Leningrad

Pimeinä talvi-iltoina
katselin kaiholla
Pietarin valojen kajastusta
eteläisellä taivaanrannalla.
Kesäisinä poutapäivinä
Iisakinkirkon kupolin kimmellys
ja Amiraliteetin kultaisen piikin välke
ennusti heinäsään jatkuvan.
Varhaisina kesäaamuina
kuulin unen läpi
rattaiden kolinaa
mukulakivitiellä,
kun isännät ajoivat maitokuormineen
Pietarin toreille.

Vihdoin koitti se kiihkeästi odotettu aamu,
Kun puhkuva veturi
Savua tupruttaen
vei Pietarista uneksivan tyttösen
nokiselle Suomen asemalle
ja hän sai nähdä mustien talojen
sadat valaistut ikkunat
ja katulyhdyt
ja itsestään liikkuvat
kirkkaasti valaistut raitiovaunut.
Niiden varoituskilistimien helske
soi korvissa kuin tamburiinin sävel
ja katujen humu ja vilinä
oli kuin kiehtova mustalaistanssi.
Ja ihmiset!
Ne olivat kuin satujen prinssit ja
oudot ihastuttavat pukimet,
outo hajuvesien lemu
ja vieras salaperäinen kieli.
Mutta he hymylivät tyttöselle yhtä leppeästi
kuin kotona aikuiset hymyilevät jouluna
kuusen ympärillä hyöriville lapsille... En yritä kuvata kauneuttasi

"sä jylhä luomus Pietarin",
siihen en pysty.
Oma suuri runoilijasi
on nerokkailla säkeillään
tehnyt sinun majesteettisi kuolemattomaksi oman nimensä rinnalla.

Olen tsuhna
(älkää pelästykö, ei se aina ole ollut haukkumasana)
Esi-isäni olivat niitä kurji tsuhontseja
(niinhän lukee Puskinilla),
jotka elivät Nevan rantamilla
ja näkivät ihmekaupungin
kuin unessa nousevan,
jotka täyttivät myöhemmin Pietarin torit
heinä- ja halkokuormillaan,
ruokkivat pietarilaisia
maidolla ja voilla,
lihalla ja perunalla,
omenilla ja marjoilla.
Olen niiden inkeriläiseukkojen tytär,
jotka istuivat Suomen aseman laiturilla
ja junaa odotellessaan
haastelivat kovalla äänellä ketään kainostelematta
onnistuneesta Pietermatkastaan,
pureksivat kaupunkilaista "polupieloilta"
kastaen sitä siirappiin,
lapsille tuomiseksi ostettuun.

Missä ovat ne lapsuuteni leningrilaiset,
jotka ottivat minut vastaan omanaan.
silloinkin kun tulin pitkän pitkältä matkaltani,
hymyilivät, kyselivät:
Miksi olet niin kalpea, tyttöseni?
heidän säälinsä oli rakkautta -
tunsin sen ehtymättömällä vaistollani -
ja minäkin rakastin heitä.
Siellä he taitavat nyt olla
Piskarevin mureellisella kentällä,
loputtoman pitkien hautakumpujen alla
katkeamattomien surusävelien tuudittamina.

Joka kerta samoin lapsen mielin
tapaan sinut,
elämäni ensimmäinen kaupunki.
Olen nähnyt monia kaupunkeja,
silmäni ovat ihailleet niiden kauneutta,
mutta sisimmässäni olen jäänyt kylmäksi.
en sille mitään voi,
että sydämeni yksinvaltias
olet sinä, Leningrad,
Pietari,
Sankt-Peterburg.