|
www.inkeri.com Etusivu Etsintäpalsta Grundtvig II -projekti Inkerin kulttuuriseura ry Historia ja kulttuuri Inkerikot Inkeri-kirjakauppa Inkerin kulttuurikanava Inkerin tapatietoa Kirjallisuutta Matkoja Inkeriin Inkerin perinneneuleita Sampo-korut Sukututkimus Tulevia tapahtumia Uutisia Vanhoja Inkeri-lehtiä Vatjalaiset По-русски In English På svenska Voterna Virtuaali-Inkeri Vankka annos tietoa historiallisesta Inkeristä: kuvia, karttoja, tarinoita, henkilöitä... Virtual-Ingermanland Inkeriradio Lähiradiossa keskiviikkoisin klo 16.45 taajuudella 100,3 MHz Keskustelupalstoja Suomi24.fi Venäjänkielinen Inkeriseuroja Suomessa Ruotsissa Virossa Pietarissa Karjalassa Muita yhdistyksiä Keravan paluumuuttajien yhdistys Villa Inkeri Infoa Caisan monikulttuurinen infopankki Kävijälaskuri Laskuri on lisätty sivulle 10.8.2006 Päivitetty 10.9.2008 |
INKERIKOTKantakansojen päivillä pohdittiin vatjalaisten ja inkerikkojen tulevaisuutta Lue juttu tästä Keitä inkerikot ovat?<  Inkerikot eli inkeroiset (venäjäksi izora) ovat Inkeriin Laatokan eteläpuolelta 1 000-luvun lopulla saapuneita karjalaisia. Paavien bullat 1100- ja 1200- luvuilta mainitsevat Ingrian pakanat ja tarkoittavat inkerikkoja. Ensimmäinen historiallinen maininta inkerikoista (venäjäksi izhory) on vuodelta 1228, jolloin heidän kerrottiin osallistuneen hämäläisten sotaretken torjumiseen. Soikkolan asukkaat ovat tiettävästi aina pitäneet itseään karjalaisina. Vuoden 1917 väenlaskussa inkerikkoja oli 20 000, vuonna 1979 vain 748. Nykisin inkerikkoja on jäljellä noin 200 pääasiassa Soikkolan ja Joenperän alueella. Inkerikkojen pääasiallisia asuma-alueita olivat Soikkola, Laukaansuu, Kaprio ja Hevaa sekä Vuolee ja Lempaala. Vuonna 1848 inkerikkoja asui 222 kylässä, vuonna 1964 enää 22:ssa, joista neljä on vatjalaista ja kaksi sekakylää. Vuonna 1989 inkerikkokyliä oli enää 15. Vain vanhempi väki osaa puhua inkeroisten kieltä. Tätä nykyä Soikkolanniemellä järjestetään osittain vapaaehtoisvoimin inkerikkokielen opetusta. Inkerikkojen nimet ovat venäläisiä. Uskonnoltaan inkerikot ovat ortodokseja ja he puhuvat omaa inkeroiskieltään tai -murrettaan, joka lasketaan kuuluvan itämerensuomalaisiin kieliin, joskin inkeroisten kieli on liitetty joskus kaakkoismurteisiin, toisinaan taas karjalan kieleen. Tyypillistä on, että murteeseen on sekoittunut paljon venäläisperäisiä sanoja. Arviolta runsas neljännes sanoista on itäisiä lainoja. 1930-luvulla luotiin inkeroisten kirjakieli, joka perustui latinalaisiin aakkosiin. Inkerikkokielellä on julkaistu 25 oppikirjaa. Izhoran keelen grammatikka. Morfologia. Opettajaa vart. 1936; V. Yunus, N. Ilyin. Inkeroisin (izhoran) keelen oppikirja alkushkouluja vart. 1936). Kirjat kiellettiin vuonna 1937. Inkeroismurteiden sanakirja on julkaistu vuonna 1971 (R. E. Nirvi). Kalevalamittainen runonlaulu on elänyt inkerikkojen keskuudessa. Suomen kansan vanhoista runoista yhdeksän osaa (6 500 sivua) on peräisin inkerikoilta. Kuuluisin inkerikko lienee Pohjois-Inkerin Lempaalassa syntynyt Larin Paraske. Pohjoisinkeriläisistä inkerikoista ei kuitenkaan ole tehty kulttuurintutkimusta eikä heidän vaiheistaan hajaannuksen aikana tiedetä kovinkaan paljon. Stolbovan rauha merkitsi suurta uhkaa inkerikkojen kulttuurille. Kuningas Kustaa II Adolf halusi rakentaa Inkerinmaasta luterilaisen puskurin slaavilaisuutta vastaan. Ortodokseja pidettiin epäluotettavina, koska heidän uskontonsa oli osoitus uskollisuudesta Venäjän tsaarille. Ortodoksisten inkerikkojen kannalta tämä merkitsi joko pakkokäännytystä tai pakoa. Ortodoksit eivät kuitenkaan taipuneet ruotsalaisen esivallan painostuksen edessä. Ortodoksiset uskonnolliset traditiot olivat niin vahva osa rahvaan ryhmäidentiteettiä, etteivät käännytysyritykset pystyneet niitä murtamaan. Tuhansia inkerikkoja pakeni tuolloin Venäjän länsireunoille ja Tverin alueelle. Inkerikot ja vatjalaiset sekä 1600-luvulta lähtien Inkeriin muuttaneet inkerinsuomalaiset asuivat omissa kylissään "sopuisassa soppakattilassa". Keskinäinen kanssakäyminen oli varsin vähäistä. Toisen maailmansodan aikana inkeriläisiä evakuoitiin Viroon ja Suomeen, josta valtaosa palasi takaisin Neuvostoliittoon sodan jälkeen. 1960-luvulla annettiin lupa tulla takaisin omille maille.  Meren läheisyys on leimannut inkerikkojen elämää. Kalastus on ollut tärkeä elinkeino. Soikkolanniemeltä ja Kurkolanniemeltä pyydystettyä kalaa on viety paitsi Pietariin, myös purkitettuna ympäri Neuvostoliittoa. Jossakin vaiheessa Soikkolan kalatehtaan savuhaili - sprootti - sijoittui korkealle Venäjän tuotevertailuissa. Pelloilla kasvatettiin viljaa ja puutarhoissa viljeltiin perunoita, juureksia ja hedelmiä koko talveksi. Lampaista sai villaa ja vuohista ja lehmistä maitoa. Myöhemmin harjoitettiin myös käsiteollisuutta, inkerikot olivat puuseppiä ja seppiä, naiset tekivät taitavia kudonnaisia. Tavat Inkerikoilla on ollut varsin omaperäinen kulttuuri, jossa keskeistä on ollut yhteys luontoon ja vuodenkulkuun. Vaikka inkerikot "virallisesti" ovat ortodokseja, heidän uskomuksiinsa on sekoittunut piirteitä luonnonuskonnoista. Vuonna 1534 Novgorodin arkkipiispa Makari kertoo inkerikkojen ja tsuudien uskonnosta, että he. palvelivat metsiä, kiviä, jokia, järviä, soita, lähteitä, vuoria, kukkuloita, aurinkoa, kuuta ja tähtiä. He uhrasivat jumalilleen kotielämiä sekä käyttivät loitsuja ja manauksia. Lapsen nimen antoi erityinen poppamies, arpoja (arbui). Arkkipiispa Makari lähetti Ilja-nimisen munkin kastamaan inkerikkoja ja vatjalaisia sekä hävittämään heidän rukouspaikkansa ja uhrilehtonsa. Samalla määrättiin, että naidut naiset eivät saisi leikata tukkaansa eivätkä pitää päässään tai olkapäillään huntua. Yleistä on ollut auringon kumartaminen. Aamulla ulos mentäessä tehdään risti ja kumarretaan päivän nousulle. Myös keskipäivälle ja auringonlaskulle saatetaan kumartaa. Myös uutta kuuta tervehditään kumartaen. Usko haltioihin noituuteen ja pahaan silmään on yleistä. Paha silmä voi olla kenellä vain ja pahalla silmällä katsominen, äkkääminen, voi olla tahatonkin teko. Noituminen sen sijaan on harkittu teko Hevoskultista on jäämiä. Hevosen lihaa ei syöty. "Hevonen on kuin isäntä." Sadonkorjuun päätteeksi syyskuussa pidettiin loppiaiset. Miehet toivat hevoset riihen ympärille, söivät riihen uunissa paistamiaan perunoita, joivat olutta ja antoivat olutta myös joka hevoselle. Yhden kertojan lapsuudenkodissa jätettiin joka yöksi pöydälle kokonainen ruisleipä ja tuoppi olutta Jumalalle. Aamulla isäntä joi oluen, leikkasi leivästä kannikan ja vei sen hevoselle. Kotipuulle vietiin määräpäivinä juomauhreiksi olutta, viinaa tai teetä.  Inkerikkojen käsityötaitojen mestarinäytteitä. Kulttuurien museo. Kalmoille on seulassa viety ruokaa. Soikkolassa vielä viime keväänä pogoinikkaa hautaamaan mentäessä vietiin ruuat mukana seulassa, joka oli sideharson sisässä. Vielä nykyään vainajan pesuvesi on maitopadassa, vesi viedään ulos maahan ikoninurkan kohdalle. Kun vainajaa lähdetään viemään hautaan, pata särjetään kuljetusauton alle - varhemmin hevosen jalkoihin ja sanotaan sen verra oikoo siul ossaa. Seulaa on käytetty apuna noitumisessa, parantamisessa ja karjan onnen kasvattamisessa. Marjukka Patrakka on tutkinut inkerikkojen seulan käyttöä. Seulaa pidettiin häissä, jossa siihen pantiin rahaa nuorelle parille. Seula on ollut käytössä myös hautajaisissa. Linnuilla on inkerikkojen kulttuurissa ollut suuri merkitys: pienet linnut tuovat kesän, suuret linnut vievät pois. Pienillä linnuilla tarkoitetaan kiurua ja pääskystä ja suurilla kurkea ja joutsenta. Kun ensimmäinen kiuru tuli keväällä, vietiin pellolle kivelle erityinen kiurunleipä (eri malleja) ja laulettiin laulu. Kun ensimmäinen pääskynen tuli, tehtiin risti eteen ja kumarrettiin pääskyselle sekä laulettiin pääskyläinen päivälintu. Kun syksyllä nähtiin joutsenet muuttomatkalla, kokoontuivat naiset ulos laulamaan niille. Kiurulle, tälle pellon hedelmöittäjälle (tekee pesänsä pellolle), nykyäänkin jotkut vievät keväällä kivelle palasen ostoleipää. Jotkut kumartavat vielä ensimmäiselle pääskyselle. Pääskystä pidetään niin pyhänä lintuna, että sen tappaminen on synti. Haastateltujen äidit ja mummot kumarsivat yleensä kaikelle kesään liittyvälle: nähtiin ensimmäiset rattaat tiellä, ristittiin ja kumarrettiin. Inkerikot tänään  2000-luvun inkerikot asuvat pääasiassa Soikkolanniemellä ja sen läheisillä alueilla. Alueelle on muuttanut paljon uudisasukkaita eri puolilta entistä Neuvostoliittoa. Soikkolassa toimivat kalanjalostustehtaat ovat vetäneet vierastyövoimaa ja tulokkaiden mukanaan tuomat elämäntavat ovat heijastuneet jo valmiiksi hauraaseen inkerikkojen yhteisöön. Inkerikkoalueiden sijainti Viron rajan pinnassa ja Soikkolaan suunniteltu uusi syväsatama vaikeuttavat elämää. Rajavyöhykkeelle liikkuminen on rajoitettu eikä soikkolalaisten ole yksinkertaista saada myöskään matkustuslupia. Halua oman kulttuurin elvyttämiseen on. Soikkolassa on toiminut jo toistakymmentä vuotta lauluyhtye Soikulan laulu, joka on esiintynyt menestyksekkäästi Leningradin alueella ja myös televisiossa. Inkerikkojen kansanperinnettä tulkitsee myös pietarilainen Olga Konkovan johtama Korpi yhtye. 
Inkerikkojen asuma-alueita Kattilan-soikkolan alueella. Kuvagalleria
Lähteet: Marjukka Patrakka, Inkerin seula. Kotiseutulehti 1991:1. http://www.vihrearouva.net/usko/ote1.html www.wikipedia.fi |
