UNELMA KONKKA
(Katri Korvela)
Tutkija, runoilija

 

 

 

 

Unelma Konkka syntyi 2.8.1921 Toksovassa, Konkkalan kylässä kymmenlapsiseen maanviljelijä perheeseen.

Vuonna 1931 perhe karkotettiin Siperiaan, Angara–joen varrelle. Kun perhe, isää lukuun ottamatta pääsi palaamaan takaisin kotiseudulle vuonna 1933 perhe, kotitalo oli takavarikoitu. Unelma matkusti äitinsä kanssa Karjalaan Rukajärvelle. Vuonna 1936 hän muutti Petroskoihin opiskelemaan. Sodan aikana hän oli evakossa Udmurtian alueella, josta hän vuonna 1944 palasi Petroskoihin. Unelma Konkka päätti yliopiston vuoden 1946 joulukuussa. Vuodesta 1957 eläkkeelle jäämiseensä saakka vuonna 1976 hän työskenteli Petroskoin yliopistossa Kielen, kirjallisuuden ja historian laitoksella.

Unelma Konkan intressit tutkijana ovat suuntautuneet karjalaisiin satuihin ja karjalaisiin itkuvirsiin. Hän väitteli vuonna 1965 tohtoriksi aiheenaan "Karjalaiset pila-sadut”. Unelma on ollut erityisen kiinnostunut itkuvirsistä koko tutkijanuransa ajan Unelma Konkan jäätyä eläkkeelle syntyi runoilija Katri Korvela. Häneltä on ilmestynyt mm. runokirjat "Aikojen ääniä kuuntelen" (1977); "Uinuvat vaarat" (1983) ja "Heijastuksia" (1999).

Proosamuotoinen teos "Virran tuolla puolen" (1996), joka sisältää viisi novellia. Vuonna 2003 ilmestyi 40 haastattelun pohjalta Inkeristä kertova kirja ”Oma maa omenankukka, vieras maa veripunainen”.

.

 

 

 

 

 

 

 

Leningrad

Pimeinä talvi-iltoina
katselin kaiholla
Pietarin valojen kajastusta
eteläisellä taivaanrannalla.
Kesäisinä poutapäivinä
Iisakinkirkon kupolin kimmellys
ja Amiraliteetin kultaisen piikin välke
ennusti heinäsään jatkuvan.
Varhaisina kesäaamuina
kuulin unen läpi
rattaiden kolinaa
mukulakivitiellä,
kun isännät ajoivat maitokuormineen
Pietarin toreille.

Vihdoin koitti se kiihkeästi odotettu aamu,
Kun puhkuva veturi
Savua tupruttaen
vei Pietarista uneksivan tyttösen
nokiselle Suomen asemalle
ja hän sai nähdä mustien talojen
sadat valaistut ikkunat
ja katulyhdyt
ja itsestään liikkuvat
kirkkaasti valaistut raitiovaunut.
Niiden varoituskilistimien helske
soi korvissa kuin tamburiinin sävel
ja katujen humu ja vilinä
oli kuin kiehtova mustalaistanssi.
Ja ihmiset!
Ne olivat kuin satujen prinssit ja
oudot ihastuttavat pukimet,
outo hajuvesien lemu
ja vieras salaperäinen kieli.
Mutta he hymylivät tyttöselle yhtä leppeästi
kuin kotona aikuiset hymyilevät jouluna
kuusen ympärillä hyöriville lapsille... En yritä kuvata kauneuttasi

"sä jylhä luomus Pietarin",
siihen en pysty.
Oma suuri runoilijasi
on nerokkailla säkeillään
tehnyt sinun majesteettisi kuolemattomaksi oman nimensä rinnalla.

Olen tsuhna
(älkää pelästykö, ei se aina ole ollut haukkumasana)
Esi-isäni olivat niitä kurji tsuhontseja
(niinhän lukee Puskinilla),
jotka elivät Nevan rantamilla
ja näkivät ihmekaupungin
kuin unessa nousevan,
jotka täyttivät myöhemmin Pietarin torit
heinä- ja halkokuormillaan,
ruokkivat pietarilaisia
maidolla ja voilla,
lihalla ja perunalla,
omenilla ja marjoilla.
Olen niiden inkeriläiseukkojen tytär,
jotka istuivat Suomen aseman laiturilla
ja junaa odotellessaan
haastelivat kovalla äänellä ketään kainostelematta
onnistuneesta Pietermatkastaan,
pureksivat kaupunkilaista "polupieloilta"
kastaen sitä siirappiin,
lapsille tuomiseksi ostettuun.

Missä ovat ne lapsuuteni leningrilaiset,
jotka ottivat minut vastaan omanaan.
silloinkin kun tulin pitkän pitkältä matkaltani,
hymyilivät, kyselivät:
Miksi olet niin kalpea, tyttöseni?
heidän säälinsä oli rakkautta -
tunsin sen ehtymättömällä vaistollani -
ja minäkin rakastin heitä.
Siellä he taitavat nyt olla
Piskarevin mureellisella kentällä,
loputtoman pitkien hautakumpujen alla
katkeamattomien surusävelien tuudittamina.

Joka kerta samoin lapsen mielin
tapaan sinut,
elämäni ensimmäinen kaupunki.
Olen nähnyt monia kaupunkeja,
silmäni ovat ihailleet niiden kauneutta,
mutta sisimmässäni olen jäänyt kylmäksi.
en sille mitään voi,
että sydämeni yksinvaltias
olet sinä, Leningrad,
Pietari,
Sankt-Peterburg.

 

Etusivu - Historia - Merkkihenkilöt - Kartta