelimme pitkään Ellan kanssa ja lähdimme jatkamaan matkaa Hatsinan kautta Kiikkerän vanhainkotiin yöksi. Tarkoituksemme oli jutella Vuoleelta kotoisen olevan Lyyli Korpelaisen kanssa, mutta hän oli juuri käymässä Vuoleella, kun tulimme. Jätin siis kirjeen ja sainkin syksyllä vastauksen. Sain hiljattain myös tietää Viktorin kautta Alina Uutusta, joka tunsi Paavon ja oli todistanut oikeudessa hänen puolestaan. Siitä minulla ei ole vielä kerrottavaa, koska vastikään kirjoitin hänelle ja toivon myös tapaavani hänet.

Matkani isoisäni jalanjäljille ja kotiseuduille Vuoleelle ja Jekaterinovkaan olivat parasta ja uskomattominta, mitä olen kokenut. Onhan selvinnyt, että isoisäni oli todella selvinnyt läpi vaikeiden olojen ja toivon, että hän on jossain vaiheessa ollut onnellinen. Olen lämpimästi kiitollinen Viktorille, Alekseille ja muille, jotka auttoivat löytämään isoisäni. Pienestäkin vinkistä on ollut varmasti hyötyä, joita olen saanut monilta todella ystävällisiltä ja auttavaisilta ihmisiltä. Alussahan tiesimme vain nimen Suomessa ja syntymäajan, joka jostain syystä on eri hautakivessä ja virallisissa papereissa. Vieläkin on jäljellä isoisäni balalaikka ja hänen tekemiään upeita lipastoja.

Tiina