Aleksanteri Parkkinen syntyi 1902 Kolpinan kylässä Keltossa Suntio-Matin perheeseen. Opettajaseminaarissa hän tutustui Anna Telkkiseen, syntynyt 1902 Venjoen Kaskisaarella, ja v 1924, kun he olivat valmistuneet opettajiksi, he menivät naimisiin. Anna oli suomen- ja venäjänkielen opettaja ja Aleksanteri matematiikan ja maantieteen opettaja.

Ensimmäiset työpaikat he saivat Venjoen Luukkasin koululla. Täällä syntyivät tyttäret Toini 1925 ja Nelly 1927. Seuraava työpaikka oli Hietamäellä ja sitten Kelton Autiolla, josta he sitten muuttivat Karjalaan Kolatselän kylään v 1933. Siellä Aleksanteri toimi koulun rehtorina sekä opettajana. V 1940 heille syntyi Inkeri-tytär.

Talvisodan aikana koululla oli venäläisten sotilassairaala ja jatkosodan aikana suomalaisten sairaala. Ennen juhannusta 1944 suomalaiset upseerit ilmoittivat Parkkisille, että heidän oli parasta lähteä Sortavalan kautta Suomeen. Aleksanteri kokosi perheen dokumentit ja suomenkieliset kirjat ja pakkasi ne hevoskärryyn ja läksi hevoskyydillä sinne. Perheen naisväki lähti junalla Suomeen. Tapaamispaikaksi oli sovittu Annan veljen, Teppo Telkkisen, koti Tampereella, jonne naisväki tuli juhannusaattona ja Aleksanteri joitakin päiviä myöhemmin. Asunto järjestyi ja Aleksanteri sai työn ajurina, kun hänellä oli hyvä nuori hevonen ja kärryt. Suomalaisten hevoset olivat kaikki sodassa ja ajureja oli tarvis.

Syyskuussa 1944 solmittiin välirauha Suomen ja Neuvostoliiton välillä, mikä aiheutti sen, että inkeriläiset, jotka olivat evakuoitu Suomeen, vaadittiin takaisin Venäjälle. Anna ja Aleksanteri Parkkinen päättivät paeta Ruotsiin. Pienellä kalastusveneellä Parkkisen perhe erään toisen inkeriläisen perheen kanssa tuli Kokkolasta kapeammasta paikasta Pohjanlahden yli dramaattisen ja myrskyisen matkan jälkeen Uumajaan 17. marraskuuta 1944. Pakolaisleirin jälkeen Aleksanteri joutui Ruotsin länsirannikolle rengiksi maatöihin, Anna oli emännän apulaisena ompelutöissä ja vanhemmat tyttäret, joiden koulunkäynti jäi kesken Suomesta paetessa, joutuivat läheiseen kaupunkiin sairaalaan työhön.

Parkkiset tunsivat itsensä kovin eristetyiksi ruotsalaisten piirissä mutta saivat yhteyden sukulaisiin, jotka olivat tehdastöissä Boråsissa, ja muuttivat lokakuussa 1947 sinne. Myös he saivat työtä tekstiilitehtaalla. Boråsissa he olivat inkeriläistyössä aktiiveja johtohenkilöitä aivan alusta saakka. He olivat mukana perustamassa suomenkielisen seurakuntaryhmän ja olivat kummatkin seurakuntaryhmän johtokunnassa aktiiveja. Anna toimi pyhäkoulunopettajana ja jo heti samana vuonna Aleksanteri perusti kirkkokuoron, jota hän johti monta vuotta ja jota varten hän myös sävelsi joitakin lauluja. He olivat myös aktiivisesti mukana perustamassa Inkerin kerhon.

Kummatkin kirjoittivat inkeriläisiin lehtiin, ensiksi Ruotsissa ilmestyvään Isien usko-lehteen ja myöhemmin myös Suomessa ilmestyvään Inkeriläisten viestiin. Anna runoili mielellään ja Aleksanteri kirjoitti informatiivisia artikkeleita inkeriläisestä toiminnasta ja historiasta.

Anna puhui ja luki runoja useasti seuroissa ja muissa juhlatilaisuuksissa, hoiti ohjelmaa lähetysompeluseurassa ja lauloi kuorossa. Aleksanteri oli johtohenkilö ja puhuja myös inkeriläisessä kansallisessa kerhotoiminnassa.

V 1956 Ruotsin inkeriläiset eri paikkakunnilta perustivat ISK:n, Inkerinsuomalaisten Keskusliiton - nykyään RIL, Ruotsin Inkeri-Liitto - jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi Aleksanteri valittiin.

Aleksanteri opettajana hommasi jo pakolaisleirillä Uumajassa ruotsinkielen oppikirjoja ja pani käyntiin kurssin. Hän ymmärsi sen, että niiden, jotka olivat paenneet Ruotsiin, ei ollut menemistä takaisin Suomeen. Suomesta inkeriläisiä nimittäin oli viety takaisin Neuvostoliittoon eikä suinkaan entisille kotipaikoille vaan kauas Inkeristä. Meidän oli siis opittava uuden maan kieli niin nopeasti ja hyvin, kuin vain oli mahdollista. Mutta omaa kieltä ei saanut myöskään unohtaa. Sen takia nyt ISK:n perustettua Aleksanterin toimesta monissa inkeriläisissä kerhoissa perustettiin suomenkielen kursseja etenkin lapsia varten. Anna toimi tietenkin niissä suomenkielen opettajana.

Tällä tavalla Parkkiset saivat mahdollisuuden kehittyä inkeriläisten johtohenkilöiksi ja vaikuttajiksi Ruotsissa.

Vanhuutensa he viettivät tyttäriensä lähellä. Aleksanteri kuoli 1983 ja Anna 1989