Tapahtumia:
Venjoelle perustettiin vuonna 1884 kirjasto ja vuonna 1889 kuuromykkien koulu,
joka vuonna 1891 kuitenkin siirtyi Lempaalaan. Palokunta perustettiin Törölään 1900.
Vuonna 1912 Venjoella toimi kaksi osuuskauppaa.
Venjoella pidettiin 1903 yleisinkeriläiset laulujuhlat ja vuonna 1906 suuret raittiusjuhlat. Laulujuhlilla oli yli 800 osanottajaa ja siellä esiintyi yli 30 laulu- ja soittokuntaa. Juhlassa esitettiin Minna Canthin Työmiehen vaimo.
Akateemikko Aale Tynnin artikkeli Venjoesta Helsingin Sanomissa 1.8.1982
Inkerin Venjoki, idylli ja draama
Näen yhä selkeästi silmissäni seuraavan näyn.
Seison Venjoen kanttorilan verannalla ja katselen lasioven läpi kirkolle päin. Verantaa ei enää käytetä, isoäitini on kuivattanut siellä tatit talveksi. Ilma siellä on tuoreen tuntuinen ja minua viluttaa hiukan. Mutta ulkona helottaa aurinko kirkkaasti kuin kesällä ja kirkolta päin tuleva tie loistaa valkoisena.
Tielle ilmestyy sotilas. Hänellä on yllään väljä vyöllinen, harmaan ruskea pusero ja harmaanruskeat housut, jalassa isot saappaat. Hän riiputtaa kädessään pitkää kivääriä. Siinä katsellessani hän kyyristyy tielle, tähtää jonnekin kanttorilan ohi ja ampuu. Sitten hän nousee, juoksee vähän matkaa, kyyristyy ja ampuu uudelleen. Hänen jäljessään tulee toinen sotilas, tulee kolmas ja neljäs. Kaikki juoksevat, kyyristyvät, ampuvat.
Olin kuusivuotias enkä tiennyt, mitä näin. Kenraali Judenitsin joukot siinä kulkivat Venjoen kirkonkylän läpi hyökätessään Pietaria kohti. Oli lokakuun 20:s päivä vuonna 1919.
Enoni, äitini Väinö-veli, rakensi 40-luvulla pienoismallin Pääsölästä, Venjoen kirkonkylästä; se on nyt Kansallismuseon kokoelmissa. Hän rakensi sen liikuttavan huolellisesti, koti-ikävän antamalla innoituksella, ja kävin katsomassa hänen työtään Suomalaisen Reaalilyseon kellarikerroksessa. Massasta rakennettu pienoiskylä oli pitkällä pöydällä kellarihuoneessa, jonka tuo pöytä melkein kokonaan täytti, ja enoni näytti minulle siitä lapsuuteni leikkipaikat ja minulle tärkeimmät talot: kirkon, kanttorilan ja pappilan.
Venjoki on keskisen Inkerin ylätasankoa. Kirkolta Leningradiin, entiseen Pietariin, on noin kolmekymmentä kilometriä. Tälle osalle maata ovat yleensä ominaisia laajat ja tasaiset peltoaukeat. Mutta Pääsölän maasto ei ole niin laakeaa, vaan siinä on loivasti kaartuilevia rinteitä.
Itse joki, josta seutu on saanut nimensä, on kaksihaarainen ja laskee Neva-jokeen. Sen toinen haara, syvä ja laaja, virtaa Vanhamoision kylän ohi Pavlovskiin päin. Se haara, joka tulee Pääsölään, on aivan vähäinen; lapsuuden kesinäni se monesti oli melkein kuivillaan. Siitä käytettiinkin nimeä Popovka, Oja. Lasten oli siinä turvallista uida. Kirkas vesi sileiden kivien välissä oli kuin varta vasten reunustettu lasten uimalammikoiksi. Juoksimme sinne kanttorilan puutarhan läpi, kasvihuoneen ohi vievää polkua, ja rinteellä loistivat keltaiset kullerot.
Popovkan toinen ranta oli jyrkkä ja kivinen. Se kohosi kymmenen metrin korkeuteen ja tiedettiin hevosen siitä kerran suistuneen jokeen. Siinä näkyi erilaisia geologisia kerrostumia. Toisella, ruohoisella rinteellä kukkivat hopeanvalkoiset kielot ja jokivarren pieni metsikkö oli sinisenään metsäorvokkeja.
Venjoen suloiset värit ja aurinko, lapsuuden ikuinen aurinko, joka hohtaa yhä vuosikymmenien halki!
Toisella puolen kanttorilaa oli suuri ja sankka kuusimetsä, Ferman metsä, josta käytiin poimimassa mustikoita ja sieniä. Sinne eivät lapset saaneet yksinään mennä, sinne saattoi eksyä.
Kolmella puolella kirkkoa oli hautausmaa. Vanhin oli kirkon takana eikä sinne enää ketään haudattu. Siellä kasvoi takiaisensukuista kasvia, jolla oli isot lehdet. Leikimme siellä enkelileikkiä: taittelimme noita lehtiä itsellemme siiviksi ja lentää liihottelimme kirkon ympärillä.
Venjoen kirkko oli kivikirkko, rakennettu 1885 aiemman puukirkon paikalle. Sinne mahtui 1010 sanankuulijaa. Sisältä se muistutti Helsingin Johanneksenkirkkoa. Urkulehteri oli takana, lehterit molemmilla sivuilla. Urut oli rakentanut Kangasalan urkutehtailija Martti Tulenheimo, ja musiikkimiehet olivat niihin hyvin tyytyväisiä.
Siellä Venjoen kirkossa istuivat vuodesta vuoteen joka sunnuntai äitini äiti Anna Piipponen ja hänen sisarensa Katri Karvonen. Isoäitini, kanttorin vaimo, istui lehterillä, isotätini, papinemäntä, alhaalla kirkossa, kumpikin omaa miestänsä katsellen. Sisarukset olivat syntyjään venjokelaisia, Pietari Luukkosen tyttäriä läheisestä Vanhamoision kylästä.
Venjoki oli väkirikkain Inkerin suomalaisista seurakunnista. Siellä oli vuoden 1917 väenlaskun mukaan 12 954 asukasta. Se oli myös vauras ja arvossapidetty seurakunta. Pappeja oli kaksi. Vuodesta 1894 lähtien oli vanhempana pappina asessori Otto Rokkanen, konsistorin jäsen ja monipuolinen kulttuurityön tekijä, Inkerin kirkon arvokkaimpia johtomiehiä. Viran peri häneltä vuonna 1915 Akseli Kajanti, silloinen Kajander, joka myöhemmin hoiti papinvirkaa Lohjan seurakunnassa.
Ja vuonna 1894 tuli sinne Suomen Kannakselta Sakkolan pitäjästä nuori pastor secundarius, Aleksanteri Karvonen, ”Millä riemulla ja myrskyllä Rokkanen ja minut valittiin”, kirjoitti hän iloisena kotiinsa Sakkolaan. Ja seurakuntalaisiaan hän kiitti ”jaloiksi ja yksimielisiksi”. Venjoella hän tutustui viehättävään Katri Luukkoseen ja heidät vihittiin avioliittoon seuraavana vuonna. Heidän pappilassaan vallitsi iloinen ja vieraanvarainen henki. Katri-tädissäni oli siroa arvokkuutta ja valoisaa elämänmyönteisyyttä, joka säilyi hänessä vanhuuden viimeisiin vuosiin asti.
Venjoen kirkon lähellä oli kaksi pappilaa, Rokkasen iso pappila ja Karvosen pienempi pappila. Ja kirkon toisella puolella, aivan kirkon vieressä oli se talo, joka minulle oli Venjoen keskeinen paikka. Se oli kanttorila, minun Venjoen mummolani. Vastapäätä oli unentappajan talo, tärkeä talo sekin: siellä asui leikkitoverimme, unentappajan liinatukkainen Emilia.
Kanttorila oli kaksikerroksinen rakennus, tyypillistä venjokelaista rakennustyyliä, jolle olivat ominaisia katon tasosta ulkonevat koristeelliset päätykolmiot. Päädyssä oli kuisti ja eri puolilla taloa oli kaksi muuta kuistia. Yläkerrassa olivat enojeni ja tätieni huoneet, alakerrassa tupakeittiö, pienehkö ruokailuhuone, iso sali, jossa hentoinen Ester-tätini soitteli pianoa, ja äidinisän työhuone.
Äidinisäni Paul eli Paavo Piipponen oli Venjoen kanttori. Kanttorien tehtävät Inkerissä eivät suinkaan rajoittuneet kirkkomusiikin hoitamiseen. Kanttorit olivat maan omia kasvatteja,
jotka toimivat pappien apuna seurakunnan asiain hoidossa, papit kun yleensä olivat muualta tulleita. Kirkon erikoiset kieliolot saattoivat tuottaa hankaluutta. Inkerin luterilaisen kirkon korkein johto oli vanhastaan saksankielinen, ja kirkon sisäisessä kirjeenvaihdossa, pöytäkirjoissa ja vuosikertomuksissa käytettiin saksaa, valtion kanssa asioitiin venäjänkielellä, ja seurakuntiin taas saattoi kuulua sekä suomea että venäjää, vieläpä viroa ja ruotsiakin puhuvia jäseniä. Kanttorit toimivat usein kanttorin virkansa ohella opettajina ja kirjureina. Lisäksi heillä oh velvollisuus perustaa sekä johtaa laulukuoroja ja täten osallistua Inkerin nuorisolle tärkeään kulttuuritoimintaan.
Isoisäni oli luonteeltaan tasainen ja sävyisä. Hänessä oli kuivaa huumoria ja jonkinlaista viran tuomaa pidättyvää arvokkuutta. Näkemäni sodan päivä Venjoella koitui hänen kohtalokseen; hän sai surmansa ikkunasta lentäneestä harhaluodista.
Äitini äiti Anna Piipponen oli vanhin Pietari Luukkosen tyttäristä.
Pietari Luukkonen, joka alkujaan oli köyhä orpopoika, varttunut multalattiaisessa mökissä, oli puutavarakaupoilla hankkinut itselleen suuren omaisuuden. Hän ja hänen Maria-vaimonsa, suvun kunnioitettu matriarkka, pyrkivät antamaan lapsilleen parhaan mahdollisen kasvatuksen. Onnia Hellen, runoilija Immi Hellenin sisar, asui vuosikausia heidän talossaan kotiopettajattarena ja opetti tyttärille kaiken, mitä tuohon aikaan katsottiin naissivistykseen kuuluvaksi, pianonsoittoa myöten. Anna oli häneen hyvin kiintynyt. Esikoisensa, äitini, syntyessä hän pyysi Onnia-neidin tyttärensä kummiksi.
Isoäitini nuoruudenkuvassa näen voimakkaan leuan ja korkean otsan, jolta hiukset on kammattu tarkoin pois, sileästi pään molemmin puolin. Hänellä on itämais-tyyppiset silmät, jollaiset on monella Luukkosten suvun jäsenellä. Suun ympärillä on pieni hymyn alku, mutta silmien katse on vakava ja vilpitön. Minusta hänellä on hyvin miellyttävät kasvot. Hän ei ollut yhtä kaunis kuin soreat ja vilkkaat sisaret Katri ja Eeva, mutta kaikki rakastivat häntä; hänestä hohti kärsivällisyys ja hiljainen hyvyys.
Näin hänet alituisessa ahkerassa puuhassa, jo kuluneena ja karheakätisenä. Hän oli hentorakenteinen ja liikkui kerkeästi ja kepeästi, melkein kuin olisi kävellyt ilmassa. Meille lapsenlapsille hän oli maailman turvallisin olento. Hän puolusti meitä silloinkin, kun joku nuorista tädeistä tai enoista pyrki meitä kiusoittelemaan.
Mummon tupakeittiössä sain olla apuna hyvin hauskoissa toimissa: kääntelin sokerissa omenaviipaleita, kun mummo paistoi hellalla voissa meille suurta herkkua, omenapiirakoita. Tai käsittelin pitkävartista kahvinpaahdinta, "prännäriä", ja väänsin kahvimyllyä. Keittiössä viihtyivät myös mummon kookkaat, arvokkaasti liikkuvat kissat Mirri ja Mauri.
Usein istuin myös pallilla navetassa ja katselin, miten mummo lypsi lehmäänsä Sorjaa. Kun mummoni kävi luonamme Suomessa vuonna 1923, hän kertoi minun kerran sanoneen hänelle: "Mie ko kasvan, ni mie lypsän, ni sit ei mummon ennää tarvitse lypsää."
Lupaus on jäänyt täyttämättä. Isoäitini katosi Venjoelta Stalinin aikana, eikä kukaan ole tietänyt kertoa hänen kohtalostaan.
Olin syntynyt Venjoella, vaikka papinkirjassani on vanhempieni silloisen pysyvän asuinpaikan mukaan toinen merkintä. Sisarukseni ja minä vietimme isovanhempiemme luona usein pitkiä aikoja. Omiin lapsekkaihin Venjoen-muistoihini liittyy läheisesti kaikki se, mitä vanhemmat suvun jäsenet ovat minulle kertoneet.
Valkoinen tie, jota katselin isoäitini verannalta, vei kirkon ohi Olginskajalle. Olginskaja oli läheinen vanhan moision päärakennus, josta tsaarin tytär Olga oli tehnyt kesänviettopaikan Smolnan naisopiston tytöille. Siellä puistossa näkyi usein näitä venäläisten aatelisperheiden tyttäriä kävelemässä vihreäpukuisina, valkoiset kaulurit kaulassa, hyvin suoraryhtisinä. Opettajatar kulki aina edellä.
Venjoen seurakunnan keskellä oli kaksi tsaarin kesäistä oleskelupaikkaa palatseineen: Tsarskoje Selo ja Pavlovsk. Pääsölästä Pavlovskiin oli kolmen kilometrin matka, Tsarskoje Seloon seitsemän. Pavlovskia ja Tsarskoje Seloa yhdisti toisiinsa monen neliökilometrin laajuinen puisto, jota koristivat pylväiköt ja antiikin veistokset. Pavlovskin palatsikappelin kullatut sipulit näkyivät Venjoen kirkolle asti, ja jotakin tästä kaikesta keisarillisesta loistosta tuli myös venjokelaisten osaksi.
Sillä Pavlovskissa harjoitettiin korkeatasoista musiikkia. Siellä oli parisataamiehinen orkesteri, jonka jokainen jäsen oli valiosoittaja, monet kuuluisia taiteilijoita. Ensi viulua soitti useina vuosina Willy Burmester, joka vuosina 1892—95 oli Helsingin orkesterin konsertti mestari ja sittemmin saavutti suuren maineen konserttimatkoillaan eri puolilla maailmaa. Ja orkesterinjohtajina vieraili eurooppalaisia kuuluisuuksia. Musiikin ystäville nämä konsertit olivat todellista juhlaa, ja Suomesta käsinkin niitä käytiin kuuntelemassa. Suomalaisia musiikkimiehiä nähtiin usein vierailemassa Venjoella: Robert Kajanus, Armas Järnefelt, Armas Maasalo. Muitakin kulttuurihenkilöitä kävi pappilanväen vieraina, sekä suomalaisia että virolaisia, muiden muassa Aino ja Oskar Kallas.
Äitini serkku Hertta Karvonen on näyttänyt minulle vanhoja valokuvia, joista olen saanut jonkin käsityksen tästä menneen ajan idyllistä. Näen niissä nuoria tyttöjä, jotka itse olen tuntenut vasta paljon vanhempina, kävelemässä valkopukuisina, leveälieriset hatut päässä, hansikkaat kädessä, "menossa musiikille" tai "tulossa musiikilta", niinkuin he itse asian ilmaisivat. On myös kuvia heistä istumassa Venioen kirkkopuistossa, hiukset palmikoituina tai rusetilla kiinnitettynä, kasvot nuorina ja hohtavina, ympärillään ihailevia kavaljeereja, virolaisia ylioppilaita.
Ja kirkon ja pappilan lähellä sijaitsevan kansakoulun välissä oli avara nurmikenttä, jolla eräinä vuosina kaikui inkeriläisten oma musiikki; yleisinkeriläiset laulujuhlat. Niitä pidettiin Inkerissä vuodesta 1899 alkaen, useilla paikkakunnilla, ja niille saapui tuhansittain väkeä kaikkialta Inkeristä.
Venjoen laulujuhlilla olivat vanhempanikin ensi kerran tavanneet toisensa.
Venjoen lempeä maisema, musiikki, heleä kesäinen valo — ja sodan pimeät kasvot. Muistoa, kuvitelmaa, lapsen näky. Venjoen idylli ja Venjoen draama.