www.inkeri.com
Etusivu
Inkerin kulttuuriseura ry
Tulevia tapahtumia
Inkerin kulttuurikanava
Historia ja kulttuuri
Uutisia
Inkeri-kirjoja
Inkerin tapatietoa
Luettelo Inkeri-aiheisesta kirjallisuudesta
Sampo-korut
Sukututkimus
Virtuaali-Inkeri
Inkeriseuroja
Suomessa
Ruotsissa
Virossa
Pietarissa
Karjalassa
Muita yhdistyksiä
Äänellä itkijät
In English
Kävijälaskuri
Laskuri on lisätty sivuille 1.8.2006
Mielenkiintoinen toimintavuosi tulossa
Alkaneen vuoden toiminnassa painottuu muistelutyö ja sukututkimuksen tukeminen. Alkuvuodesta Virtuaali-Inkeri viedään Internetiin. Syksyllä valmistuu Leningradin alueen kulttuurikomitean kanssa yhteistyössä tehty valokuvanäyttely Inkeriläinen kuva-albumi. Kohtalo erottaa, kuva yhdistää. Myös Tilkkutarinat saadaan kasaan alkukeväästä, jonka jälkeen aloitetaan muistorasioiden rakentaminen. Ponnistelemme löytääksemme sopivan ympäristön, jonne muistorasiat ja muut inkeriläisten elämästä viestivät muistot voidaan asettaa esille.
Tärkeänä toimintona on osallisuus Gruntvig II Learning Europe towards a learning democracy – ohjelmassa yhdessä Saksan ja Kreikan kanssa. Projektiin liittyvä seminaari pidetään Helsingissä 10.-14.5.
Yhtenä tärkeänä kokonaisuutena on luoda keinoja Inkerin sukututkimuksen edistämiseksi. Perusteilla oleva Muistokioski sinne talletettavine tietoineen on yksi askel tähän suuntaan. Tulevista tapahtumista tiedotetaan nettisivustolla www.inkeri.com sekä jäsenkirjeissä.
Inkerin sukujen tutkimusilta 19.1. klo 17.00
Kiinnostus inkeriläisten sukujen tutkimiseen on kasvanut tasaisesti. Inkerin kulttuuriseura on ottanut sukututkimuksen uudeksi kehittämis-kohteekseen ja toivomme voivamme palvella asiasta kiinnostuneita tulevaisuudessa nykyistä paremmin. Kuulostaa ehkä yllättävältäkin, mutta Mormonikirkon sukututkimuskeskuksessa on nyt saatavilla 1990-luvun puolivälissä Pietarissa mikrofilmattua Inkerin seurakuntien aineistoa saksan kielellä. Kyseessä on siis Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Pietarin arkistoista filmattua aineistoa, jota ei ole muualla esimerkiksi Kansallisarkistossa.
Inkerin kulttuuriseura tekee retken Haagassa sijaitsevaan Mormonien sukututkimuskeskukseen torstaina 19.1. klo 17 alkaen, jolloin Otso Havu ja Towe Lindgren kertovat, millaisia inkeriläisiä koskevia tietoja mikro-filmeihin sisältyy. Haagan sukututkimuskeskuksen osoite on: Mäkipellonaukio 1, 00320 Helsinki (Etelä-Haaga). Esmerkiksi Huopalahden asemalta Mäkipellonaukiolle on varsin kohtuullinen kävelymatka. Tervetuloa joukolla mukaan!
Oppia muiden maiden kotoutumisesta
Inkerin kulttuuriseura on mukana Gruntiwig II-ohjelmaan kuuluvassa Learning Europe towards a learning democracy-projektissa. Suomen lisäksi mukana on myös saksalaisia ja kreikkalaisia järjestöjä.
Saksan Oerlinghausenissa projektikumppanukset tutustuivat mm. venäjänsaksalaisten kotoutumiseen Saksaan ja tuliaisina oli mielenkiintoisia uusia ideoita. Inkerin kulttuuriseuraa edustivat Saksassa Alina-Sinikka Salonen ja Aili Mehiläinen.
Tutustumiskohteissa venäjänsaksalaisten paluumuuttajien kotoutumiseksi on tehty paljon. Parhaillaan Paderbornin kaupungin Adam und Eve -museossa oli esillä venäjänsaksalaisten historiaa käsittelevä näyttely. Mielenkiintoinen oli myös kotoutumisprosessia kokemuksellisesti tutuksi tekevä akustinen palapeli, joka oli sijoitettu erityiseen foneettiseen tilaan.
Akustisen tilan ideana on esitellä tämän hetkistä kotoutumista. Foneettinen tila on äänikaruselli, joka yhdistää pelkän kuuloaistin avulla sirpaletietoa. Se tekee varsin konkreettisella tavalla “näkyväksi” myös kielimuurin ja äänimaailman kulttuuriset erot.
Kieli keskellä suuta
Ensituntuma ikivanhaan neulakinnastekniikkaan oli tuskaisen kiehtovaa. Ensimmäisiä silmukoita luodessa peukalo tuntui olevan tiukasti keskellä kämmentä. Sormet toimivat yhtä näppärästi kuin talousnakit. Miten lopulta yksinkertaisen silmukan tekeminen voikin olla konstikasta? Miten keskiaikaiset esiäitimme onnistuivat väkertämään perheelleen sukkia, lapasia ja päähineitä vain neulaa apuna käyttäen?
Syyskokouksen päätteeksi 23.11. innokas ryhmä perehtyi neulakinnastekniikan saloihin, jotka kaikki eivät vielä avautuneet. Vika ei suinkaan ollut Laura Hamarin innostuneessa ja asiantuntevassa opetuksessa. Mitä ilmeisimmin jatkoa seuraa kevätkaudella.
Inkerikeskuksen historiaa
Inkerikeskus täytti menneenä syk synä 10 vuotta. Keskuksen toimintaa on käsitelty useammassakin Inkeriläisten viestissä ilmestyneessä artikkeleissa. Puuttumatta sen enempää artikkelien sisältöön lienee kuitenkin tarpeen kerrata Inkerikeskuksen perustamisvaiheen historiaa, koska asia tuntuu kymmenessä vuodessa peittyneen historian hämärään ja tieto on korvautunut erilaisilla myyteillä.
Kymmenen vuotta sitten paluumuutto oli kiihkeimmillään ja tiedon tarve tulijoilla suuri. Paineet mm. eri inkeriläisjärjestöihin ja ulkosuomalaisten asioita hoitavaan Suomi Seuraan olivat kovat. Asiasta kiinnostuneet kutsuttiin 1.6.1995 koolle Karjala-talolle miettimään vaihtoehtoja tilanteen korjaamiseksi. Kutsujina toimivat Inkerin kulttuuriseura ry:, Paluumuuttajat ry:, Villa Inkeri ry: ja Suomi Seura ry. Tilaisuuden puheenjohtajaksi valittiin Suomi Seuran silloinen toiminnanjohtaja Ilkka-Christian Björklund ja sihteeriksi Helena Miettinen. Paikalla oli 50 osanottajaa.
Kokous piti erityisen Inkeri-keskuksen perustamista tärkeänä ja päätettiin perustaa toimikunta valmistelemaan sen perustamista. Toimikunnan tehtävä oli kaksijakoinen, toisaalta yhteisen kattojärjestön luominen ja toisaalta pyrkimys konkreettisten tilojen saamiseen. Toimikuntaan haluttiin mahdollisimman monen järjestön edustus. Ratkaistavia kysymyksiä olivat organisaation muodon ohella rahoituksen järjestäminen.
Toimikuntaan valittiin: Lydia Vihko, Lea Kärhä, Keijo Korkka (Suomen Inkeri-liitto), Toivo Flink (Inkerin kulttuuriseura), Yrjö Korkkinen (Helsingin Inkeri-kerho), Rudolf Pakki (Paluumuuttajat ry), Seija Lamberg (Villa Inkeri), Ilkka-Christian Björklund (Suomi Seura) ja Helena Miettinen (Inkerin kulttuuriseura). Järjestäytymiskokouksessaan 9.6. toimikunta valitsi puheenjohtajakseen Keijo Korkan ja sihteeriksi Helena Miettisen.
Toimikunta sai työnsä valmiiksi syyskuussa ja Inkerikeskus perustettiin “järjestöjen järjestöksi”. Tarkoitus siis oli, että se toimisi eri inkeriläisjärjestöjen kokoontumispaikkana ja paluumuuttoon liittyviä palveluja tarjoavana foorumina.
Inkerikeskusta ei suinkaan kutsuttu valmiiseen pitopöytään. Se, että perustajina olisivat olleet eri ministeriöt ja Helsingin kaupunki on täyttä tarua. Pitkien neuvottelujen tuloksena saatiin avustus vaatimattoman huoneiston vuokraan. Kaikki muu tapahtui talkoovoimin. Varat ensimmäisen työntekijän palkkaan saatiin paljon myöhemmin./Helena Miettinen
(Pöytäkirjat ovat nähtävillä internetissä www.inkeri.com-sivuilla)
Adam Vainikka sai kirjansa
Adam Vainikka ja Elma Puidet Boråsissa Iloisen Inkerin julkistamistilaisuudessa
Adam Vainikan piirroksiin perustuva kirja Iloinen Inkeri näki päivänvalon Suomessa Inkerinpäivänä 5.10. ja Ruotsissa muutamaa viikkoa myöhemmin 23.10.
Keväällä 80 vuotta täyttänyt Vainikka asuu nykyisin Boråsissa. Inkerin kulttuuriseuran puolesta kirjan ojentaa Adamille hallituksen jäsen Elma Puidet. Kirjaa on saatavissa Inkerin kulttuuriseurasta hintaan 15 e.
Omenapuut metsässä
Olin kuullut äitini kotikylästä Lempaalan Mustilasta ja nähnyt kylän nimen vanhoissa kartoissa. Isoäitini Hetti oli ollut ensin Matsetälän Matin (Kähäri) puoliso ja tämän kuoltua naapurin miehen, isoisäni Ierkkalan Simon (Kähäri) kanssa naimissa ennen kuin kylä tyhjennettiin 1936. Matsetälä ja Ierkkala sijaitsivat Riiskan kulmalla, Mustilan kylän kaakkoisosassa. Siinä jossain vieressä oli ollut myös isovanhempieni koti (Riiskan koululla). Isovanhemmat katosivat Neuvostoliiton puhdistuksissa yhdessä äitini kolmen alaikäisen, sisaruksen kanssa. Äitini selvisi onnen kaupalla, mutta ei enää koskaan palannut entiselleen raskaiden muistojen painamana. Kuulemiani kertomuksia Mustilasta värittävät kuitenkin edelleen Riiskan kolkalla lumivalkoisina kukkivat omenapuut ja suuren vaahteran vieressä ollut kaivo.
Yli 60 vuotta myöhemmin, syyskuun 14. päivänä 2005 ajamme kohti Lempaalaa. Kännymme sinne Pietariin vievältä päätieltä. Tien varressa seisoo armeijan kuorma-autoja konepellit ylhäällä. Sankka metsä kohoaa nykyisin asfaltoidun entisen betonitien molemmilla puolilla. Ylitämme vanhan rajan ristikiven tienoilla ja tulemme harjanteelle, josta avautuu näkymä metsittyneeseen maisemaan. Olemme Pohjois-Inkerissä.
Avaan vuodelta 1942 olevan suomalaisen sotilaskartan. Ajamme neljän tien risteyksen, jossa miliisi tutkii autojen papereita. Saamme kuitenkin ajaa suoraan Lempaalanjärven ylittävälle sillalle. Vanhan sillan jäänteet ovat edelleen näkyvissä. Kirkon paikka järven rannassa on pusikoiden valtaama. Muutoin kirkon seutu on autio. Sinne jonnekin on haudattu isoisäni Pekko-veli ja inkeriläisiä esi-isiäni. Kenties he lepäävät oiotun asfalttitien alla.
Ajamme eteenpäin. Neuvostovalta on painanut voimalla suuren peukalonjäljen tänne. Inkeriläisväki on poissa. Pääosa rakennuskannasta on vanhempaa, muutama rakennus saattaa olla jopa ajalta ennen sotaa. Yksinäinen hylätty kerrostalo on lähellä sahaa. Siellä täällä on moderneja uusia, korkean muurin ympäröiviä huviloita. Maaseutumainen metsämaisema hallitsee Lempaalan järven länsipuolta.
Neljän tien risteyksestä on 1 200 metriä Mustilaan kääntyvälle tiellä. Sotilaskarttaan piirretyt merkinnät täsmäävät tarkasti. Ojanpientareella lojuu roskakasoja. Ajamme metsässä hiekkatietä ohi Riivalimäen Likolammille, joka saattaa olla myös iso lähde. Taloja ei näy tälläkään missään. Vain lehmipaimen kulkee mullikoidensa seassa laitumella. Yritämme jututtaa häntä, mutta aasialaista syntyperää oleva mies ei tunne seudun historiaa. Hän ilahtuu kuitenkin suuresti saadessaan meiltä kahvipaketin. Jatkamme edelleen Hipelimäen kautta Kirarin purolle. Maastoauto kallistelee väistellessämme veden uurroksia tiessä. Oikealle jää Murroksen kolhoosin alue, joka on nyt sankan lehtimetsän peitossa. Metsässä kasvava humala on merkki entisestä. Tien varressa näkyy siellä tällä sammaleiden peitossa olevia juoksuhautoja, joita monet sateet ovat jo loiventaneet ja huuhtonut pois niiden jyrkät reunat. Ampuma-pesäkkeiden jäänteet paljastavat kuitenkin niiden julman tarkoituksen.
Hiekkatie muuttuu heinittyneeksi kärrypoluksi. Alasuon laitaa pitkin tulemme lopulta Mustilaan. Jalkaudumme tutustuaksemme maastoon. Tuuli humisee pilvisenä päivänä. Heinikko on korkeaa ja puusto tiheää. Metsän keskellä kasvaa jokin pensas – musta viinimarjapensas. Jossain on pajuja säännöllisessä muodostelmassa, kuin istutettuja. Vaahteroita on siellä täällä mutta kaivoa ei löydy. Metsäpolun varressa näkyy myös kranaattien iskemiä. Syvä juoksuhauta pysäyttää lopulta etenemisemme. Sen pohjalla on ruosteen peittämää romua. Kyseessä voi ollakin ns. täysosuman saanut korsu. Ei tee mieli ryhtyä kaivamaan enempää. Siellä täällä metsässä on paljaampia aukkoja. Iltapäivä alkaa hämärtyä. Emme korkean heinikon vuoksia voi enää etsiä päämääränämme ollutta Riiskan kolkkaa. Ajamme takaisin neljän tien risteykseen noin neljän kilometrin matkan ja suuntamme kohti Viipuria. Ajatus omenapuista jää Mustilan villiintyneelle metsäkankaalle. Olen kuitenkin retkeen tyytyväinen.
Muutama viikko myöhemmin - tätä kirjoittaessani - saan kuulla, että seurueemme jäsen on uudella retkellään löytänyt Mustilan kaakkoiskulmassa olevia rakennusten kivijalkoja. Kokonaisia pihapiirejä. Ehkä Matsetälä tai Ierkkalan tai niiden naapuri Anteruksela. Ja läheisellä kankaalla kasvoi vanhoja omenapuita.
Istun kirjoituspöytäni ääressä kaukana Mustilasta. Alan suunnitella uutta retkeä Mustilaan.Syksyn koleus ja harmaus palauttavat yhtä nopeasti tylyyn arkeen: Ei uutta käyntiä ainakaan ennen ensi kesää.
Hiljaisen metsän keskellä omenapuiden lehdet havisevat. Kuin ne supattelisivat hiljaa keskenään: ”Meitä Mustilan hedelmäpuita ei ole sittenkään vielä unohdettu.”
Jussi Kähäri
Jussi Kähäri on Ruotsissa asuva nuori juristi, joka on innokkaasti mukana Inkerin kuvat -projektissa ja Ruotsin Inkeri-liiton toiminnassa.
Inkerin kulttuuriseuran kevääseen 2005 on mahtunut mielenkiintoisia tapahtumia ja aloitettu uusia projekteja. Kevään yleisötilaisuudet vetivät mukaan runsaan Inkerin kulttuurista kiinnostuneiden joukon ja elokuussa odottaa kiinnostava seuramatka Solovetskin luostarisaarelle. Odotettavissa on myös toimintatäyteinen syksy. Niistä kerrotaan lisää ”tulevia tapahtumia” otsikon alla. Osa syksyn päivämääristä odottaa vielä lukkoon lyömistään. Ne ilmoitetaan syksymmällä lähetettävässä jäsentiedotteessa.
Suloisesta suvesta huolimatta hallitus on päättänyt kutsua koolle yhdistyksen ylimääräisen kokouksen, jonka aiheena on sääntömuutos. Joudumme tarkistamaan tulevien projektiemme rahoituksen takia yhdistyksen toiminnan tarkoitusta koskevan pykälän muotoilua. Hallituksen näkemyksen mukaan inkeriläisen kulttuurin tukemisen rinnalla myös säännöissä on hyvä mainita paluumuuttajien kotoutumisen edistäminen. Samalla hallituksen jäsenten lukumäärä nostetaan 6 8:aan ja yhden vuosikokouksen sijasta siirrytään kahden kokouksen käytäntöön.
Käytännössähän Inkerin kulttuuriseura on tehnyt koko historiansa ajan paluumuuttajien kotoutumista edistävää työtä yhdistyksen, vaikka säännöissä sitä ei ole suoranaisesti mainittu..
Syksyllä käynnistyy neulepiiri, jossa tehdään lapasia, sukkia, myssyjä tai vaikkapa neuletakki vanhojen inkeriläisten mallien perusteella, jotka Anna Rauhala on muokannut nykykäyttöön. Mainittakoon, että Anna Rauhalasta ja Inkerin kulttuuriseuran neuleprojektista kerrotaan loppukesällä ilmestyvässä Novitan neulelehdessä. Ensimmäinen kokoontuminen on 15.9. klo 16.
Kuluneen kevään aikana inkeriläisneuleita syntyi Helsingin työväenopiston kurssilla Anna Rauhalan opetuksessa.
Toinen mielenkiintoinen ja myös ainutlaatuinen projekti on tekstiilitaitelija Virpi Vesanen-Laukkasen vetämä tilkkutarinatyöpaja. Siinä osallistujien elämäntarinat tulevat näkyviksi yhteisessä tilkkuteoksessa. Tilkkuja on mahdollista maalata tekstiilivärein tai niihin voi siirtää omia valokuvia. Kokemusta kankaanpainannasta ei tarvita. Tekemisen into riittää. Mukaan mahtuu 12 eri ikäistä tarinankertojaa. Tilkkutarinatyöpaja alkaa lokakuussa. Tarkempaa tietoa kokoontumisajoista kerrotaan syksyllä.
Inkerin päivää vietetään tulevana syksynä toisaalta iloisissa, toisaalta hartaissa tunnelmissa. 5.10. julkistetaan Adam Vainikan sketsikirja Iloinen Inkeri. Ruotsissa asuva Adam Vainikka on muistellut entisen Inkerin elämää karrikatyyreissään, jotka nyt on saatu yksiin kansiin hauskuuttamaan lukijoita. Kirjan on toimittanut Helena Miettinen, ruotsinnos on Inkeri Petersonin. Kirjan painamisen on tehnyt mahdolliseksi Ruotsin Inkeri-liiton taloudellinen tuki.
. Helsingin tuomiokirkossa muistetaan 8.10. klo 18 alkavassa iltakirkossa venäjänsuomalaisten kärsimystietä. Tilaisuudessa esiintyy Kannel-kuoro ja Sirpa Heikkinen esittää itkuvirren vainoissa kärsineille. Tuomiokirkon portaille voi tuoda kynttilöitä omaistensa muistoksi.
Loppusyksyllä on tarkoitus pitää jälleen Inkerin sukujen tutkimukseen liittyvä tilaisuus. Kevään vieraalta Aleksej Krjukovilta toivottiin esitelmään jatkoa. Tilaisuuden ajankohta riippuu Aleksejn aikataulusta.
Pietarilainen lääkäri Aleksej Krjukov on jo 20 vuoden ajan viettänyt vapaa-aikansa tutkimalla inkeriläisiä paikannimiä. Kiertäessään tutkimusmatkoillaan pitkin entistä Inkerinmaata ja haastatellessaan hävinneiden kylien asukkaita Krjukoville on kertynyt uskomattoman laaja tietovarasto myös inkeriläisistä suvuista. Tietokoneen nopeudella hän pystyy luettelemaan tutkimiensa kylien talot ja niiden asukkaat ja sijoittamaan sukunimet oikeisiin taloihin. Huhtikuun 5. päivän iltana Krjukov luennoi runsaslukuiselle kuulijakunnalle Pohjois-Inkerin kyiistä ja niiden asukkaista Inkerin kulttuuriseuran kutsumana.
Suuri osa Pohjois-Inkeristä joutui myllerrysten kohteeksi jo 1920- ja 1930-luvuilla. Vuonna 1919 noin 8 000 Vuolen, Miikkulaisten, Valkeasaaren ja Lempaalan asukkaita siirtyi taistelujen jaloista Suomeen, jonne osa jäi pysyvästi asumaan. Esimerkiksi koko Kirjasalon väen kerrotaan paenneen Suomeen armeijan mukana, mutta Krjukov on tavannut kylässä vielä 1930-luvulla asuneita ihmisiä. Osa pakolaisista palasi Inkeriin Tarton rauhan solmimisen jälkeen. Rauhallista aikaa kesti vain lyhyen ajan. Jo 1930-luvun alussa alkoivat kulakkien vangitsemiset. Aluksi karkotukset suuntautuivat Hiipinään, sittemmin Siperiaan ja Keski-Aasiaan. Keväällä 1936 oli vuorossa laajemmat joukkosiirrot. Suomen rajan lähellä olevat kylät tyhjennettiin ja asukkaat vietiin torvisoittokunnan tahdittamana Novgorodin ja Vologdan alueelle lähteviin kuljetusjuniin. Autioituneet kylät hävitettiin kivijalkoja myöten. Esimerkiksi Lempaalassa on jäljellä vain muutama alkuperäinen rakennus: Kuivaisilla on Pushinan hovi sekä Kiiskilässä ja Ylä-Osselkissä pari taloa. Paikkakunnat jäivät kuitenkin kartoille ja ihmisten passeihin.
Sodan jälkeen suomalaisilla ei ollut lupaa asua näillä Pohjois-Inkerin paikkakunnilla. Joitakin karkotettuja palasi kuitenkin kotiseudulleen 1960-luvulla. 1970 ja 1980-luvulla Pohjois-Inkerissä asui muutama tuhat suomalaista. Krjukovin arvion mukaan suomalaisten määrä on nykyisin alle tuhat. Entisten kylien paikalla on uudisasutusta, tiheitä kerrostaloalueita ja taajamia, jotka eivät arkkitehtuuriltaan muistuta entisiä pohjoisinkeriläisiä kyliä.
Eläinten nimistä muodostettujen sukunimien runsaus Inkerissä herätti Aleksej Krjukovin tutkimaan niiden esiintymistä ja alkuperää. Pohjois-Inkeriläisiä eläinimiä ovat nisäkkäistä Karhu, Susi, Reponen ja linnuista Kajava, Kiuru ja Haukka. Lisäksi on hyönteisistä Mehiläinen, Kimalainen ja Kärpänen. Kaloista yleisin on Kiiski. Oman sukutaustani perusteella tiedän, että Lempaalassa on tavattu myös Pyöriäisiä, jotka Saimaan norpan tavoin ovat harvinaisia. Krjukovin käsityksen mukaan Ruotsi-Suomen aikainen siirtolaisuus Inkeriin ei pysty selittämään eläinnimien suurta lukumäärää. Hänen mukaansa nimet ovat kuuluneet aikaisemmin inkeroisille, jotka ovat kääntyneet evankelisluterilaiseen uskoon ja muuttuneet samalla viranomaisten luokittelussa suomalaisiksi. Inkerissä on muutenkin monia sellaisia sukunimiä, joita Suomessa ei esiinny, kuten Nässi ja Ahava Vuoleelta, Löyskä ja Makara. Lempaalasta.
Krjukovin mukaan Karhu on yleisin Pohjois-Inkerin sukunimi. Lempaalassa Karhuja oli kymmenissä kylissä. Karhumäki löytyy ainakin Riistalasta, Korkeamaalta, Maaselästä ja Suuresta Kaitalasta. Karhu-nimisiä taloja oli Lempaalan kylässä, Ryyppölässä ja Korkeamaalla. Myös Vuolella oli kymmeniä Karhuja. Matoksin naapurissa olevassa Karhunkylä ja Miikkulaidten Alakylässä Karhumäki. Myös Toksovan Himakkalassa oli joitakin Karhuja, samoin Haapakankaalla, Mäntysaarella sekä Valkeasaaren Kipunan kylässä Karhuja. Sen sijaan Rääpyvällä ja Keltossa ei Karhuja ollut. Karhujen reviiriä oli siis etenkin Lempaala ja Vuoleen seutu.
Susia tavattiin Toksovan seurakunnasta. Toksovan kirkonkylässä ja Hittolassa oli Sudenmäki, samoin Rantalassa oli Sudenmäki-niminen kylä. Tsaarin ajalta oli kaksi kylää: Volkkala ja Bolshoi Volkkala, joiden enemmistö oli Susi-nimisiä.
Valkeasaari oli kettujen aluetta, tosin Inkerissä oli Reposia. Valkeasaaren Kaljalassa, Myllykylässä ja Mainilassa Reposia oli noin 30 taloa. Muualla Pohjois-Inkerissä Repoja ei asunut. Toksovassa oli pari taloa, mutta he olivat Suomesta muuttaneita siirtolaisia.
Tyypillistä on eläinnimisten alueellinen jakautuminen. Karhuja ei ollut Susien reviirillä, eikä Repoja Karhujen alueella. Toisin sanoen erinimisten sukujen asuinpaikat olivat tarkkarajaisia.
Inkeriläisiä sukunimilintuja ovat Haukka, Kiuru ja Kajava (lokki inkeriläisittäin). Pohjois-Inkerin lintusuvuista suurin on Kiuru, joita oli yli sata taloa Toksovan ja Kelton ja Vuoleen seurakunnissa, mutta myös Rääpyvällä. Kiurujen kantapesä oli Purnun kylässä ja siellä on Suuri ja Pieni Kiurumäki. Kiuru-nimisiä on löytynyt jo 1500-luvulla.
Kajavat elivät Keltossa, mm. Seltsoissa, Pustoskassa ja Vanhassa Kylässä, mutta myös Rääpyvällä. tunnettiin kajavana. Kajavan suuri suku asettui Inkerin maalle ja käsittää suuren osan Kelttoa. Myöhemmin Kajavia myös Länsi-Inkerissä, mutta siellä sukunimi on uusi ja otettu käyttöön 1930-luvulla.
Haukkojen alue sijaitsi Toksovasta länteen. Osselkin kylässä, Kaukolassa ja Säryssä on Haukanmäki.
-Tännehä myö kaik joskus keräännyttää, jos suahaa ellää ja terveenä olla.
Iloinen Inkeri on kokoelma Ruotsissa asuvan Adam Vainikan piirroksia, joissa hän muiste lee entisen Inkerin elämää.
Adam Vainikka on syntynyt Pajulan kylässä Inkerinmaalla vuonna 1925. Sodan aikana Adamin perhe hajosi. Leningradissa olleet sisaret lähetettiin Siperiaan ja Adam itse muutti sodan loppu-vaiheessa Suomeen. Hän sai paikan Rovaniemeltä saksalaisten esikunnasta. Suomessa hän sai yhteyden myös isäänsä, joka uskoi nuorimman poikansa kuolleen sodassa. Kun poliittinen tilanne muuttui, 19-vuotias Adam siirtyi Ruotsiin. Isä jäi Poriin.
Adam on asunut Ruotsissa vuodesta 1947 lähtien. Elämänsä varrella Adam on työskennellyt monissa eri ammateissa, mm. valajana ja viimeksi vartijana, mutta musiikki ja kuvataiteet ovat olleet aina hänen sydäntään lähellä.
Helena Miettinen on täydentänyt Adamin kuvia tekemällä niiden sisällöstä yhteenvedon, mutta myös jutustelemalla Inkerissä asuneiden kanssa Adamin kuvien herättämistä muistoista.
Työtä on tehty käsi kädessä Ruotsin Inkeri-liiton kanssa. Erityiskiitokset kuuluvat Inkeri Petersonille tekstien ruotsinnoksesta. Ilman Ruotsin Inkeri-liiton rahallista tukea Adamin unelma nähdä piirroksensa kirjana olisi jäänyt toteutumatta. Inkerin kulttuuriseura on toimittanut kirjan talkootyönä ja Ruotsin Inkeri-liitto on maksanut painatuskulut. Lukuisista yrityksistä huolimatta kirjan julkaisemiseen ei saatu tukea mistään muusta lähteestä. Mutta hyvä näinkin. Tulossa on uusi ja mielenkiintoinen inkeriläiskirja. Kirjan julkistaminen ajoittuu Inkerin päiväksi 5.10.
Pietarissa toimiva Sampo-keskus valmistaa vanhojen Inkerinmaalta ja Karjalasta löydettyjen vanhojen mallien mukaan. Suomalais-ugrilaisuus on yhteistä kaikille Sampokeskuksen koruille.
Korut tehdään käsityönä ja niihin liittyy oma tarina. Mordvalainen hämähäkinverkko liittää ihmiset yhteen. Peltopyy on onnen lintu, joka suojelee perhettä ja rakkautta. Lintukoruihin liittyi myös uskomus, että kuolleiden sukulaisten sielut siirtyvät lintuihin. Varsin viehättävä tarina on laulavalla hevosella. Se symboloi energiaa, tekee rankasti työtä, mutta iloisella mielellä.
Sampo koruja voi ostaa Inkerin kulttuuriseuran kautta. (puh.050-5290 756/Tytti Piironen tai email: inkerinkulttuuri@suomi24.fi) Lisää Sampo-korujen kuvia löytyy internet-sivuiltamme www.inkeri.com.
Kokoa yhteen ystäviäsi, niin tulemme esittelemään koruja. Sampo koru on harvinaisuus, joita ei löydy markettien hyllyistä. Silti hinnaltaan käsintehty Sampo-koru on edullinen, mallista riippuen vain 22 – 10 euroa. Inkerin kulttuuriseura saa korujen myynnistä toimintansa tukemiseksi 15 %.
Vuosikokouksessa 28.4. hyväksyttiin Inkerin kulttuuriseuran toiminta suunnitelma vuodeksi 2005, josta kerrottiin vuoden vaihteessa lähetetyssä jäsenkirjeessä ja talousarvio sekä vahvistettiin tilinpäätös. Tänä vuonna oli vuorossa myös hallituksen jäsenten vaali. Puheenjohtajana jatkaa valtiotieteen tohtori Helena Miettinen ja varapuheenjohtajanaTytti Piironen.Muut entiset jäsenet ovat Toivo Tupin, Elma Puidet ja Marja Karhula. Uudeksi hallituksen jäseneksi valittiin Alina-Sinikka Salonen ja sihteeriksi Aili Mehiläinen, jotka kertovat seuraavassa hieman itsestään.
Synnyin Inkerissä Cablinon kauppalassa lokakuussa 1940. Vanhempani olivat Paavo ja Anna Mylläri (o.s. Tarassu). Koin sodan rintamalta käsin, näin minulle on kerrottu. Tulin vanhempieni ja heidän suurten sukujensa mukana Viron ja Kloogan leirin kautta Suomeen huhtikuussa 1943. Vastaanottava virkailija oli todennut: ”Koska tyttö on Suomessa, niin annetaan suomalainen nimi”. Galina-nimestä otettiin tuolloin pois G-kirjain. Hiljattain annoin vielä itse itselleni Sinikka-nimen.
Nimi oli enteellinen, sillä perheemme oli sukulaisjoukosta ainoa, joka jäi Suomeen muiden lähtiessä ”kotiin” joulukuussa 1944. Vanhemmat työskentelivät alkuvuodet maatiloilla kunnes heitä pyydettiin Malmin seurakunnan vahtimestareiksi. Nyt he asuvat, niin kuin isä asian esitti, heidän ostamassaan ”yksiössä” Malmin hautausmaalla.
Me lapset (3 tyttöä) pakersimme kouluja. Vaikka muusta, niin siitä eivät vanhemmat tinkineet. Minusta tuli ensin opettaja, sitten filosofian maisteri. Olin opettajana 16 vuotta, minkä jälkeen kouluhallinto alkoi kiinnostaa. Seurasi vuosi opetuspäällikkönä, 15 vuotta kouluhallituksen ylitarkastajana. Viimeiset vuodet olin Vantaalla koulun rehtorina, mistä jäin eläkkeelle viisi vuotta sitten.
Suhteeni menneisyyteen on ollut jollakin tavalla epätodellinen. Se on ollut vanhempien kertomia sota- ym. kärsimystarinoita. Ne alkoivat elää minulle, kun kesällä 1984 seisoin Cablinon kauppalassa pihalla, jossa saksalaiset sotilaat olivat minua, taaperoa, hellitelleet, kun join kahvia talossa, jonka isä oli rakentanut. Siitä kokemuksesta lähtien olin jollakin tavalla tukevammin olemassa.
Inkerin kulttuuriseuran toimintaan tutustuin sattumalta, mistä sattumasta seurasi, että nyt opiskelen tuntemaan menneisyyttäni tästä luottamustehtävästä käsin. Elän tyytyväisenä tätä päivää ja katson uteliaana tulevaisuuteen.
Olen syntynyt Petroskoissa 1958, minne isovanhempani muuttivat Siperiasta Stalinin kuoleman jälkeen. Valmistuin Petroskoin yliopistosta pääaineina suomen kieli ja suomalainen kirjallisuus sekä venäjän kieli ja venäläinen kirjallisuus. Olen toiminut Petroskoin yliopiston suomen kielen oppituolin amanuenssina ja suomen kielen tuntiopettajana sekä yksityisen kielikoulun opettajana Petroskoissa. Suomessa olen työskennellyt suomen kielen mamu-opettajana ensin Vantaan aikuisopistossa ja nyt Helsingin työväenopistossa.
Olen kahden aikuisen pojan äiti ja olen osallistunut moneen kansainväliseen projektiin Sokrates-ohjelman puitteissa.
Laulu- ja tanhujuhlat pidettiin 11. – 12. kesä kuuta Virossa Rakveren kaupungissa tänä vuonna 15. kerran. Minulle tämä oli ensimmäinen kokemus, mutta ei jääne viimeiseksi. Otin matkasta kaiken irti ja vietin jo edellisen vuorokauden sukulaisissa Johvin maaseudulla.
Juhlien aattona kokoonnuttiin illan suussa kaupungin ulkopuolella Porkunin koululla, jossa monet myös yöpyivät. Illan mittaan siirryttiin rantaan piknikille. Kukin seura levitti omat ”pöytänsä” ja grillausvälineensä. (Oli mukavaa, kun sukulaisia oli ainakin kahdessa eri seurassa.) Kun hämärä laskeutui kauniin järvimaiseman ylle, sytytettiin kokko, jonka vieressä olevalla tanssilavalla jokainen - ikään ja taitoon katsomatta - pääsi tanhuamisen makuun. Tunnelmaa ei haitannut edes iltamyöhällä alkanut pieni sade.
Illan aikana aplodeerattiin Viron inkerinsuomalaisten liiton puheenjohtaja Toivo Kabaselle ja varapuheenjohtaja Albert Saunaselle sekä sihteeri Ester Pruulille, jotka kaikki olivat saaneet helmikuussa Viron tasavallan 87. vuosipäivänä presidentin valtiollisen ansiomerkin. Toivo ja Ester ovat olleet mukana seuran ensimmäisestä päivästä asti.
Pääjuhla pidettiin sunnuntaina Vallimäen laululavalla ritarilinnoituksen raunioiden vieressä. Varsinaisena juhlapäivänä sää suosi: aurinko näyttäytyi kitsaasti, mikä olikin sekä esiintyjien että yleisön kannalta hienoa. Vallien ympäröimällä vehreällä nurmikolla oli miellyttävä istua kun ei ollut liian kuuma, ja nurmikko oli ehtinyt kuivua edellisen illan sateen jäljiltä.
Päivä alkoi Suomen kaavan mukaisella jumalanpalveluksella Rakveren Kolminaisuuden kirkossa. Sen jälkeen sain kierrellä turistina kaupungilla esiintyjien pitäessä harjoituksiaan laululavalla. Nälkäkään ei päässyt yllättämään: ruokateltassa oli maukasta ruokaa suomalaisittain katsoen lähes ilmaiseksi. Kaikkialla näkyi ahkerien ihmisten työn jälki. Voin vain aavistella, miten paljon tällainen suurtapahtuma teettää työtä sekä etu- että jälkikäteen.
Varsinaisen juhlan käynnisti kaupungin keskustasta liikkeelle lähtenyt juhlakulkue, jossa kukin ryhmä marssi oman tunnuksensa alla ja esiintyi maansa tai alueensa kansallispuvussa. Esiintyjiä oli paitsi eri puolilta Viroa myös Ruotsista ja ainakin Venäjältä, Puolasta, Ukrainasta ja Latviasta. Suomea edusti Arvi Kempin luotsaama perinneryhmä Tuulistullaa. Kuulin mainittavan, että joku vieras oli tullut jopa Kanadasta saakka.
Alkuseremonioissa laululavalla kuultiin tervehdyksiä arvovaltaisilta tahoilta. Rakveren pormestari toivotti tilaisuuden tervetulleeksi kaupunkiinsa. Suomen Tallinnan suurlähettiläs Jaakko Blomberg antoi tunnustuksensa mittavalle, perinteitä vaalivalle kulttuuritoiminnalle ja kertoi virkakautensa Tallinnassa päättyvän heinäkuussa.
Neljä juhlatuntia antoivat ikään ja kansallisuuteen katsomatta jokaiselle jotakin. Oli kauniita pukuja, kuorolaulua, soittoa, tanssia ja tanhua. Erityisesti ilahdutti puhdas suomen kieli, jolla laulut laulettiin samoin kuin innostus, joka näkyi sekä esiintyjissä että muissa toimijoissa. Yhteisellä kulkueella alkanut ohjelma päättyi Emma-valssiin, johon yleisökin tempautui mukaan.
Sitä ennen kuoro lauloi minulle tuntemattoman laulun ruusuista ja ystävyydestä. ”Kauneimman kukkaloiston luovat ystävät”, laulussa todettiin. Tämä kokemus jäikin minulle päällimmäiseksi, kun kotimatka tämän antoisan Viron matkan jälkeen alkoi.
Haluan ojentaa ystävyyden ja kiitollisuuden ruusut kaikille esiintyjille ja toimitsijoille ja erityisesti päävastuun kantaneelle Valeri Vasilenkolle! Tapaamisiin Narvassa ensi kesänä!
Teksti: Alina-Sinikka Salonen
Kuvat: Anneli Mylläri ja Olli Hirvonen
opeteltiin tekemään inkeriläistä perinneruokaa ja Irja Niskanen johdatteli kuulijoita kaurakiisselin saloihin. Piirakoita ja hapankaalikeittoa valmistettiin Aira Kurosen ”Inkerin keittiö” –kirjan reseptien mukaan. Mainittakoon, että Aira ehti mukaan tilaisuuteen. Tuotteet nautittiin tilaisuuden päätteeksi. Sitä ennen kuultiin Helena Miettisen esitys kansanrunoudesta peilautuvasta inkeriläisen naisen kuvasta.
2 Inkerin kulttuuriseura järjesti 2.4 yhteistyössä Inkerikeskuksen kanssa teatteri- ja kulttuurimatkan Riihimäen teatteriin. Näytelmässä 29. helmikuuta 1944 käsiteltiin inkeriläisen ja suomalaisen sotilaan kohtaamista Kannaksella jatkosodan melskeissä. Lisäksi tutustuttiin Suomen Lasimuseoon.
3 Inkeriläisiä perinneneuleita ahkeroitiin Helsingin työväenopiston kursseilla Anna Rauhalan opastuksessa. Elma Puidetin taitavissa käsissä langat taipuvat upeiksi neuleiksi.
kokosi 5.4. salin täyteen inkeriläisistä sukujuurista kiinnostunutta yleisöä.
vietettiin 23.4. Entisessä Inkerissä lehmät laskettiin laitumelle juuri Jyrinpäivänä, minkä kunniaksi naiset juhlivat navettatöistä vapautumistaan. Jyrinpäivän urbaanissa versiossa Caisan tiloissa kuultiin Pirkko ja Ensio Fihlmanin Ukonvakat-näytelmä. Se kertoo vanhasta riitistä, jonka tarkoituksena oli edistää kasvua ja hedelmällisyyttä. Lisäksi nautittiin Elvira-ryhmän tanssiesityksestä sekä Balalaikkaorkesteri Kalinkan mukaansatempaavasta musiikista Irina Dubininan maalaaman Orvokki-lehmän lempeän katseen alla.
Inkerin kulttuuriseura julkaisi kymmenvuotisen toimintansa kunniaksi lyhyen historiikinomaisen katsauksen menneiden vuosien toimintaansa. Tuloksena syntyi värikäs muistojen kavalkadi.
Hetki muistoille
Inkerin kulttuuriseuran logo on kuva Kupanitsan kirkon koristeellisesta seinärappauksesta.
Inkerinkulttuuriseuran johtavana periaatteena on perustamisesta lähtien ollut katseen suuntaaminen eteenpäin: inkeriläisen kulttuurin elvyttämiseen ja kehittämiseen. Seuran 10-vuotiseen historiaan mahtuukin monia mielenkiintoisia tapahtumia ja kulttuuritekoja, minkä vuoksi nostalgia lienee nyt sallittu. Tähän minihistoriikkiin on koottuna joukko muistelemisen arvoisia tähti-hetkiä kuluneen kymmenen toimintavuoden varrelta, uudelleen makusteltavaksi.
Tarjoamme myös tirkistysreiän järjestäjien maailmaan ja valotamme tapahtumien taustoja. Tilaisuuksien organisointi ei aina ole niin yksinkertaista, miltä sivusta katsoen saattaisi näyttää. Kulttuurieroista johtuen mukaan on mahtunut tilanteita, jotka nyt jälkeenpäin huvittavat, vaikka tapahtumahetkellä hymy ei välttämättä irronnutkaan. Juhlamielen säilyttämiseksi kimaraamme on poimittu kuitenkin vain iloiset kommellukset ja muut unohdettu.
Tekstit ovat Helena Miettisen.
Röntysköistä se alkoi
Inkerin kulttuuriseura perustettiin 16.2.1993 helsinkiläisessä ravintolassa Lindassa, jonne joukko silloisen Suomi-Inkeri-seuran hallituksen jäseniä käveli Hämeentien poikki. Nyt jo hiipunut Suomi-Inkeri-seura eli tuolloin yhtä monista kriiseistään.
Seura oli kutsunut toksovalaisen Röntyskä-ryhmän ja hatsinalaisen Tuomenkukat-kuoron esiintymään Suomeen, mutta vierailu oli viime tingassa vaarassa peruuntua kutsujatahon omien ongelmien takia. Kutsuttujen kannalta tilanne oli harmillinen, sillä lähtöön oli aikaa enää muutama päivä. Kalliit ulko-maanpassit oli hankittu ja laukut pakattu. Myös Suomen puolella oli esiintymiset sovittu ja ilmoitukset levitetty.
Ongelma ratkaistiin perustamalla Inkerin kulttuuriseura. Hilkka Putro, Soili Uronen, Tytti Piironen ja Helena Miettinen huomasivat, ettei inkeriläinen kulttuuri oikeastaan ollut lähellä minkään olemassa olevan yhdistyksen sydäntä. Suomi-Inkeri-seura harjoitti pääasiassa kirja- ja vaatekeräystä ja Suomen Inkeri-liiton toiminta oli vuosikymmenien myötä urautunut paikoilleen eikä järjestöllä ollut valmiuksia päivittyä nyky-hetkeen, vaikka Neuvostoliiton romahtaminen ja paluumuuton käynnistyminen loivat paineita uudenlaisiin toimintatapoihin.
Nyt kymmenen vuoden jälkeen voi vain todeta, että hyviä päätöksiä voi syntyä myös nopeasti. Röntyskä-vierailu poiki monia muita kulttuuri-tapahtumia. Inkerin kulttuuriseura on tähän mennessä täyttänyt paikkansa Inkerin kulttuurin monipuolisena puolestapuhujana.
Inkerin kulttuuriseuran hallitus työskentelee talkoohengessä usein myös hyvin konkreettisesti kuten kuvassa, jossa leivottiin yhteisvoimin karjalanpiirakoita Inkerinpäivän juhlaan. Rypyttämässä Elma Puidet, Marja Karhula ja Toivo Tupin.
Kulttuurimoottori
Inkerin kulttuuriseuran hallitus on kantanut vastuun tilaisuuksien organisoimisesta. Vähäisempikin vilkaisu tapahtumien kirjoon viestittää, että seura on tehnyt systemaattista ja pitkäjänteistä työtä luovaa otettaan menettämättä. Joku voi jopa nähdä runsauden poukkoiluna ja kyvyttömyytenä löytää toiminnalle selkeää suuntaa. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys. Kaikilla asioilla on oma elinkaarensa, eikä tapahtumia kannata väkisin jatkaa, jos ihmisten mielenkiinto niitä kohtaan hälvenee. Hyödyllisempää on kääntää katse horisonttiin ja etsiä sieltä uusia suuntia.
Inkerin kulttuuriseuraa voidaan luonnehtia varsin poikkeukselliseksi yhdistykseksi, sillä sen hallituksen kokoonpano on kokenut vain vähäisiä muutoksia. Syynä ei ole luutuneisuus, vaan jäsenten vilpitön halu jatkaa mukana. Toisin kuin jotkut luulevat, koko toiminta tapahtuu vapaaehtoisvoimin, ilman palkkaa. Palkkionamme on ollut hyvä mieli ja yhdessä toimimisen hauskuus. Vuosien myötä hallituksen jäsenyys on muuttunut lämpimäksi toinen toisiaan tukevaksi ystävyydeksi.
Seuran puheenjohtajana lausun sydämelliset kiitokset hallituksen entisille jäsenille ja erityisesti nyt vastuussa olevalle remmille: Tytti Piiroselle, Elma Puidetille, Kyllikki Jogansonille, Marja Karhulalle ja Toivo Tupinille.
Helena Miettinen
Puheenjohtaja
Laulua, soittoa, tanssia
Röntyskät vauhdissa levynsä julkistamistilaisuudessa Helsingin Linnanmäellä
Röntysköjen ja Tuomenkukkien vierailu onnistui loistavasti. Konsertteja järjestettiin Helsingissä, Keravalla ja Tampereella. Onneksi tuolloin vielä ns. suuren yleisön kiinnostus inkeriläisiä kohtaan oli nykyistä suurempaa ja ihmiset tunsivat uutuudenviehätystä hiljattain löytyneitä “heimoveljiään” kohtaan. Jokaiseen konserttiin tuli salintäysi yleisö ja ryhmän ylläpitokulut saatiin katettua ohjelmien myyntituloilla. Tuoreen seuran konkurssin esti myös Soili Urosen ryhmälle järjestämä edullinen majoitus Röykän sairaalan tiloissa yhdessä Tytti Piirosen kokkaaman ruuan kanssa.
Ensivisiitin jälkeen röntyskät olivat Inkerin Kulttuuriseuran vieraina useammankin kerran. Levytys-matka toteutui vielä samana keväänä ja Mipu Musicin tallennus “Röntyskä Songs” ilmestyi myöhemmin kesällä.
Monien inkeriläisten kuorojen ja tanssiryhmien joukossa Röntyskät ovat omaa ainutlaatuista luokkaansa. Röntysköjen ohjelmisto on koostunut “aidoista” Pohjois-Inkerissä lauletuista ja tanssituista perinne-lauluista, toisin kuin useimpien muiden kuorojen, joiden ohjelmisto ei ole samalla tavalla keskittynyt inkeriläiseen kansanmusiikkiin. Kärjistäen voidaankin sanoa, että Röntysköjä lukuun ottamatta muiden inkeriläiseksi itsensä määrittelevien lauluryhmien toiminnan sisältönä on ollut kokoontuminen yhteisen lauluharrastuksen ääreen, kun taas Röntyskät keräsivät ja elvyttivät Pohjois-Inkerin vanhaa kansanperinnettä.
Röntysköissä mielenkiinto omia juuria kohtaan puhkesi ruohon-juuritasolla jo vuosia ennen perestroikan alkamista. Kansanmusiikin ja -perinteen tallentajat ovat kiinnostuneet Röntysköjen puuhista vasta myöhemmin kuultuaan heidän esityksiään. Mm. akateemikko Pertti Virtaranta ja Suomalaisen kirjallisuuden seuran tutkija Anneli Aslpund sekä Viola Malmi Petroskoista, ovat keränneet talteen Röntyskä-perinnettä. Hilma Bissin, Hilja Fedotovan, Hilma Niemeläisen ja Katri Peräläisen kaltaisten kansannaisten merkitys tämän päivän Inkerin kulttuurista piirtyvälle kuvalle on ollut korvaamattoman tärkeä.
Kellokoskella syksyllä 1995 pidetyillä Likopäivillä Röntysköjen sukupolvenvaihdoksen vaikutukset olivat jo havaittavissa. Kun ryhmän kantavat voimat eivät enää olleet mukana, nuorempien tanssista leikkautui pois Röntysköjen alkuvoimainen rehevyys. Hilmojen, Hiljojen ja Katrien tanssit eivät olleet ulkoa opittuja. He tanssivat paitsi jaloillaan, myös sydämellään. Röntyskät pystyivät loihtimaan estradille inkeriläisten riihien riehakasta tunnelmaa. Onhan ilottelu ja toisten ilkikurinen kiusoittelu Röntyskä-laulujen keskeistä sisältöä. Ryhmien vierailumatkat ovat paitsi antoisia, myös varsin työläitä pienille järjestäjille, joiden on kamppailtava niukkojen ja tiukkojen budjettien kanssa ja tehtävä työ talkoovoimin. Vaikka asiat yrittäisi kuinka hioa kuntoon etukäteen, yllätyksiltä ei voi välttyä.
Röntysköjen ensimmäisen matkan jälkeen Inkerin kulttuuri-seura sai palautetta, että vieraat olisivat vaihtaneet tuliaispullojaan rahaksi Röykän sairaalan potilaiden kanssa. Kun ryhmän seuraavakin majoituspaikka sattui sijaitsemaan sairaala-alueen tuntumassa Kellokoskella, viestitin tulijoille etukäteen, etteivät he harjoittaisi tuliaisten myyntitoimintaa majoituskohteessaan. Koska perheeseemme oli tulossa samana keväänä lakkiaiset, lupasin ostaa liikenevät samppanjat ylioppilasjuhlia varten.
Ryhmän tulopäivänä sain puhelinsoiton Vaalimaan tullista. Tullivirkailija kysyi viileällä äänellä, olisinko kenties sama Helena Miettinen, joka on tilannut Venäjältä samppanjalastin. Menin täysin mykäksi, enkä todellakaan tiennyt miten kysymykseen olisi pitänyt vastata. Ennen kuin sain suustani aikaiseksi järkevää selitystä, virkailija jatkoi. Hän kysyi, satuinko tietämään, että Suomessa alkoholin tuonnista vastasi monopolina Alko. Kiusallinen tilanne laukesi kuitenkin ilman sakkoja ja enempiä ongelmia.
Myös Röntysköjen vierailu Likopäivillä syksyllä 1995 on prässäytynyt mieleeni. Ryhmä oli tulossa Suomeen Inkerin liiton bussilla. Majoituspaikkana oli taas Kellokoski ja Itämerikeskuksen lisäksi oli tarkoitus järjestää konsertti myös Helsingin Karjala-talolla.
Tulopäivänä puhelin jälleen soi. Soitto tuli tällä kertaa rajavartiostosta ja edellisen matkan kokemuksien perusteella pelkäsin pahinta. Nyt ongelmat olivat kuitenkin teknisiä.
Inkerin liiton bussista puuttui ajopiirturi, joka EU:n myötä oli tullut pakolliseksi myös Suomessa. Raja-virkailija ilmoitti tylysti, ettei bussi liikkuisi Suomen maaperällä kuin sen metrimäärän, mitä peruuttaminen Venäjän rajalle edellytti. Neuvottelut osoittautuivat lyhyiksi. Jos Röntyskät haluttiin saada Suomeen, ryhmän oli jatkettava matkaa jollakin muulla kulkuneuvolla kuin Inkerin liiton bussilla. Apu löytyi kotkalaiselta liikennöitsijältä, joka kyyditti ryhmän Kellokoskelle. Jo siinä vaiheessa oli selvää, että ennakolta laadittuun budjettiin olisi tulossa kuoppa, sillä ryhmälle oli sävellettävä myös kuljetukset Karjala-talolle ja tietysti takaisin kotiin.
Röntyskät olivat sopineet Pietarin Inkerin liiton kanssa, että bussi tulee noutamaan heidät rajalle paluumatkan alkaessa. Kulttuuri-seuran huoleksi jäi saattaa ryhmä Vaalimaalle.
Viimeisenä iltana kysyin ryhmän johtajalta varmuuden vuoksi, kummalle puolen rajaa vastaanottaja tulisi. Jos piirturi ei ole kunnossa, ei kai Suomeen olisi edelleenkään asiaa.
Kun kenelläkään ei ollut asiasta täsmällistä käsitystä, päätimme varmistaa asian soittamalla auton-kuljettajalle Pietariin. Monien yritysten jälkeen selvisi, että Inkerin liiton bussi oli paluumatkalla hajonnut tien poskeen, eikä se olisi seuraavana päivänä lähelläkään rajaa, vaan Röntysköjen olisi palattava Suomesta omin neuvoin.
Yhä vielä pystyn palauttamaan mieleen sen avuttomuuden tunteen, mikä minut tuolloin valtasi miettiessäni, miten lähes parikymmenpäinen lauluryhmä, joiden viisumit umpeutuvat seuraavana päivänä ja joille oli kertynyt huomattavat määrät lahjaksi annettuja nyyttejä ja nyssyköitä, saadaan kunnialla koteihinsa. Onneksi junat kulkevat. Tilausbussi vei rouvat Helsingin rautatieasemalle, josta matka jatkui Pietariin.
Kokemus oli siksi kaoottinen, että päätimme Inkerin kulttuuriseurassa pitää muutaman vuoden tauon ryhmävierailujen osalta. Viimeiseksi Inkerin kulttuuriseuran organisoimaksi kuorovierailuksi se ei kuitenkaan jäänyt.
Röntyskä-perinnettä on yritetty juurruttaa myös Suomeen. Ensimmäisen kerran järjestettiin Röntyskä-tanssien kurssi 22.10.1993 Annantalolla. “Uusröntyskät” jatkoivat harjoituksia sittemmin Kalliolan vapaaopistossa “Polttinat” -ryhmänä, mutta into hiipui nopeasti. Vasta uudella vuosituhannella Röntyskä-perinne jälleen elpyi nyt “Tuulistullaan” nimellä.
Muita mieleenpainuneita kuorovieraita ovat olleet Inkere-kuoro Hatsinasta, Kiuru-kuoro Tartosta, Sävel-kuoro Viljandista, lyydiläinen Pitkrandaane-ryhmä Karjalasta ja Oleg Romanovin johtama Pyhän Marian kirkon kuoro Pietarista.
Varapuheenjohtaja Tytti Piironen huolehtimassa vierailijoiden fyysisistä tarpeista nyt jo edesmenneen Oliver-mopsin kanssa.
Lyydiläisen Pitkrandaane ryhmä oli vuonna 1996 ensimmäisellä vierailullaan Suomessa. Monille kuoron jäsenelle matka oli ensimmäinen ulkomaanmatka. Äidinkielenään lyydiä puhuvia on jäljellä enää kourallinen.
Olga Ostonen oli hatsinalaisen Inkere-ryhmän valovoimainen tähti. Olgan repertuaariin kuului yli 300 kansanlaulua. Olgalla oli pakottava tarve laulaa. Kun suomalainen kulttuuri oli Stalinin aikana ahtaalla, hän piiloutui kellariin laulamaan.
Tuulistullaa-ryhmä jatkaa Röntyskä-perinnettä Suomessa. Muutama ryhmän jäsen: Irina Kolo ja Arvi Kemppi lauloivat ennen Suomeen muuttoaan Rappulan Röntyskoissä. Puna-armeijan kuoron solistinakin laulanut Arvi Kemppi on ollut ahkerasti mukana paluumuuttajien kulttuuri-toiminnassa. Hän tanssii Tuulistullaa-ryhmässä ja on laulanut myös Kalinkan solistina. Mainittakoon, että Tuulistullaan nimi on Arvin keksintö
Elvira Pettisen luotsaama aikuisten tanssiryhmä tanssii omaksi ja muiden iloksi.
Musiikin juhlaa
Laulu Inkerille
Tasavallan presidentin rouva Tellervo Koivisto kunnioitti läsnäolollaan Kallion kirkossa järjestettyä konserttia (yllä, vas). Mahtavaäänisen Veronika Järvisen esitys ei jättänyt kuulijoita kylmäksi.
Laulu Inkerille-konsertti pidettiin 26.9.1993. Esiintyjäkaarti oli korkeatasoinen: Raita Karpo, Julia Mustonen Krasnojarskista, Jassi Zahharov, Irina Lappalainen, Valeri ja Marina Erkkilä sekä inkeriläisten laulava pappi Arvo Survo. Tilaisuuden teki ikimuistettavaksi tasavallan presidentin rouvan Tellervo Koiviston läsnäolo juhlassa.
Mieleeni on erityisesti jäänyt Tellervo Koiviston reaktiot tuolloin 17-vuotiaan Julia Mustosen väkevään soittoon. Julian lopetettua esityksensä rouva Koivisto kuiskasi korvaani spontaanisti, että osaapas tyttö soittaa. Kymmenessä vuodessa Julia Mustosesta on kasvanut palkittu virtuoosi, joka on niittänyt mainetta ja kunniaa pitkin maailmaa.
Jassi Zahharov, Irina Lappalainen, Valeri ja Marina Erkkilä esiintyivät seuraavana päivänä myös Keravan seurakuntakeskuksessa.
Aapinen Inkeriin
Puolustusministeri Elisabet Rehn vastaanottaa Kristiina Lappalaiselta kukat Aapinen Inkeriin konsertin alkajaisiksi.
Aapinen Inkeriin -konsertti veti syksyllä 1994 Temppeliaukion kirkon täyteen kuulijoita. Juhlan kunniavieraana oli puolustusministeri Elisabeth Rehn. Esiintyjinä olivat Arvo Survo ja Nadja Lankisen musiikkiperhe, Inkeri-kuoro ja Inkerin vahva nainen Mari Kajava.
Mooses Putron muistoksi
Mooses Putron pojantyttäret Hilkka (vas.), Maija ja Eeva kukitettuina yhdessä Sävel-kuoron johtajan Albert Pettisen kanssa
Yksi upeimmista konserteista on ollut Mooses Putron 150-vuotissyntymä-päivän kunniaksi järjestetty muisto-konsertti Temppeliaukion kirkossa 4.10.1998. Ohjelmisto oli rakennettu paitsi Moses Putron, myös muiden inkeriläissyntyisten säveltäjien teoksista. Konsertissa kuultiin Albert Pettisen, Mika Piiparisen ja Oleg Romanovin sävellyksiä komeasti kuorosovituksina. Esiintyjinä olivat Muuruveden mieslaulajat, Helsingin Inkeri-kuoro ja Pyhän Marian kirkon kuoro Pietarista. Runsaslukuinen yleisö sai musikaalisesti nautittavan kaksituntisen.
Oleg Romanovin ja Pyhän Marian kirkon kuoron järjestämä on ollut myös Inkerin kulttuuriseuran erikoisin musiikkitapahtuma. Kuoro johtajineen konsertoi Temppeli-aukion kirkon jälkeen Keravan seurakuntakeskuksessa. Ryhmän esitystä Inkeri-kantaattia kuvailevaksi attribuutiksi sopii parhaiten: originelli Huolimatta kuoron korkeasta ammattitaidosta Oleg Romanovin karheaääniset soolo-osuudet yhdessä musiikkiesityksen erikoiseen rakenteelliseen ratkaisuun herättivät kuulijassa lähinnä hämmennystä.
Mooses Putroa muistettiin jo aikaisemminkin Kallion kirkossa säveltäjän katoamisen 75-vuotis-päivänä 23.11.1994. Esiintyjinä olivat Jassi Zahharov, Guido Tuvi ja Viljandin Sävel-kuoro. Seuraavana päivänä konsertti uusittiin Porvoon tuomiokirkossa.
Ilta Savoyssa
Moni paluumuuttaja soittaa Albina Parkkosen johtamassa Balalaikkaorkesteri Kalinkassa.
FunkU:n taidokas esitys pursusi mielikuvitusta, liikunnan iloa ja nuoruuden intoa. Andrej Art eli Andrej Neuvonen on lahjakas koreografi. Ryhmän esitys on niittänyt myös kilpailuissa mainetta ja kunniaa. Inkerin kulttuuriseuran järjestämissä musiikkitilaisuuksissa on ollut ilo nauttia monien nuorten taitureiden esityksistä, kuten Julia Mustosen ja Kirill Kozlowskin. Ja uusia tähtiä on nousemassa paluumuuttajien keskuudesta kuten kuvan Viktoria Vatananskaja.
11.4.2001 eli täsmälleen 11 vuotta presidentti Koiviston kuuluisan paluumuuttokutsun, järjestettiin Savoy-teatterissa paluumuuttajavoimin korkeatasoinen konsertti “Koiviston kutsumat”, ja 700-paik-kainen sali täyttyi lähes viimeistä sijaa myöten. Tarjolla oli paluumuuttaja-voimin toteutettu musikaalinen ilotulitus.
Taiteellisesti korkeatasoisen illan esiintyjiä olivat Sibelius-Akatemian oppilas Viktoria Vatananskaja, maailmalla palkintoja voittanut pianotaiteilija Julia Mustonen, Balalaikkaorkesteri Kalinka ja kansan-perinneryhmä Tuulistullaa sekä Andrej Neuvosen nuorista tanssijoista koostuva progressiivinen tanssi-ryhmä FunkU. Yhdeksästäkymmenestä tanssijasta valtaosa on inkeriläisiä paluumuuttajia, kuten myös Kalinkan soittajista.
Tasavallan presidentti Tarja Halonen lähetti tilaisuuteen oman kukkatervehdyksensä.
Muita konsertteja
Alppilan kirkossa järjestettiin loppiaiskonsertti 6.1.1994.
Kevätkonsertissa Karjala-talolla 24.4.1994 esiintyivät Inkeri-folklore-ryhmä Hatsinasta ja oopperalaulaja Jassi Zahharov.
Lyydiläinen Pitkrandaane kuoro vieraili ensimmäistä kertaa Suomessa Inkerin kulttuuriseuran kutsumana elokuussa 1996 ja konsertoi Karjala-talolla ja Kotkassa Maarian praasniekassa.
5.10.1999 Inkerinpäivää juhlittiin Karjala-talolla ja 5.10. 2002 Hermannin seurakuntasalissa.
9.5.2000 Karjala-talolla pidetyssä konsertissa esiintyivät Kirill Kozlowski, Julia Mustonen, Mikk Murdvee ja Ekaterina Staroudobrodskaja Moskovasta.
Taiteen puolesta
Nikolai Guli luomassa monia merkityksiä sisältävää tilataideteosta “Silta yli Suomenlahden”
Heti ensimmäisen toimintavuoden kesänä järjestettiin maailman-historian ensimmäinen inkeriläis-taiteilijoiden kesätapahtuma Pyhtään Kaunissaaressa. Siteeraan Inkerin kulttuurikanavassa syksyllä 1993 ilmestynyttä juttua. “Helsingin rautatieaseman edustalle kokoontui heinäkuun 19. päivän aamuna erikoinen joukko. Viitisentoista keskenään outoa ihmistä oli matkustanut yhteensä tuhansia kilometrejä: yksi Siperiasta, toinen Karjalasta, kolmas Lapista ja eteläisimmät Virosta viettääkseen viikon yhdessä. Nuoren Inkerin kulttuuriseuran suururakka oli valmis alkamaan. Ympäristökseen taideleiri Ars Ingria oli saanut kappaleen kauneinta Suomea. Vaikea ei ole arvata, mistä Pyhtään Kaunissaari on nimensä saanut. Saaren vanha kansa-koulu heräsi horroksestaan, kun sadat vieraat kävivät ihailemassa sen seinille näytteille asetettuja tauluja ja keskustelemassa inkeriläisten vaiheista.”
Ensimmäisen taideleirin osallistujia olivat tuolloin vielä Krasnojarskissa asunut vanha mestari Toivo Rännäli ja pietarilainen nuori lupaus Kirill Alanne ja hänen vanhempansa Anri Alanne ja Olga Klimentkova, Eila Timonen Petroskoista, Harvi Varkki, Anne Roolaht ja Nikolai Guli Tallinnasta, Eino Lappalainen Rovaniemeltä, Aleksader Zaitchikov Helsingistä ja Viktor Kainelainen Ruotsista.
Tapahtumasta saatu myönteinen palaute innosti jatkamaan. Seuraavana vuonna Kaunissaareen kokoontui entistä suurempi joukko, peräti 20 taiteilijaa: edellisvuotisten lisäksi Gennadi Rännäli, Reino Jussi-kainen, Pauli, Slava ja Vjatseslav Poljakov, Valeri ja Maria Lukka, Elma Haikonen, Julia Valgiainen, Nikolai Pakki, Age-Elisa Uusma sekä Viktoria ja Paul Nikkari. Myöhemmille leireille ovat osallistuneet myös Gennadi Leontjev, Valeri Nuija, Toivo Kajava, Aleksandra Kainalainen, Irina Suikanen, Ignalina Sykiäinen. Leirin opettajina ovat toimineet Otso Kantokorpi, Pertti Summa, Carolus Enckel, Siim-Tanel Annus, Kari Nuutinenn ja Inkeri Sava.
Musiikillista väriä taideleireille ovat tuoneet Albert Pettinen ja Arvi Kemppi. Viimeisen kerran Kaunissaaressa leireiltiin vuonna 1998.
Siteeraan myös Otso Kanto-korven ajatuksia vuodelta 1996 taiteen kulttuurisidonnaisuudesta.
“Mutta mitä minulle on merkinnyt inkeriläinen kulttuuri? Jotain, joka kuuluu perinteentekijöille, suursuomalaisille ja omahyväisille hyväntekijöille: uutiskuvat Inke-rinmaan kirkoista, vanhat huivipäiset mummot ja vavahduttavat “kohtalot” siellä täällä Siperiassa. Ei Toivo Rännälin myhäilevä itsetietoisuus, ei Nikolai Gulin tinkimätön professionaalisuus, ei Eino Lappalaisen vangoghmainen hulluus, ei Irina Suikasen maaninen shamaanisuus, ei Nikolai Pakin leppoisa itsetarkastelu... Ei, ei, ei...
Ihmisten mukana alan oppia. Hakeutua stereotypioiden taakse. Joudun palaamaan kirjoihini, miettimään asioita uudelleen. Mikä on kulttuuri, mitä sidonnaisuus? Miten fragmentaarinen sirpaleisuus voi muodostaa jonkin yhteisen kokonaisuuden, ykseyden? Mikä säie pystyy yhdistämään ihmisiä Siperiasta, Virosta, Petroskoista ja Ruotsista? Mitä sitten voi olla inkeriläinen taide?”
Kuten monelle muullekin hyvälle asialle, myös inkeriläistaiteilijoiden yhteisesiintymisille ilmestyy myöhemmin kilpailevia isiä. Esimerkiksi Viktor Kaipiainen mainitsee Carelia-lehdessä 9/2003, että Tampe-reella vuonna 2002 pidetty taidenäyttely ja taiteilijoiden tapaaminen olisivat olleet laatuaan ensimmäiset. Ehkä näyttely oli lajissaan laajin, mutta korkeintaan vuosituhannen ensimmäinen.
Ensimmäisen inkeriläistaiteilijoiden yhteisnäyttelyn organisaattorina toimi Suomi-Inkeri-seura ja tapahtuma pidettiin Helsingissä Galleria Dixin tiloissa vuonna 1992. Näyttelyyn osallistui viisi tai kuusi taiteilijaa eri puolilta entistä Neuvostoliittoa. Taiteilijat ovat myöhemmin lähes poikkeuksetta osallistuneet Inkerin kulttuuriseuran taideleireille tai näyttelyihin. Tavaksi muodostui, että taide-leirin jälkeen järjestettiin yhteis-näyttely. Niitä on pidetty Kotkassa, Kellokoskella Itämerikeskuksessa ja Ruukin galleriassa ja useammassa paikassa pääkaupunkiseudulla mm. Opetusministeriössä ja Vallilan kirjaston tiloissa.
Vuonna 1994 Inkerin kulttuuriseuran käytössä oli Tuusulassa sijainneen ns. Sinisen talon vintti-kerros, jossa järjestettiin jatkuvia pienimuotoisia taidenäyttelyjä. Myös taidemaalari Eino Lappalainen sai Siniseltä Vintiltä itselleen kaivatut työtilat. Myöskään ei sovi unohtaa Floridassa Inkeri-seminaarin yhteydessä pidettyä näyttelyä vuonna 1995 ja Boråsissa vuonna 1997 järjestettyä taideleiriä ja yhteisnäyttelyä Boråsin taidetalossa. Suoranaista inkeriläistaiteen ilotulitusta saatiin nauttia vuonna 1998, jolloin Inkerin kulttuuriseuralla oli vuokrattuna oma galleriatila Helsingin Hakaniemessä.
Myös taideleireihin sisältyy (jälkeenpäin) huvittavia muistoja. Heti ensimmäinen leiri oli ajautua kriisiin, kun Kaunissaaren lautan lähtöhetkellä huomattiin, että kaksi leiriläistä Eino Lappalainen ja Aleksander Zaitchikov olivat kadonneet kaupungille. Tilanteen teki erityisen kiperäksi se, että kyseessä oli päivän viimeinen lauttavuoro. Laiva lähti ajallaan ja leiriläiset sen mukana. Mutta juuri kun laiva oli kääntymässä aallonmurtajasta avomerelle, Einon ja Sashan hahmot ilmestyivät laiturille. Varmaankin ainoita kertoja historiansa aikana vuorolaiva kääntyi takaisin satamaan eksyneitä kulkureita noutamaan.
Tilanne ei seuraavana vuonna ollut paljonkaan selkeämpi. Toisaalta moskovalainen Reino Jussikainen oli tulla tupsahtanut hyvissä ajoin, peräti kaksi viikkoa ennen leirin alkamista Inkerin kulttuuriseuran vieraaksi. Sen sijaan Pietarista saapuvaa pää-joukkoa kuljettanutta bussia saatiin odottaa. Kun vuorolaivan lähtöhetki koitti, pietarilaisista ei näkynyt jälkeäkään. Mutta puolen tunnin kuluttua, keskellä ulappaa kapteeni tuli kertomaan, että laivaan oli soitettu taiteilijoiden saapumisesta. Tällä kertaa alus ei kuitenkaan kääntynyt takaisin, vaan myöhästyjät kuljetettiin Kaunissaareen kalastusveneellä.
Etuajassa saapuvia leiriläisiä ilmestyi myös myöhemmin. Vuonna 1997 taideleirille oli kutsuttu Jalo Heikkinen, televisio-ohjelmista tutuksi tullut, kovia kokenut mies, joka oli viettänyt useita vuosia mieli-sairaalassa Neuvostoliitossa. Jalo Heikkinen harrasti veistosten tekemistä, minkä vuoksi hänet toivotettiin tervetulleeksi Kaunissaareen. Jalosta oli kuitenkin samaan aikaan tekeillä muistelmateos. Kirjan toimittaja pelkäsi, että tarina väljähtyisi mediassa ja yritti tämän vuoksi estää Jalon osallistumisen taideleirille. Ovelana miehenä Jalo lähti kuitenkin matkaan etuajassa.
Lauantai-iltana, pari päivää ennen leirin alkamista Tuusulan kirkon suntio soitti ja kertoi Jalon odottavan minua kirkon sakastissa. Lähdin siltä seisomalta kirkolle suoraan saunasta. Tuusulan kirkko on kesäisin suosittu hääkirkko ja sisään astuessani huomasin joutuneeni keskelle alkavaa vihkitoimitusta saunaraikkaana ja hiukset vettä valuvina. Harppoessani keskikäytävää pitkin olin aistivinani, että hääväki toivoi yksimielisesti minun kuuluvan toisen sukuhaaran vieraisiin.
Paitsi entré myös Jalon kotiinpaluu sisälsi koomisia piirteitä. Leiriviikon aikana mies oli kerännyt saaresta säkillisen aaltojen hiomia kiviä veistostensa raaka-aineeksi ja lisäksi pari paalia Kuisman varsia lääkkeeksi talvea varten. Helsingin rautatieasemalla Jalo pakkasi tuomisensa säilytyslokeroon päiväksi, pariksi. Jotteivät kuismat mätänisi pilalle, Jalo kävi tuulettamassa niitä muutaman kerran päivässä ja levitteli rohtonsa kuivumaan aseman lattialle ohi-kulkijoiden ihmetellessä tavallisuudesta poikkeavaa performanssia.
Sattuneet kommellukset antavat kuitenkin vain mukavan lisämausteen kuuden taideleirin muistoihin. Paitsi taiteen tuottamista leirit ovat merkinneet tärskeitä sosiaalisia kohtaamisia eri maissa asuvien taiteilijoiden kesken. Vuonna 1994 Nikolai Gulin ideoima leiriläisten itsensä muodostava installaatio “Silta yli Suomenlahden” osoitti konkreettisella tavalla leirin merkityksen. Unohtumattomia kokemuksia ovat myös Harvi Varkin Kaunis-saaren tummentuvassa illassa loihtimat tuli- ja savuteokset.
Kaunissaaren kesiä on jääty kaipaamaan. Kenties, ehkäpä, mahdollisesti. Eihän kukaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Kaunissaaren upeat merimaisemat ja kalastajasataman idylli ovat heijastuneet taiteilijoiden töihin.
Pietarissa asuva 29-vuotias Kirill Alanne on lahjakkuus, jonka uran kehitystä on ollut ilo seurata. Kirillin töitä on ollut näytteillä Venäjän ja Suomen lisäksi myös esimerkiksi Ranskassa.
Saarella syntyi myös musiikkia. Albert Pettinen sävelsi leirillä Kaunissaari-valssin, joka on luovutettu Pyhtään kunnalle.
Kummajaiset ja likopäivät
Kummajaiset on ollut vanha inkeriläinen nuuttipukkia muistuttava loppiaistapa. Joulua lopeteltiin kiertämällä turkki nurin niskoin ja naama noettuna talosta taloon makupalojen toivossa. Erityisesti lapset olivat kummajaispäivänä liikkeellä.
Kun useat muut tahot ovat juhlistaneet joulunaikaista yhdessäoloa pikkujoulujen aikaan, Inkerin kulttuuriseura on kutsunut vieraita kylään loppiaiseksi. Erityisesti ovat jääneet mieleen tunnelmallisen Lyceum-klubin Kummajaiset musiikin, yhdessäolon ja perinneruuan merkeissä.
Vuonna 1994 Mirja Bolgar kertoi oman sukunsa vaiheista Inkerinmaalla ja myös Pariisin Suomi-instituutissa järjestetystä Inkeri-näyttelystä. Seuraavana vuonna Kummajaisissa esiintyivät Julia Mustonen ja Andrei Neuvonen, joka sittemmin on saavuttanut nimeä FunkU-tanssiryhmällään.
Vaahtoava akkaenergiaa
Aino Heikkisen perhesirkus toi Likopäiville aitoa markkinatunnelmaa ja tyttöenergiaa.
Vanhaan itämerensuomalaiseen perinteeseen on kuulunut mielenkiintoinen naisten traditio: ns. akkojen juhlat, jolloin sukupuoliroolit käännettiin ylösalaisin ja vallitseville valtasuhteille annettiin avannon-kylmää kyytiä. Keväisin nimittäin naisilla oli tapana puhdistaa pyykin-pesupaikkansa ja kokoontuivat sen jälkeen yhteen ryyppäämään ja pitämään hauskaa. Ainoa mukaan laskettu mies oli haitarinsoittaja. Kerrotaan, että likopäivän tunnelmasta vauhdittuneet naiset saattoivat kylän raitilla puhutella vastaantulevia miehiä vähemmän hellittelevin huomautuksin, jotka kohdistuivat erityisesti heidän miehisyyteensä.
Akkojen juhlien idea sytytti Inkerin kulttuuriseurassa halun “uus-likopäivien” viettämiseen. Likopäiviä vietettiin kolmesti vuosina 1995-1997 Itämerikeskuksessa Kellokoskella. Ensimmäisessä tapahtumassa Röntysköjen lisäksi esiintyi Aino Heikkisen kissasirkus ja akrobaatti-ryhmä.
Ilottelun ohella likopäivien ohjelmaan kuului myös vakavaa naisten asiaa. Toisilla Likopäivillä aiheena oli naisten kirjallisuus ja seuraavan vuonna Joensuun yliopiston tutkija Kaija Heikkinen kertoi siisteyden kulttuurisidonnaisuudesta. Hänen mielestään vapautumien liian ankarasta siisteys-kasvatuksesta antaa naisten energioille tilaa kuplia ja virrata muuallakin kuin pyykin huuhteluvedessä.
Puhtauden maailmaan sukellettiin myös Heikki Mäntymaan ja Sari Lievosen upeassa performanssissa, jossa kohtasivat puhtauden ilo, työnteon tuska ja räjähtävä akkaenergia. Likopäivien musiikkista vastasivat Röntysköjen ohella Heikki Lund, Mikko Perkoila ja Me Naiset-yhtye, jonka ohjelmiston keskeisen rungon muodostavat inkeriläiset kansanlaulut, vaikkakin uudistetussa esitysasussa.
Varttuneemman polven inkeriläiset eivät tunteneet Likopäivien ideaa omakseen, vaan arvostelivat tapahtumaa kirpeästikin.
Inkeriläisen kansanperinteen naiskuvaa tuotiin näyttävällä tavalla esille myös Raivoisin Ruusujen tiloissa Kalevalan päivänä vuonna 2000. Aiheesta esitelmöi Helena Miettinen, runonäytteet lausui Viola Pekkanen ja musikaalisesta ilmaisusta vastasi Tuulistullaa-ryhmä.
Inkerin kansalliskukka
Tunnettuja Inkerin kansallisia symboleita ovat olleet “Nouse Inkeri”-hymnin lisäksi vaakuna, Inkerin lippu. Iältään vaakuna on lippua vanhempi ja syntynyt jo Ruotsi-Suomen suurvallan aikana. Sen sijaan Inkerin lippu on yllättävän nuori tulokas, vaikka Inkerin lippu on nykyisin näyttävästi esillä juhlissa ja pienoislippu koristaa monen napinläpeä.
Lippu on suunniteltu Suomessa Akateemisen Karjala-seuran aloitteesta. Inkerin lippu liehui ensimmäistä kertaa 16.5.1919 Inkerin kamaralla, kun Inkerin itsenäisyyttä tavoitelleet aseelliset joukot nousivat maihin Laukaanjoen suussa Suomen-lahden etelärannalla ja jo seuraavana vuonna eli 6.12.1920 se laskettiin salosta Kirjasalossa itsenäisyyskapinan kukistumisen jälkeen. Sen jälkeen Inkerin heimolippu oli perestroikaan saakka käytössä lähinnä vain Suomessa ja Ruotsissa asuvien inkeriläisten keskuudessa. Myös Mooses Putron säveltämä “Nouse Inkeri” on tullut monelle entisessä Neuvosto-liitossa asuneelle inkeriläiselle tutuksi vasta perestroikan jälkeen.
Inkerin kulttuuriseurassa jäätiin kuitenkin kaipaamaan myös muita inkeriläisyyden symboleita. Kun kaikilla Suomen maakunnilla on oma nimikkokukkansa, seura päätti järjestää yleisökilpailun Inkerin kansallis-kukan löytymiseksi.
Kilpailu otettiin innostuneesti vastaan ja ehdotuksia sateli eri maissa asuvilta inkeriläisiltä puolen herbaarion verran. Kaukaisimmat kortit tulivat Kanadasta saakka. Kannatusta saivat mm. kielo, valkovuokko, päivänkakkara, sireeni, maitohorsma, kissankäpälä, kissankello, tikankontti, ulpukka, kuisma ja ruiskukka. Kolme parasta ehdotusta asetettiin äänestykseen inkeriläisten kesäjuhlille vuonna: lemmikki (älä unohda minua), riemunkeltainen leinikki ja kasvupaikkansa suhteen vaatimaton, mutta sitkeä keto-orvokki. Juhlayleisö äänesti ykköseksi narvalaisen Katri Mironovan ehdottaman keto-orvokin.
Valinnan osuvuutta osoittaa, että vajaassa kymmenessä vuodessa keto-orvokki on juurtunut inkeriläisten sydämiin. Sen on nähty kukkivan mm. kirjojen kuvituksena.
Syksymmällä järjestettiin kankaanpainannan kurssi, jossa oli mahdollista tehdä itselleen keto-orvokkiaiheinen T-paita.
Käsityöperinne
Myös inkeriläinen käsityöperinne on kiinnostanut Inkerin kulttuuriseuraa. Vuonna 1995 kahdelle inkeriläiselle käsityöntaitajalle Anna Rautille ja Irina Sokolovalle järjestyi tilaisuus opiskella Riihimäen työkeskuksessa kankaankudontaa tekstiilitaiteilija Terttu Tonterin ohjauksessa. Seuraavana vuonna pietarilainen Alina Otti kävi luennoimassa inkerikkojen kansanasuista.
Viime vuosituhannella aika ei kuitenkaan ollut vielä kypsä enempään toimintaan. Sen sijaan nyt tilanne näyttää perinnekäsitöiden suhteen valoisammalta. Suunnitteilla on yhteistyössä Kansalais- ja työväenopistojen liiton kanssa käynnistää projekti, jonka aikana vanhojen mallien perusteella suunnitellaan ja toteutetaan inkeriläiseen kansanperinteeseen pohjautuva neulemallisto. Konkreettisia tuloksia lienee ihasteltavissa vuonna 2005.
Karjalaisia pitsejä
Natalja Okuneva hallitsee perinteisen karjalaisen pitsinteon. Pitsien ohella Natajlan ryhmä tekee myös upeita käspaikkoja.
Karjalan suomalaisten Inkerin liiton ja Inkerin kulttuuriseuran yhteistyön tuloksena opetusministeriön näyttelytila Vitriini täyttyi taidokkaista nyplätyistä pitsitöistä. “Pitsimestari” Natalja Okuneva ja hänen näppäräsormiset nuoret oppilaansa Alina Porvali, Oksana Smirnova ja Nadezhda Mosina näyttivät myös käytännössä, miten suora pellavalanka muuttaa muotoaan koristeelliseksi pitsiksi.
Karjalaan pitsien nypläystaito on kulkeutunut aikoinaan Brysselistä, jota pidetään pitsien Mekkana. Karjalan pitsien kuviot ovat useimmiten luonnosta, niissä voi nähdä kukka- ja eläinaiheita. Pitsiliinaan voi olla kätkeytyneenä koko universumin symboliikka. Huonohermoiselle nypläystä ei voi suositella, sillä yhden pitsiliinan tekeminen voi viedä pari, kolme kuukautta.
Nataljan pitsit kiinnostivat myös helsinkiläisiä käsityönharrastajia, joita oli tullut seuraamaan pitsintekijöiden työnäytöstä Inkeri-keskuksessa.
Albert Pettinen
Vuonna 2002 menehtynyt Albert Pettinen jätti Ylä-Savon musiikki-elämään ikuiset jäljet. Toimiessaan Juankoskella opettajana Pettinen sävelsi musiikin kolmeen laulunäytelmään: Laulu vapaudelle, Jääkärin sulhanen ja Rajasusi.
Rajasuden aihepiiri liikkuu neljänsadan vuoden takaisen Täyssinän rauhan ajoissa. Matti Pajulan kirjoittaman näytelmän nimihahmo oli Vuotjärven rannalla asunut shamaani, joka aikoinaan jakeli viisaita neuvojaan maasta ja vallasta taisteleville osapuolille. Näytelmän upeat roolipuvut oli valmistettu Kuopion taide- ja käsityökoulussa. Näytelmässä oli kaikkiaan yli 100 esiintyjää.
Historiallisen tematiikan vastapainoksi Jääkärin sulhanen oli hilpeä komedia, jossa iloteltiin reippaasti armeijan “tasa-arvoistumisen” kustannuksella.
Alhert Pettinen oli tuottelias säveltäjä. Näytelmämusiikki oli ehkä hänen ominta aluettaan. Pettinen suunnitteli jopa Inkeri-aiheisen oopperan säveltämistä, mutta valitettava sairastuminen esti haaveen toteutumisen.
Kyllikille äitienpäivän mitali
Kyllikki Jogansonille myönnettiin Inkerin kulttuuriseuran hakemuksesta vuoden 2001 äitienpäivänä Suomen valkoisen ruusun 1. luokan mitali kultaisin ristein ansioistaan esimerkillisenä kasvattajana. Kyllikki Joganson on pystynyt puutteellisista oloistaan huolimatta kasvattamaan neljä lasta. Entinen Kantele-yhtyeen soittaja osallistuu yhä vieläkin aktiivisesti kulttuuritoimintaan Inkerin kulttuuriseuran hallituksen jäsenenä.
Kyllikin isä vangittiin vuonna 1938 Petroskoissa ja teloitettiin. Perhe karkotettiin Arkangelin alueelle puutteellisiin oloihin. Kyllikin onnistui päästä kuuluisaan Kantele-yhtyeeseen ensin soitto-oppilaaksi ja sittemmin vakituiseksi soittajaksi. Stalinin suomalaisvainojen aikana Kyllikki tuomittiin seitsemäksi vuodeksi Vorkutan työleirille. Myöhemmin hän perusti perheen ja hoiti neljä lastaan aikuisiksi
Vaikka Kyllikki Joganson on joutunut kärsimään paljon suomalaisuutensa takia, hän on ollut siitä aina ylpeä. Unelma paluusta Suomeen auttoi kestämään kovimmatkin koettelemukset.
Kyllikin kovista elämänvaiheista on ilmestynyt kirja “Petettyjen toiveiden maa” (Arator, 2001) Helena Miettisen toimittamana.
Kurssit ja esitelmät
Pääsiäismunat
Ensimmäiset Inkerin kulttuuriseuran pääsiäismunien maalauskurssit osoittautuivat varsin suosituiksi. Kursseja järjestettiin kolmena vuotena 1994 - 1995. Opettajana toimivat Aleksander Zaitchikov ja Irina Suikanen.
Kurssien aikana perehdyttiin pääsiäismunien historiaan, symboliikkaan ja eri maalaustekniikoihin.
Itkuperinne
Marraskuisena sunnuntai-iltapäivänä vuonna 2002 Inkerin kulttuuriseuran vieraana oli Äänellä itkijät ry:n puheenjohtaja Pirkko Fihlman, joka kertoi itkuperinteen soveltumisesta nykypäivään. Inkeri ja Karjala ovat olleet alueita, jossa äänellä itkemisen perinne on elänyt pisimpään. Karjalassa itkijöitä kohtaa yhä edelleen, mutta Inkeristä tapa on kuollut.
Itkuvirret kuuluvat siirtymäriitteihin ja niitä esitetään tai on esitetty elämän muutostilanteissa: ihmisen kuollessa, hautajaisissa, häissä, miesten lähtiessä sotaan tai sota-väkeen. Itkijä purkaa itkussaan omaa suruaan, joskus myös iloaan - kiitos-itkujakin esitetään. Usein itkijä toimii kuitenkin kaikkien paikalla olevien tunteiden kanavana. Itkijän ääni sijoittuu silmien väliin, mikä vaikuttaa siihen, että kuulijoiden silmät kostuvat herkästi. Itkuvirsien kielenkäyttö noudattaa tiettyä säännönmukaisuutta. Säkeissä käytetään alkusointuja ja ilmaisu on kuvainnollisen hellittelevää. Tutkimuksissa on todettu, että itkuvirret herättävät ihmisissä voimakkaitakin tunnemuistoja. Itkun aikana kuulija peilaa myös oman elämänsä tapahtumia ja voi kokea puhdistautumisen tunteen. Kiinnostus äänellä itkemistä kohtaan on viime vuosina kasvanut valtavasti. Itkuseminaareja on järjestetty eri puolella Suomea ja myös työyhteisöjen kehittämistyössä on käytetty äänellä itkemistä. Pirkko Fihlman korosti, ettei itkeminen ole vain harvojen omaisuutta. Itkun voimaa voi kokeilla kuka tahansa.
Esitelmät
Mari Kajava kertoi Annantalolla marraskuussa 1994 vanhan Inkerin kouluoloista ja vilkkaasta kulttuuri-elämästä. Inkeriläiset voivat nauttia paitsi omista aktiviteeteistään myös Pietarin monista mahdollisuuksista.
Paimenten pestauspäivänä 20.4.1995 kirjailijavieraina olivat Ella Ojala ja Toivo Flink. He kertoivat kirjoistaan “Ensimmäinen kevät” ja “Pois Inkeristä, ohi Inkerin“.
Aleksej Krukov kertoi salintäydelle väelle Inkerin suku- ja paikannimistä vuonna 1995.
Tutkija Marjukka Patrakka puhui inkerikkojen kulttuurista vuonna 1999 ja Alina Otti kansan-asuista vuonna 1996.
Arno Survo esitelmöi vuonna 2000 Inkerin tietäjistä ja Pekka Mutanen heimopataljoonasta.
Paneelikeskustelu Inkeriläisestä identiteetistä käytiin vuonna 1999. Keskustelijoina olivat fil. tri Toivo Flink, professori Inkeri Sava. Puheenvuorot jakoi Helena Miettinen.
Aira Kuronen kertoi keväällä 2003 Inkerin ruokaperinteestä. Ryytiä tilaisuuteen antoi Inkerin keittiön reseptien mukaan leivotut kaali- ja rahkapiirakat.
Muuta
Inkerin kulttuuriseura osallistui vuonna 1994 Tuusulan taiteiden yöhön ja Turun Pohjoismaiseen naisfoorumiin.
Toivo Flinkin piti sunnuntaiseminaarisarjan Inkerin historiasta vuonna 1995.
Lapsille järjestettiin nukketeatteriesitys vuonna 1996.
Tuulistullaa-ryhmälle järjestettiin esiintymismatka Petroskoihin keväällä 2001 yleisinkeriläisen seminaarin yhteydessä.
Stalinin vainouhrien muistoksi
Inkerin päivän kynttilöiden sytyttäminen Tuomikirkon portaille sekä myös Eilan luento kokosivat väkeä muistojen pariin ja surutyötä tekemään..
Vuosina 2000-2002 Inkerin kulttuuri-seura järjesti Stalinin vainoissa menehtyneiden muistoksi kynttilätapah-tuman. Kynttilät syttyivät kahtena vuotena Tuomiokirkon rappusille ja viimeksi Paavalinkirkon puistikkoon. Inkeriläisten surutyö on vielä kesken. Inkerin päivänä vietettyjen tilaisuuksien kaltaiset yhteiset muisteluhetket osoittavat, että vainouhrien julkinen muistaminen on tärkeää paitsi kärsimykset omakohtaisesti kokeneille, myös kuolleiden ja vainoissa kadonneiden omaisille, joilla yhdessä toisten kohtalotovereiden kanssa on näin mahdollisuus purkaa kollektiivista surua. Tilaisuuksissa puhuivat piispa Leino Hassinen ja pastori Erkki Jokinen.
Inkerin päivänä vuonna 2001 toimittaja ja tutkija Eila Lahti-Argutina esitteli kirjaansa “Olimme joukko vieras vaan”. Kirja on jatkoa Eila Lahti-Argutinan yhdessä Helsingin Sanomien toimittajan Jukka Rislakin kanssa kirjoittamaan kirjaan “Meillä ei kotia täällä”. Melkein koko kirjan sisällön täyttää Eila Lahti-Argutinan kokoama matrikkeli. Siitä löytyy tietoja lähes 8 000 venäjänsuomalaisesta, jotka ammuttiin tai tuomittiin vankileireille Neuvostoliitossa 1930–1950-luvuilla.
Eila Lahti-Argutina on tehnyt mittavan ja merkittävän urakan kirjoja kootessaan. Moni omainen on vasta Eilan kirjoista löytänyt tiedon omaistensa kohtalosta. Surullista vain on, että kaikkien menehtyneiden kohtalot eivät koskaan selviä.
Ethel Saari oli vuonna 1997 Inkerin kulttuuriseuran vieraana kertomassa kovista elämänvaiheistaan.
Adressi presidentti Koivistolle
Savoyn konsertin yhteydessä kerättiin Meeri Kämärän aloitteesta kiitosadressi presidentti Mauno Koivistolle inkeriläisten mahdollisuudesta päästä paluumuuttajina Suomeen. Adressiin kertyi 240 nimeä ja se luovutettiin presidentille 4.6. Inkerikeskuksessa.
Adressin luovutukseen liittyy oma historiansa. Inkerin kulttuuri-seuran puheenjohtaja otti yhteyttä Tasavallan presidentin kansliaan kysyäkseen parasta mahdollista tapaa adressin toimittamiseksi presidentille. Muutaman viikon kulutta yhteyden-otosta presidentin kansliasta soitettiin. Ymmärsin, ettei presidentti Koivisto ollut erityisemmin ihastunut adressista eikä ollut valmis vastaanottamaan sitä. Kysyin mahdollisuutta adressin postittamiseen, mutta sain annetun vastauksen perusteella käsityksen, ettei lähettäminenkään ollut oikein sopivaa.
Kun adressin kohtalosta kerrottiin sanomalehdissä, presidentti tuli toisiin ajatuksiin ja luovutus-tilaisuus järjestyi pikavauhtia. Järjestelyaikaa jäi vain kesäinen viikon-loppu, sillä ilmoitus presidentin tulosta Inkerin kulttuuriseuran hallituksen vieraaksi tapahtui perjantai-iltapäivänä ja luovutustilaisuuden oli jo seuraavana maanantaina.
Sittemmin osoittautui, että adressin luovutustilaisuus aiheutti väärinkäsityksistä johtunutta harmia joidenkin paluumuuttajien keskuudessa. Huhupuheiden perusteella paikalle keräytyneet ihmiset olivat saaneet käsityksen, että kyseessä oli kansanjuhla ja pettyivät. Olkaamme kuitenkin iloisia siitä, että presidentti Koivisto on kunnioittanut vierailullaan Inkerikeskusta ja tyytykäämme siihen, ettemme aina voi olla läsnä siellä, missä eniten haluaisimme.
Kunnioituksesta tätä historiallista tapahtumaa kohtaan julkaisemme uudelleen presidentin puheen. “Oli muistaakseni Yleisradion järjestämä lehdistötilaisuus, joissa toimittajat voivat tehdä kysymyksiä. Vastasin esitettyyn kysymykseen, että inkeriläisten paluumuutosta oli ollut hallituksessa puhetta. Minutkin yllätti, että viranomaiset kiirehtivät muodollisten päätösten edelle ja inkeriläisiin paluumuuttajiin alettiin heti suhtautua aikaisemmasta käytännöstä poiketen.
Kun kuulin, että olette keränneet adressia, niin ajattelin, että onhan tämä hiukan nolokin tilanne, kun olen kovasti korostanut, etten ole mitään yksilöllisiä päätöksiä tehnyt. Olin vain kertonut, mitä hallituksessa oli keskusteltu. Niin ajattelin, että nyt syntyisi asetelma, että vain minua kiitettäisiin siitä.
Minulla oli erinäisistä syistä inkeriläisten kohtaloon ehkä suurempi kiinnostus, kuin mitä yleensä. Olin tutustunut yhden perheen, jotka jäivät Suomeen, Kurvisten. Kuten tiedätte rauhansopimuksessa tarkkaan ottaen sanotaan, että Suomi oli velvollinen palauttamaan ne, jotka oli väkisin Suomeen tuotu. Useimmat Suomeen tuoduista, tulivat Viron kautta niiltä alueilta, jotka saksalaiset miehittivät varsin nopeasti syksyllä 1941. Kun oli olemassa epäilys siitä, että Suomen viranomaiset olisivat kukaties olleet ehkä vähän liiankin innokkaita palautustoimissa.
Se oli yksi tekijä, että näin mielelläni tällaisia päätöksiä tehtävän. Yksi päätökseen selkeästi kehottava tekijä oli se, että oli syntynyt tilanne, jossa Inkeristä ja inkeriläisistä oltiin tekemässä taas jotain poliittisen rajanvedon kohteeksi joutumista. Esimerkiksi jonkinlainen puskurivyöhyke Venäjän ja Viron välille.
Minä en silloin tiennyt, että inkeriläiset olivat peräti hajalla. Vasta myöhemmin olen tutustunut inkeriläisten vaiheisiin paremmin. Tosiasia on, että tällaiset muutokset ihmisten elämässä tuottavat aina kaikenlaisia vaikutuksia, myönteisiä ja kielteisiä. Paljon oli puhetta niistä pulmista, jotka syntyisivät, jos nuoret lähtevät ja vanhat jäävät. Niillä, jotka parhaiten puhuvat suomea, ei paljon ole enää mahdollista osallistua työn-tekoon Suomessa. Nuorilla on taas enemmän elämän perspektiiviä, mutta he puhuvat suomea huonommin tai kenties eivät ollenkaan.
Olen kauhistuksella katsonut sitä, miten ulkovaltiot ovat sotkeutuneet Jugoslavian tilanteeseen väki-valtaisin ottein ja siellä kansakunnat ovat asuneet toistensa lomassa vuosi-satoja. Ihmisillä on sama nimi, sama ulkonäkö, sama kieli, mutta historiallisista syistä osa on tunnustautunut ortodokseiksi, osa muslimeiksi tai katolisiksi, ja sen mukaan ihmisiä jaetaan eri kansallisuuksiksi. Nämä ovat sellaisia asioita, joissa ei yksinkertaisia ratkaisuja ole, vaan tarvitaan paljon kärsivällisyyttä ja erilaisuuden ymmärtämistä.
Kun minä olin tekemässä kirjaa, joka hiljakkoin ilmestyi ja pyrin Venäjää karakterisoimaan, viittasin aluksi pariinkin runoon, jotka ovat olleet hyvin suosittuja. Tuli mieleen vielä vanhempi runo, “Kuin tuulis-päässä hapset”. Se on vanha runo 1800-luvulta. Vaikka sitä ei ole luultavasti ajateltu, siihen sisältyi sellainen ajatus, että kaikki suomalaiset pitäisi kerätä yhteen. Runossa valitetaan sitä, että Laatokka ja Suomen-lahti on suomalaisia erottava tekijä. Silloin kun Genetz runon teki, hän tuskin ajatteli, että sen perusteella voidaan rakentaa mitään Suur-Suomi -ideologioita. Mutta semmoisiakin on ollut.
Minun päätöksessäni - tai täytyy olla varovainen sanoissa - tai tässä ratkaisussa, joka tehtiin, on ollut hyvin monenlaista ainesta. Yksi ollut se, että rajan pitäisi olla mahdollisimman selkeä. Että raja on eikä ole aihetta muuttaa sitä kummallakaan puolella. Ettei ole ajatusta, että meillä on vielä jotain pois haettavaa rajan takana. Meillähän on aktivisteja, joiden mielestä raja pitäisi vielä kertaalleen saada vedetyksi Pietari-Leningradin laitamille. Heidän osalta, joilla näitä ajatuksia on, se on ymmärrettävääkin, mutta Suomen valtio-vallan kannalta raja on, mikä on. Sitä ei muuteta sinne eikä tänne. Suomi on niin suuri maa asukaslukuun nähden, että meillä on erikoisia vaikeuksia pitää tätä maata asuttuna. Kohta Suomi on vain kehäkolmonen. Muu Suomi tyhjenee ja se on suuri menetys, sillä paljon kulttuuria, paljon sukupolvien työtä jää heitteille tai ainakin vähälle käytölle.
Olen ollut vähän ristiriitaisten tunteiden vallassa tämän adressin takia. Siitä on ollut vähän pulmia, mutta kyllä se minua lämmittikin. Kun lähden siitä, että useimpien kohdalla ja tulevaisuutta ajatellen nämä ratkaisut ovat olleet inkeriläisille hyväksi. Raja on siellä, missä se on ja me rakennamme tätä maata. Suomi on kovalla työllä rakennettu. Meillä ei ole mitään suuria rikkauksia, joilla tehdään helppoa elämää. Mutta kansa on ollut ahkeraa ja säästäväistä. Se on tarpeen tulleen ollut valmis itsenäisyyttään puolustamaan ja se on lunastanut paikkansa kansakuntien joukossa. Sillä on varmaan valmiuksia niidenkin pulmien voittamisessa, joita tänne muuttaneilla on. Vielä kerran kiitos tästä adressista.”
.
Aapinen
Suuri urakka on takanapäin. Julkistamistilaisuudessa hymy oli herkällä. Vasemmalla kuvittaja Liili Motuste vieressään Toivo Flink ja takana kurkistaa Eeva Flink.
Aapiskukon vuosi alkoi 1994. Ajatus erityisestä Inkeri-aapisesta syttyi vieraillessani pietarilaisen ala-asteen koulun suomen kielen luokassa. Opetusmateriaalina oli suomenruotsalaisille lapsille tarkoitettu alkeiskirja ja myös muu opetusmateriaali tuki samaa näkökulmaa suomen kieleen.
Koin tuolloin jonkinasteisen valaistumisen hetken. Jos suomen kieltä pidetään nimenomaan inkeriläisten äidinkielenä, eikö lasten opetuksen pitäisi lähteä samasta lähtökohdasta? Kun samaan aikaan surtiin ja murehdittiin inkeriläisten kulttuuristen juurien haperoitumista, miksei asian eteen voitaisi tehdä jotain myös opetettaessa lapsille suomen kielen alkeita? Kielihän ei ole pelkkiä sanoja, vaan merkitysjärjestelmä, joka kätkee itseensä myös kulttuurin ja ohjaa havainnointia.
Inkerin lasten oppikirjan lapset elävät historiallisen Inkerinmaan maisemissa ja tulevat tutuiksi inkeriläisten merkkihenkilöiden kanssa. Kirjainten ja suomen kielen lisäksi lapset saavat tietoa myös kulttuurisista juuristaan. Aapisen tekstit, runot ja tarinat ovat Toivo Flinkin kynästä. Pedagogisesta puolesta vastaa Eeva Flink ja herkän nostalgisesta kuvituksesta Liili Motuste.
Toivo ja Eeva Flinkin luoma aapisperhe asuu kaupungissa, kuten useimmat inkeriläiset nykyisin, ja heidän yhteytensä maaseutuun linkittyvät mummon kautta. Kirjan tapahtumien ulkoiset puitteet muodostuvat käynnistä mummolassa ja vierailusta Pietarissa.
Aapisen julkistamistilaisuutta vietettiin yhdessä Inkerikeskuksen avajaisten kanssa 30.10.1995.
Aapisen tekemiseen saatiin tukea sekä yksityisiltä yrityksiltä että Jenny ja Antti Wihurin säätiöltä ja opetusministeriöltä. Mutta varoja kerättiin myös erilaisissa tempauksissa, mm myymällä Esplanadilla runoja ja kiertämällä keräyskorin kanssa kukkopäähineisiin sonnustautuneina Tuusulan taiteiden yössä.
Aapisen saama vastaanotto oli kieltämättä hieman yllättävää. Erityisesti vanhempaan ikäpolveen kuuluvat inkeriläiset suhtautuivat kirjaan tunteella. Inkerin lasten oppikirjaa paheksuttiin, koska heidänkin nuoruudessaan - 1920-1930-luvuilla - opeteltiin lukemaan suomalaisista aapisista.
Vuosien myötä on osoittautunut, että pahin vika aapisessa oli kuitenkin sen edistyksellisyys. Se ilmestyi muutamaa vuotta ennen aikojaan. Nyttemmin kirja on löytänyt oman paikkansa suomen kielen ja inkeriläisenkulttuurin opetuksessa.
Yötä yksin ihailen,
ikkunasta kauas näen.
Lensi tähti iloinen,
pitkä pyrstö välähtäen. Pyrstötähti vilahtaa
ohi liian nopeasti.
Miksi se ei jäädä saa, koristeeksi aamuun asti?
Minä tiedän mitä teen
kyllä hätä keinot keksii:
pyrstötähden kiireisen
jätän kuvaan ikuiseksi.
Aapisen varojen keräys aapista varten oli luovaa. Aapiskukkopukuiset kerääjät muokkasivat hankkeelle sopivaa maaperää Tuusulan taiteiden yössä.
Satulipas
Inkerin kulttuuriseuran muuta julkaisutoimintaa edustavat Eevertti Pärnäsen klassisen inkeriläis-romaanin Antti Kivekäs vuosina 1996-1997 ilmestyneet uusintapainokset ja vuonna 2001 ilmestynyt, Helena Miettisen toimittama ja Age-Elisa Uusman kuvittama kansansatukokoelma Inkerin satulipas.
Satulippaan tarinoista heijastuu tietoa myös menneen ajan yhteiskunnasta. Saduista peilautuu vaikkapa ajalle ominainen naiskuva.
Peipponen pesää tekee
västäräkki vääntää munaa
väärään koivuun,
rynkkään leppään.
Tuli hiiri höröhäntä,
vieritti munat veteen.
Munat kuudeksi muruksi,
kahdeksaksi kappaleeksi.
Tuo sai, tämä sai,
tämä raukka ilman jäi!
Kirjan julkistamistilaisuus pidettiin Sadun päivänä 2001 Nurmijärvellä ja seuraavalla viikolla Pietarin Suomi-instituutissa.
Hyvät ja huonot naiset
Vanhojen kansansatujen katsotaan tarjoavan lapsille myönteisiä tapoja ratkaista kasvuun liittyviä ongelmiaan eläytymällä tarinoihin ja samastumalla niiden sankareihin. Toisaalta niissä on nähty kulttuurisia sukupuoli-identiteettiä muokkaava vaikutus. On oletettu, että satujen sukupuoliroolit toimivat malleina, kun lapset hahmottavat käsityksiään eri sukupuolten ominaisuuksista ja toivottavista tai ei-toivotuista käyttäytymistavoista. Klassiset sadut välittävät käsityksiä avioliitosta ja sukupuolirooleista.
Sadunkertojanaiset ovat punoneet kansainvälisiin perinnejuoniin säikeitä omasta arkiympäristöstään ja elämänkokemuksistaan, joihin tarinat kytkeytyvät tiiviisti.
Suomalaiset kansansadut piirtävät naisista miestä avuttomamman, passiivisemman ja perhesidonnaisemman kuvan ja useimmiten hän on miessankarin objekti, ei itsenäinen subjekti. Päätavoitteena on usein avioliiton solmiminen. Sankarittaren päävihollisia ovat toinen nainen, äitipuoli, anoppi, sisarpuoli, joskus myös äiti ja sisar. Tyypillistä on naisten keskinäisestä kateudesta syntyneet ristiriitatilanteet. Vaikka kansansatujen naiset ovat kirjallisten satujen siskojaan aktiivisempia, kulttuuriset sukupuolistereotypiat ovat suomalaisissa kansansaduissa murtuneet vain harvoin.
Miesten kannalta katsottuna hyvä nainen on rikas, mutta nöyrä-luonteinen perijätär, väline oman yhteiskunnallisen aseman nostamiseen. Naistutkijoiden mukaan aiemmin ei ole kiinnitetty huomiota sankarittaren piilevään sisäiseen voimaan. Esimerkiksi Tuhkimo on pikemminkin neuvokas kuin surkea. Hän ei kuitenkaan tavoittele aggressiivisesti omaa hyötyään kuten sisarensa.
Kansansatujen Inkeriä voidaan käytettävissä olleen aineiston perusteella luonnehtia suomalaista serkkunaan topakammaksi. Inkeristä kerätyissä kansantarinoissa nainen ja tyttö ottaa usein ohjat käsiinsä. Esimerkiksi Tuhkimo - Tuhka Tupuri - joutuu ponnistelemaan päästäkseen kuninkaanpojan järjestämään morsiamen valintatilaisuuteen, joka inkeriläisittäin tapahtuu kirkossa. Neidon toimia sävyttää myös aito itsekkyys, kun hän matkalla kirkkoon ratsastaa sisar-puolensa kumoon. Myös sadun loppu on mielenkiintoinen. Kun kuningas valittelee, ettei hänellä oikeastaan olisikaan rahaa häiden järjestämiseen, Tuhka-Tupuri tarjoaa taika-keppinsä turvin taloudellista apuaan ja turvaa samalla oman tulevaisuutensa.
Huono nainen on se, joka haluaa itse valita kosijansa tai torjuu tarjotun puolisoehdokkaan. Toinen kielteinen hahmo on uskoton nainen. Uskottomat miehet ja ilkeät isäpuolet ovat harvinaisia. Tunnetuin pahan naisen tyyppi on ilkeä äiti-puoli, joka torjuu kaikki muut kuin omat, itse synnyttämänsä lapset. Porvarilliseen naiskäsitykseen kuuluva kuva naisesta eettisesti jalona olentona ei kuulunut kansanperinteeseen.
Satulippaan äidit ovat usein toimen naisia ja hoitavat asiat poikiensa puolesta. Inkeriläisissä saduissa poikkeuksellinen naishahmo on myös sadun kuninkaantytär, joka ei suostu elämään isänsä valitseman, uroteoissa koetellun ja karkaistun puolison kanssa, vaan karkaa toistuvasti takaisin lapsuudenkotiin, isän luokse. Hylätty mies valitsee lopulta suosiollisesti poikamieselämän kissansa ja koiransa kanssa komeassa kartanossaan.
Neljä kohtaamista
Pietarin ympäristöön, Karjalaan ja Viroon tehdyillä matkoillani olen tavannut monia mielenkiintoisia ihmisiä ja kuullut yhtä monta koskettavaa elämäntarinaa. Milloin kutsuttuna vieraana, milloin vain paikalle sattuneena minut on istutettu teelle kuuntelemaan ja juttelemaan. Kuitenkin neljä kohtaamista on ollut minulle erityisen merkityksellistä. Paradoksaalista tietysti on, ettei kukaan heistä: Anni Lempaalan Maanselältä, Anna-Mari Haposten kylästä, Mari Soikkolanniemeltä ja Virve Kihnun saarelta saa luultavasti siitä tietää.
Anni ja äidinkieli
Ensimmäisillä matkoillani Inkerin kyliin 1980-luvun lopulla Aleksej Krjukovin opastuksella, päädyin lähellä vanhaa Suomen rajaa sijaitsevan Maanselän kylän sovhoosiin. Oli talvisaika ja ulkona paukkui pakkanen. Anni asui ahtaassa huoneessa killellään ja kallellaan töröttävässä harmaassa ja harvassa hirsirakennuksessa. Asumuksessa oli kaksi pientä huonetta - yksi kummallekin asukkaalle-, joihin ei sängyn lisäksi juuri muuta mahtunutkaan. Lisäksi oli kalusteiltaan äärimmilleen pelkistetty yhteiskeittiö.
Pohjois-Inkerin entisiä kyliä tutkinut Krjukov tenttasi Annin muistoja ja minua kiinnosti hänen elämäntarinansa. Keräsin tuolloin aineistoa Maaton kansa-kirjaa varten. Jo tuolloin yli 80-vuotias Anni oli aikalaistensa tapaan kulkenut Siperian retken, mutta onnistunut palaamaan takaisin kotiseudulleen.
Muita merkityksellisemmäksi kohtaamisen teki lähdön hetki. Hyvästellessämme kynnyksellä Anni kapsahti kaulaani ja kertoi ilonsa siitä, että oli saanut puhua kanssani suomea. Muistoksi hän kaivoi vaate-pinostaan kuluneen mustapohjaisen ruusuhuivin.
Annin asunnon kynnyksellä tajusin ensimmäistä kertaa elämässäni, mitä äidinkieli merkitsee ihmiselle. Äidinkielisessä, ongelmattomassa ympäristössä kieleen ei kiinnitä mitään erityistä huomiota. Oma äidinkieli on kuin puhdas ilma tai hanasta tuleva vesi, itsestäänselvyys, jonka olemassaoloa ei mikään uhkaa.
Mutta Annin tilanne oli täysin toinen. Sovhoosin ainoa suomen-kielinen, paikoilleen sidottu sairas vanhus kaipasi keskustella lapsuutensa kielellä, mutta sitä mahdollisuutta hänellä ei vieraskielisessä ympäristössä ollut.
Annilta opin jotakin tärkeää äidinkielen merkityksestä.
Annin antama rispaantunut ruusuhuivi on yhä tallessa.
Anna-Mari ja juuret
Anna-Mari oli Inkeri-joen varrella sijaitsevan Haposten kylän ainoa suomalainen. Kuultuaan, että paikalle oli sattunut joukko toisia suomalaisia, Anna-Mari pisti kahvin kiehumaan ja kattoi pöydän. Anna-Mari asui Suomessa moniakin sukulaisia. Osa oli jäänyt palaamatta takaisin Suomesta sodan jälkeen, osa oli lähtenyt paluumuuttajiksi.
Koskettavinta Anna-Marin kamarissa oli lipaston päälle rakennettu “pikku-Suomi”, ainutlaatuinen tyhjistä kahvi-paketeista ja margariinirasioista rakennettu monumentti. Suomesta lahjaksi saadut Juhla-Mokat ja Floorat on valjastettu viestittämään kävijöille emännän juurista. Anna-Mari teki siteensä suomalaisuuteen näkyväksi luovasti suomalaisiksi tunnistettavien esineiden avulla. Kultapapu-paketti voi olla Aalto-maljakon veroinen suomalaisuuden symboli.
Anna-Marilta opin, mitä juuret ihmiselle merkitsevät.
Mari ja kulttuurinen ylpeys
Soikkolanniemellä asuu vielä joitakin inkerikkoja, jotka osaavat puhua omaa murrettaan. Viistinän kylä lepää korkealla töyräällä Suomen-lahden yläpuolella. Horisontissa siintää Georg Malmstenin valssista tuttu Seiskarin saari.
Mari oli yksi Viistinän kylän jäljellä olevista inkerikoista. Koko maailmassa heitä on jäljellä enää enintään muutamia satoja. Marista näkyy, että elämä kalastajan vaimona on ollut rankkaa työntekoa. Tuulet ja pakkaset ovat piirtäneet kasvoihin omat uurteensa.
Marin tarinasta ilmenee, miten myös inkerikkokulttuuri on joutunut puristuksiin ja venäläistämis-paineiden alaiseksi. Puhe paljastaa myös sen, miten yksin inkerikot ovat ryhmänä jääneet. Suomalaisilta “Inkerin ystäviltä” ei riitä mielenkiintoa uskonnoltaan ortodokseja inkerikkoja kohtaan. Erottelu etnisen taustan ja uskonnon mukaan toimii myös virallisella tasolla. Inkerikot eivät kuulu paluu-muuttajastatukseen oikeutettujen piirin ja jäävät näin suomalaisten projektien ulottumattomiin.
Kertoessaan omista vaiheistaan ja inkerikkojen ankarista ajoista Marin puheesta puuttui kokonaan katkeruus, surkuttelu ja vähättely. Aistittavissa oli sen sijaan luonnollinen ylpeys omaa taustaa kohtaan ja syvä kunnioitus inkerikkojen kulttuuria kohtaan. Ikivanhat perineet ovat osa arjen elämää. Kevään tuloa tervehditään yhä, kuten esiäidit tekivät vuosisatoja sitten ja samalla tavoin muuttolinnut hyvästellään syksyisin. Soikkolanniemen inkerikkojen elämä linkittyy tiiviimmin yhteen luonnon kanssa kuin it-todellisuudessa elävien meren-takaisten suomalaisten satakunta kilometriä pohjoisempana.
Marilta opin, mitä tarkoittaa oman kulttuurin sisäistäminen.
Virve ja luovuuden pakko
Myös virolainen Virve Köster on kalastajan leski. Hän asuu Kihnun saarella, Pärnun ulkosaaristossa yhdessä tyttärensä perheen kanssa. Talouteen kuuluvat lisäksi, hevonen, kissa, koira, pari kanaa ja neljä vuohta. Kulttuuritalon Internet-yhteyksistä huolimatta aika tuntuu pysähtyneen Kihnussa. Saarelaisten elämä noudattaa vanhoja perinteitä: miehet käyvät kalassa ja naiset hoitavat pelto- ja kotityöt.
Tavatessamme Virve perkasi parhaillaan aamuista kalansaalista kissan seuratessa vierestä työn edistymistä. Alun pitäen mantereelta kotoisin oleva Virve oli muuttanut saareen nuorikkona ja juurtunut Kihnuun.
Virve on paitsi kalastajan leski myös laulujen tekijä ja laulaja. Ensimmäiset laulunsa hän riimitti ruutu-vihkoihin jo 14-vuotiaana sodan aikana. Nyt lauluja on useita satoja. Nuotteja Virve ei tunne eikä osaa kirjoittaa sävellyksiään muistiin, mutta jälkipolvien onneksi lauluja on nauhoitettu. Niistä tunnetuimmasta “Meren pidoista” on tehty myös orkesterisovitus ja se on levytetty.
Virven laulujen aiheena on usein oma elämä: meri, lapset ja tietysti myös rakkaus. Estonian uppoamisesta aiheutunut järkytys purkautui lauluna, jota soitettiin myös Viron radiossa. Virve on myös tehnyt “surmalaulun” omia hautajaisiaan varten.
Virve on varannut lauluilleen myös fyysisesti erillisen sijan. Ryhtyessään laulamaan kalanperkaaja siirtyy pihaa reunustavassa männyssä roikkuvaan keinuun.. Virven laulussa toistuu keinun ja meren aaltojen rytmi. “Tämä on se päivä, jota silmäni eivät enää näe...”
Virveltä opin paljon ihmisen synnynnäisestä luovuudesta.
Neljä naista, neljä lyhyttä tuokiota opettivat minulle elämästä paljon enemmän kuin monet paksut kirjat. Oppia olen toki saanut myös monista muista kohtaamisista. Annille, Anna-Marille, Marille ja Virvelle yhteistä kuitenkin on ominaisuus, jota voisi kutsua “piilovaikuttamiseksi”. Kukaan heistä ei vaikuttanut tietoisesti vieraaseensa puhumalla äidinkielen tärkeydestä, kulttuuristen siteiden merkityksestä tai luovuudesta. He opettivat tiedostamattaan, omalla elämällään ja aitoudellaan.
Nykyisessä maailmassa, joka suosii teflonpinnoitettua, malli-nukkehymyistä vuorovaikutusta, aidon ihmisen kohtaaminen elähdyttää. Onneksi tiedän, mistä päin maailmaa heitä löytää.
Kuin tuulispäässä hapset
Kirjaliljaseminaari Inkere-joen alkulähteellä. Monelle seminaarin osanottajalle retki oli ensimmäinen omakohtainen kontakti Keski-Inkeriin
Presidentti Koivisto viittasi aikaisemmin siteeratussa puheessaan Genetzin runoon, jossa romanttiseen sävyyn kuvailtiin suomensukuisten kansojen asumista hajallaan. Inkeriläisten kohdalla hajaannuksesta on kuitenkin muodostunut pääasiallinen olemassaolon tila. Inkeriläiset asuvat hajallaan Venäjän lisäksi monien muiden valtioiden alueella. Hajaannuksesta johtuen keskinäinen kanssakäyminen on etnisen yhteisöllisyyden säilymisen edellytys.
Inkerin kulttuuriseura on toimintavuosiensa aikana pyrkinyt ottamaan osaa eri maiden inkeriläisjärjestöjen tapaamisiin. Enemmänkin järjestötason yhteistyötä soisi olevan, sillä Pietarin, Karjalan ja Viron Inkeri-järjestöt pitävät mieluummin suhteita yllä suomalaisiin virkamiehiin kuin sisar-järjestöihinsä. Syyt lienevät taloudelliset. Yhteydenpito suunnataan materiaalisen avun suuntaan eivätkä Suomessa toimivat inkeriläisjärjestöt ole tässä suhteessa erityisen houkuttelevia, sillä ne joutuvat itse kamppailemaan pahemmassa rahapulassa kuin konsanaan Venäjällä ja Virossa toimivat sisarjärjestöt, jotka ovat saaneet toimintaansa tukea erilaisista Inkeri-projekteista.
Yhteistyöstä on keskusteltu aina silloin tällöin, myös parin viimeisen vuoden aikana Petroskoin yleisinkeriläisessä seminaarissa vuonna 2001 ja Hatsinan kirjailijakokouksessa vuonna 2002.
Viestintä ja inkeriläinen identiteetti olivat Petroskoin “huippu-kokouksen” keskeiset teemat. Keskustelemassa oli eri inkeriläis-järjestöjen edustajia Suomesta, Virosta, Ruotsista, Pietarista ja Karjalasta. Myös Inkerin kirkko oli lähettänyt edustajansa paikalle. Seminaari kulki kahdella nimellä. Se oli yhtä aikaa Ulkosuomalais-parlamentin Itä-Euroopan alue-kokous, mutta koska suomalaiset järjestöt eivät ole mukana Ulkosuomalaisten parlamentissa, se oli myös inkeriläisliittojen yhteistyökonferenssi.
Mielenkiintoista on, miten Suomesta käsin tapahtuva määrittely heijastuu jopa inkeriläisten keskinäiseen vuorovaikutukseen luokittelemalla osan yhteisöstä ulko-puolisiksi, joita tässä tapauksessa ovat Suomessa asuvat inkeriläiset. Suomalaisesta näkökulmasta inkerinsuomalaisuus on jotakin, jota on olemassanvain Suomen rajojen ulkopuolella.
Pitäisi tehostaa
Petroskoin seminaarin pääteemana oli tiedotustoiminnan vahvistaminen, johon erityisesti Internet tarjoaa uusia mahdollisuuksia. Ulkosuomalaisparlamentin kautta Suomen valtiolle esitettiin toivomuksia tuesta inkeriläisjärjestöjen tiedotustoiminnalle.
Seminaarista on tähän hetkeen mennessä kulunut kaksi ja puoli vuotta eikä tiedotustoiminnan edistymisestä ole kuulunut sittemmin sen enempää.
Pitäisi perustaa
Seminaarissa käytiin myös vilkas ja mielenkiintoinen oli keskustelu inkerinsuomalaisten identiteetistä. Yhä enemmän vahvistui ajatus “Inkeristä” virtuaalisena käsitteenä. Muistot ja tunteet yhdistävät inkeriläisiä kaikkein eniten. Inkeri on tunnetila, mutta tunteisiinhan ihmisen identiteetti perustuu unohtamatta kulttuurin roolia inkeriläisen identiteetin säilyttämisessä.
Petroskoissa syntyi myös ajatus inkeriläiskirjailijoiden tapaamisesta, mikä tapahtuikin seuraavana keväänä Hatsinassa. Historian ensimmäiseen inkeriläiskirjailijoiden seminaariin osallistuivat Karjalasta Eino Kiuru, Armas Mishin ja Robert Kolomainen, Ruotsista Ania Monahof, Virosta Salli Iivarinen-Savorina ja Suomesta Ella Ojala, Pekka Mutanen, Arvo Survo, Toivo Tupin ja Helena Miettinen. Puheenjohtajan toimi Inkerin liiton varapuheenjohtaja Wladimir Kokko. Keskusteluissa puhe liikkui enimmäkseen muistoissa ja kirjailijoiden omien teosten esittelyssä. Myös yhteistyön tarve tuli esille. Inkeriläiseen kirjallisuuteen erikoistunut kustantamo olisi tervetullut, sillä kaupallisten kustantajien kiinnostus marginaalisia kirjoja kohtaan on vähäistä. Myös kirjailijatapaamisten jatkumista pidettiin tärkeänä.
Carelia lehden numeroa 9/2003 lukuun ottamatta kirjailija-seminaarissa syntyneet ajatukset ovat jääneet toteutumatta. On valitettavaa, ettei keskinäisten kohtaamisten innostuneisuutta kyetä myöhemmin kanavoimaan toiminnaksi. Ideoiden haihakkeet jäävät leijumaan avaruuteen, kun jatkotoimista eikä vastuuhenkilöistä sovita riittävän täsmällisesti.
Sorretusta sortajaksi
Inkerin kirkon viimeaikaiset päätökset viestittävät, että se on taantunut historiallisesta inkerinsuomalaisen kulttuurin ylläpitäjästä suvaitsemattomuuden edistäjäksi. Sorron alta vapautunut kirkko on muuttunut itse vähemmistöjen sortajaksi. On vaikea käsittää, että etninen sorto olisi eri asia kuin sukupuolesta johtuva ja suku-puolisesta suuntautumisesta johtuva syrjintä. suuntautumisen Viittaan tässä 17.-18.10.2003 järjestettyyn kirkolliskokoukseen, joka hyväksyi “julistuksen kristittyjen perheistä” ja tuomitsee jyrkästi “lesbojen ja homojen parisuhteet ja puolustaa kristittyjen perinteellistä perhettä”. Kun vielä tiedetään, että Inkerin kirkko suhtautuu torjuen naispappeuteen, sitä voidaan pitää suomalaisen ahdasmielisyyden reservaattina.
Tekisi mieleni väittää, että aikansa yhteiskunnallinen radikaali Jeesus voisi hyvinkin toimia sateen-kaariliikkeen keulahahmona tai työskennellä AIDSiin sairastuneiden parissa, jos eläisi tätä aikaa. Eihän hän eläessäänkään kartellut yhteiskunnan syrjimiä ihmisiä: spitaalisia, huonoja naisia ja publikaaneja, vaan salli kaikkien tulla tykönsä. Ja AIDSia sairastavat vastaavat kammoksuttavuudeltaan hyvinkin entisajan spitaalisia. Vaarana on, että inkerinsuomalaisuus aletaan ymmärtää laajemminkin yhteiskunnalliseksi taantumuksellisuudeksi, mikä puolestaan rajoittaa “tavallisten” ihmisten mielenkiintoa inkeriläisyyttä kohtaan ja loitontaa myös osan inkeriläisistä yhä etäämmälle omista juuristaan.
Korostan, ettei kritiikkini kohteena ole uskonnollisuus sinänsä, vaan suvaitsemattomuus. Ja se on ilmiö, jonka yhtä hyvin voi ottaa kohteekseen jonkin etnisen ryhmän. Ja siitähän inkeriläisillä on karvaita kokemuksia.
Inkeriläisjärjestöjen keskinäisen toiminnan lujittuminen olisi kuitenkin tärkeää kansallisen kannalta. Asioista päätettäessä ja niitä hoidettaessa inkeriläisyyden maan-tieteellinen sirpaleisuus olisi vihdoin hyväksyttävä tosiasiana ja yhteisöä olisi kehitettävä verkostoajattelun lähtökohdista. Inkeriläisyys olisi tällöin itsensä inkeriläisiksi määrittelevien ihmisten yhteisö valtakunnallisista rajoista riippumatta. Inkeriläisjärjestöt ovat nykyisin ainoa foorumi, jolla on tähän on mahdollisuudet.
Pihkovan Pikku-Inkeri
Pihkovan Pikku-Inkerin toiminnassa on aktiivisesti mukana muutama kymmen inkeriläistä (ylhäällä) Myös puheenjohtaja Hilja Korolevan tytär on innostunut suomalaisista juuristaan ja opiskelee suomen kieltä.
Inkeriläisen yhdistyskentän kirjo on laaja. Osa Inkerin asialla toimivista seuroista on järjestäytynyt maansa liittoihin, osa tekee työtään itsenäisinä järjestöinä. Järjestötoiminnan vapaaehtoiseen luonteeseen suorastaan kuuluu, että yhdistykset syntyvät spontaanisti jonkin tarpeen sanelemana. Tarvitaan vain oikealla hetkellä leimahtava kipinä ja syttymisherkkää materiaalia. Tästä Pihkovan Pikku-Inkeri-yhdistys on mielestäni riemukas esimerkki.
Kelton kirkon vihkiäisissä kymmenen vuotta sitten Keravan nykyinen kirkkoherra Anja Hänninen sattui istumaan Pihkovasta kotoisin olevan Helvi Taskisen vieressä. Tilaisuuden alkamista odotellessa Helvi ryhtyi puheisiin Anjan kanssa ellei sitten päinvastoin ja siitä alkoi heidän ystävyytensä. Helvi kutsui vierustoverinsa Pihkovaan ja Anja otti kutsun vastaan.
Vierailuista tuli jokavuotisia. Anja piti vierailumatkoillaan seuroja Helvi Taskisen kotona ja vuorotteluvapaallaan hän piti Pihkovassa rippikoulun, jossa konfirmoituja viisitoista.
Helvin ja Anjan ympärille muodostui pieni, mutta tiivis inkeriläisten yhteisö. Aluksi vapaamuotoisena toiminut ryhmä on nyt rekisteröitynyt viralliseksi järjestöksi “Pikku Inkeriksi”, johon kuuluu viitisenkymmentä jäsentä. Inkeriläisiä päätyi Pihkovan alueelle karkotusten seurauksena. Helvi Taskisen viime-keväisen kuoleman jälkeen yhdistyksen vetovastuu on siirtynyt Hilja Korolovalle.
Elo-syyskuun vaihteessa Keravan seurakunta teki ystävyysmatkan Pihkovaan. Alueen inkeriläisiä tavattiin keväällä edesmenneen Helvi Taskisen kotona pidetyssä jumalan-palveluksessa ja pihkovalaisten järjestämässä upeassa konsertissa, jonka musikaalisesta annista vastasi Lilja Mishukovan säveltäjä-aviomies. Pikku-Inkerin syntyhistoria osoittaa varsin konkreettisella tavalla vuorovaikutuksen merkityksen inkeriläisyyden ylläpitämisessä. Kelton kirkonpenkiltä satunnaisen kohtaamisen seurauksena alkaneen yhteis-työn heijastuksena monen ihmisen suomalaisuus on saanut täysin uutta sisältöä.
Puhtaat pojat ja taivaan tyttäret
Leikattu nainen runsas sata vuotta sitten otetussa kuvassa.
Jooseppi meni Pietariin myymään viljaa ja palasi kotiin “tyhjänä poikana”. Seuraavat kuukaudet kuluivatkin sitten sairastellessa uuninpankolla. Joosepin vaimo, Mari, oli miehelleen kiukkuinen, sillä hän oli tehnyt tekosensa kertomatta asiasta etukäteen.
Tarina on peräisin Nina Lavosen tutkimustaan varten tekemistä haastatteluista. Parisataasivuinen kirja Inkerissä vaikuttaneesta uskonnollisesta “Leikkaajien” lahkosta on pian valmistumassa. Kuten nimikin viittaa, leikkaajat harjoittivat itsensä silpomista tavoitellessaan taivaskelpoisuutta. Sukupuolisuus oli pahin mahdollinen synti, minkä vuoksi miehet antoivat kuohita itsensä ja naiset leikkauttivat rintansa. Leikkaajien mukaan Jumala loi ihmisen ilman sukupuolielimiä, jotka ilmestyivät vasta syntiinlankeemuksen jälkeen. Kaikki maailman pahuus kätkeytyy pussissa riippuvaan kahteen palloon, minkä vuoksi niistä oli päästävä eroon. Naisten sisäisiin sukuelimiin ei yleensä kajottu, mutta häpykieli poistettiin samaan tapaan kuin joissakin muslimikulttuureissa yhä tehdään. Erityisen autuas miehestä tuli, jos häneltä kivespussien lisäksi poistettiin koko penis. Näin “puhtaat pojat” joutuivat virtsatessaan käyttämään apuvälineenä lehmänsarvea.
Vain Venäjällä vaikuttaneen leikkaajien lahkon syntyhistoriasta on eri teorioita. Väitetään, että leikkaajat olisivat syntyneet vastareaktiona ns. hyppääjien lahkon vapaalle seksuaalisuudelle ja insestille. Hyppääjiksi kutsuttiin uskonnollista hurmosliikettä, jolle tyypillistä oli rytmikäs liikehdintä ja tanssi. Virkavaltaa ja papistoa vastustavat hyppääjät sanoutuivat eivät kunnioittaneet avioliittoa instituutiona, vaan pitivät parempana vapaata rakkautta. Hyppääjien l kokoukset päättyivät tavallisesti transsitilassa harjoitettuun ryhmäseksiin. Aktin kohteena saattoi olla kuka tahansa ja pimeissä kokoustiloissa partneri voi olla myös äiti tai sisko, isä tai veli. Leikkaajat säilyttivät joitakin hyppääjien piirteitä, mm. tanssin ja liikehdinnän, mutta ajautuivat suhteessa seksuaalisuuteen toiseen ääripäähän.
Sekä hyppääjien että leikkaajien lahko sai jalansijaa Inkerinmaalla, erityisesti Keski- ja Länsi Inkerissä. Mm. Kupanitsan seudulla oli paljon hyppääjiä. Vaikka hurmosliikkeet mielletään 1800-luvun ilmiöiksi, ne olivat voimissaan yhä 1900-luvun alun vuosikymmeninä. Mutta myös Petroskoissa sodan jälkeisinä vuosina leikkaajat pitivät kokouksiaan Hiilisuolla. Lapsena kohdatut, leikatut sukulaiset herättivät itse asiassa Nina Lavosen mielenkiinnon tutkia asiaa nyt myöhemmin.
Raakaa ja veristä puuhaa
Itse leikkaaminen oli monessa suhteessa julmaa puuhaa. Alkeellisilla välineillä, kuten nahka- ja partaveitsellä ja kotioloissa, ilman kivun lievitystä suoritettuna, fyysisen tuskan määrä on ollut mittaamaton. Silminnäkijöiden kuvausten mukana naisten rinnat kurottiin narulla ja miehet hauduttivat kiveksiään kuumassa vedessä ennen irrottamista.
Arvet jäivät muistoiksi menetetyistä elimistä. Nina Lavonen muistaa, miten leikatut naiset häpesivät ruumistaan esimerkiksi yhteissaunoissa. Myös miehet saattoivat nähdä vuosienkin jälkeen seksuaalisia unia. Eräskin kuohittu mies rankaisi itseään unistaan istumalla seuraavana päivänä kylmässä vedessä.
Inkerin kulttuurikanava 2003
Äänellä itkemisen perinne elää
Inkeri ja Karjala ovat olleet alueita, jossa äänellä itkemisen perinne on elänyt pisimpään. Karjalassa itkijöitä kohtaa yhä edelleen, mutta Inkeristä tapa on kuollut. Ailin Nenolan toimittamaan Inkerin itkuvirret kirjaan on koottu kaikki Inkeristä kerätyt itkut.
Itkuvirret kuuluvat siirtymäriitteihin ja niitä esitetään ja on esitetty elämän muutostilanteissa: ihmisen kuollessa, hautajaisissa, häissä, miesten lähtiessä sotaan tai sotaväkeen. Itkijä purkaa itkussaan omaa suruaan, joskus myös iloaan - kiitositkujakin esitetään. Usein itkijä toimii kuitenkin kaikkien paikalla olevien tunteiden kanavana. Itkijän ääni sijoittuu silmien väliin, mikä vaikuttaa siihen, että kuulijoiden silmät kostuvat herkästi. Itkuvirsien kielenkäyttö noudattaa tiettyjä säännönmukaisuuksia. Säkeissä käytetään alkusointuja ja ilmaisu on kuvainnollisen hellittelevää. Tutkimuksissa on todettu, että itkuvirret herättävät ihmisissä voimakkaitakin tunnemuistoja. Itkun aikana kuulija peilaa myös oman elämänsä tapahtumia ja voi kokea puhdistautumisen tunteen.
Marraskuisena sunnuntai-iltapäivänä Inkerin kulttuuriseuran vieraana oli Äänellä itkijät ry:n puheenjohtaja Pirkko Fihlman, joka kertoi itkuperinteen soveltumisesta nykypäivään. Hän on havainnut, että kiinnostus äänellä itkemistä kohtaan on viime vuosina kasvanut valtavasti. Eri puolella Suomea on järjestetty itkuseminaareja ja myös työyhteisöjen kehittämistyössä on käytetty äänellä itkemistä.
Pirkko Fihlman korostaa, että itkun voimaa voi kokeilla kuka tahansa. Ollakseen itkijä ei tarvitse olla sen enempää laulaja kuin runoilijakaan. Riittää kun avaa suunsa ja antaa tulla ulos ajatuksiaan. Itkemisen taito syntyy vain itkemällä. Itkeminen kuuluu olennaisena osana Pirkko Fihlmanin elämään. Se on tapa, jolla voi ilmaista niitä tunteitaan, joille ei löydy muuta kanavaa. Tehdessään itkua johonkin tiettyyn tilanteeseen Pirkko pyytää asianomaiselta ihmiseltä pienen yhteenvedon asiasta ja rakentaa itkun saamiensa tietojen perusteella. Itkijä roolina on toimia eräänlaisena meediona välittäessään muille toisten tunteita. Vaikka laulaessaan hän eläytyy asiaansa täysillä, itkun loputtua hänen on palattava normaaliin tunnetilaan. Itku ei saa jäädä itkijälle "päälle".
Pirkko Fihlman on itse ollut sotalapsena Ruotsissa, joka oli hänelle kipeä kokemus. Vasta tehtyään siitä itkun, Pirkko pystyi eläytymään myös äitinsä rooliin ja kokea tilanteen myös äidin näkökulmasta. Pirkko Fihlmanin itkuillassa esittämä sotalapsen itku ei jättänyt kuulijoita kylmäksi. Jokainen voi tuntea ihollaan, miten suurta ahdistusta vieraaseen ympäristöön sopeutuminen lapsilta aluksi vaati ja kuinka traumaattista oli kotiinpaluu sodan runtelemaan Suomeen, kun omien vanhempien kanssa ei ollut enää yhteistä kieltä.
Säveltäjä on vaiennut, musiikki elää
Albert Pettinen oli aikamme tuotteliain ja tunnetuin inkeriläissyntyinen säveltäjä. Tuutarissa 15.12.1937 syntynyt Pettinen poistui luotamme 9.12.2002 inhimillisesti katsoen aivan liian varhain pitkällisen sairauden uuvuttamana. Pettisen perhe joutui jättämään kotinsa sodan aikana vuonna 1942, jolloin evakkomatka kulki Viron kautta Suomeen ja edelleen Novgorodin alueelle. Vuodesta 1946 Pettinen asui Virossa, kunnes muutti paluumuuttajana Suomeen, Juankoskelle, jossa hän toimi musiikinopettajana eläkkeelle siirtymiseensä saakka. Albert halusi muuttaa pääkaupunkiseudulle eläkepäiviään viettämään, mutta kauan hän ei ehtinyt nauttia uudesta elämänvaiheestaan ennen kuin sairastui keuhkosyöpään.
Albert Pettinen valmistui Tallinnan kasvatustieteellisestä korkeakoulusta musiikinopettajaksi vuonna 1964 ja hän opiskeli myös Tallinnan konservatorion kapellimestarilinjalla. Elämänsä varrella hän ehti johtaa useita kuoroja ja orkestereita. Marraskuussa 1988 Pettinen perusti Tarton inkerinsuomalaisten Kiuru- kuoron, joka on vieraillut useita kertoja myös Suomessa.
Juankoskella asuessaan Pettinen sävelsi musiikin kolmeen musikaaliin: Täyssinän rauhasta kertovaan Rajasuteen ja Sam Sihvon Jääkärin Morsian musikaalin nykyaikaistettuun versioon Jääkärin sulhanen sekä näytelmään Laulu Vapaudelle, joka kertoo karjalaisen siirtoväen asuttamisesta sodanjälkeiseen Savoon. Pettisen kynästä ovat myös monet inkeriläisten rakastamat laulut, kuten "Ikuinen kulkuri" ja "Muistojen Inkeri". Helsinkiin muutettuaan Albert johti Inkerikeskuksessa toimivaa Pihapihlajat-kuoroa, mutta voimien vähennyttyä hän joutui siitä luopumaan. Hänen laulujaan ilmestyi vuonna 2002 julkaistussa kirjassa Laulu vapaudelle tänä syksynä hän on kirjoittanut omaa elämäkertaansa, jonka toivottavasti saamme luettavaksemme mahdollisimman pian.
Albert Pettisen poismeno jättää tyhjän paikan inkerinsuomalaisten musiikkielämään. Albert oli tuottelias säveltäjä, jonka kynästä syntyi loistavaa orkesterimusiikkia. Vahinko vain, että hän ei ehtinyt tehdä Suomessa sellaista läpimurtoa, jonka olisi hänelle suonut. Juankoskella sävelletyt musiikkinäytelmät ilahduttivat lähinnä vain paikallista väestöä, mutta niitä ei esitetty laajemmalti Suomessa. Mutta vaikka säveltäjä on poissa, laulut elävät ja säveltäjä elää lauluissaan. Minulla oli ilo ja onni nauttia Albertin ystävyydestä monien vuosien ajan. Siksi haluaisinkin tervehtiä häntä kanadalaisen Ann Mortifeen laulun sanoin. Säkeet ovat laulukokoelmasta Serenade at the Doorway, jonka laulut on tarkoitettu saatteeksi viimeiselle matkalle.
Jo yksi nuotti laulun tuo,
Vain yksi puu,
Ja pian näet metsää,
Yksi kirkas ääni tuo,
Voi luoda alun maailman lauluun.
Kuka minä olen ja minne kuulun
Inkeriläisten kesäjuhlilla Tampereella järjestettiin Tampereen kaupungin kulttuuriasian johtajan Lassi Saarellaan vetämä keskustelutilaisuus, jonka tarkoituksena oli hakea vastauksia kysymyksiin, kuka inkeriläinen on ja minne hän kuuluu. Saarisalo oli koonnut teeman ympärille paneelin, johon kuului Suomen Inkeri-liiton puheenjohtaja Toivo Iho, Viron inkerinsuomalaisten liiton puheenjohtaja Toivo Kabanen ja tamperelainen paluumuuttaja Lidia Kinner.
Toivo Ihon suhde inkeriläisyyteen juontuu hänen vanhemmistaan, jotka 1920-luvun alussa tulivat salatein Inkeristä Suomeen ja asettuivat asumaan Keski-Pohjanmaalle. Asuinpaikan valinta oli Ihon mukaan puhtaasti maantieteellinen, halu päästä mahdollisimman kauaksi itärajasta.
- Minä olen siis keskipohjalainen, jolla on inkeriläinen tausta. Tämä vanhempien valinta oli jyrkkä ja he toteuttivat sen myös erinomaisen jyrkästi. Meillä ei puhuttu venäjää. Meillä ei puhuttu Inkerin murretta. Minun kotimurteeni on Suomen kirjakieli. Jos joku ihmettelee, miksei meillä puhuttu venäjää eikä inkerin murretta, hän ei ole ollut varmaan Suomen maaseudulla 20- ja 30-luvuilla. Se oli lapsien kannalta aivan ehdottomasti paras ratkaisu. Mutta koskaan meillä ei irrottauduttu inkeriläisyydestä. Meillä puhuttiin Inkerin asioista paljon ja aina muistettiin sanoa, että inkeriläiset ovat suomalaisia. Tämä oli kodin henki.
Lidia Kinner kertoi syntyneensä Volgogradin alueella, pienessä kaupungissa, jossa kukaan ei tiennyt suomalaisista mitään. Hänen isänsä oli kasakka ja äiti kotoisin Hatsinan alueelta. Lidia muutti 8-vuotiaana Petroskoihin ja vietti kesiään mummon luona Hatsinan alueella. Mummolassa puhuttiin vain suomea. Jopa kotieläinten nimet olivat suomalaiset. Mirri, Jekku, Ölinä ja Kirjo. Kun Lidia 16-vuotiaana sai oman passin, hän valitsi kansalaisuudekseen suomalainen. Hän on edelleenkin se sama venäläis-suomalainen kasakkatar, joksi hän itsensä viisivuotiaana määritteli.
Virossa syntyneen Toivo Kabasen kotikielenä oli viro. Toivo tunsi itsensä virolaiseksi ja kävi virolaista koulua. Vuosi 1988 merkitsi käännekohtaa hänen elämässään, kun hän huomasi lehdessä ilmoituksen inkerinsuomalaisten kokouksesta.
- En ajatellut, miksi menen sinne. Jostain sisältä tuli, että pitää mennä sinne, koska isäni ja äitini on kuitenkin suomalainen, vaikka puhuivatkin viroa ja venäjää. Itse olen, itse tunnen suomalaiseksi, mutta samalla olen virolainen, kun kotikieli on viron kieli. Sisällä on suomalaisuus on olemassa.
Suomen kielen asema inkeriläisten äidinkielenä puhutti yleisöä ja aiheutti kiivastakin sananvaihtoa. Suomen kieltä pidettiin yhtenä keskeisenä inkerinsuomalaisten identiteetin tukipylväänä, mutta ei ainoana,. Katsottiin, että suomalaiseksi voi tuntea itsensä vaikka ei suomea osaakaan. Kun Helsingissä toimiva venäjänkielisten pappi Erkki Jokinen puhui venäjänkielisten palvelujen turvaamisen puolesta, yleisö reagoi siihen voimakkaasti peräänkuuluttamalla paluumuuttajien omaa aktiivisuutta suomen kielen oppimiseen.
- Isä Aurinkoisen aikana hän kulki jokaisessa talossa sanoa, että ette saa puhua suomen kieltä. Mutta anteeksi, kun nyt on vapaus. Puhukaa, luatikaa omaa kieltä. Onko nyt Putin syypää siihen, että te kiellätte sen nyt omiltamme. Me kohta kuollaan. Meitä ei enää kohta ole, vanhoja ämmii. Kuka sitten opettaa tämän suomen kielen?
Myös Irja Niskonen käytti ansiokkaan puheenvuoron suomen kielen tärkeyden puolesta. Hän muisteli, miten hän totesi Karjalassa Inkerin liiton toisessa vuosikokouksessa, että inkerinsuomalaiset ovat itse syypäitä siihen, etteivät heidän lapsensa osaa suomen kieltä. Yhtenä syynä ovat seka-avioliitot.
- Kun olemme syyllisiä omien lasten edessä, niin meidän on pakko lastenlapsille opettaa suomea. Minä perustin siellä lasten piirin, missä laulettiin ja tanssittiin. Lasten piiri toimii nytkin. Mutta mitä olen korostanut täällä monessa seminaarissa, missä inkeriläiset kokoontuvat, että olisi tarpeellista välittömästi alkaa kuitenkin opettaa sitä suomen kieltä. Ihmistä on kunnioitettava ja palveltava sillä kielellä, mikä on nyt. Mutta katsoa tulevaisuutta, maassa maan tavalla. Pakko se on suomi oppia. Kun lapset muuttivat perheineen, venäläisine perheineen, kaksi lasta, kolme lasta siellä, niin he puoli vuotta olivat täällä, eivätkä päässeet mihinkään kursseille. Viisivuotias ainoastaan oppi huutamaan apua pihalla. Mutta nyt he kaikki puhuvat suomea. Jos viisi vuotta on täällä paluumuuttaja ja ei puhu suomea, saa sanoa, että menee vaan Siperiaan.
Seminaari jatkui polveillen ja rönsyillen. Juttua olisi riittänyt, mutta aika loppui kesken ja ihmisille tuli kiire seuraaviin kohteisiin. Vastaus kysymykseen "kuka inkeriläinen on" on kuitenkin sen verran monipolvinen, että olisi ollut ihme, jos se olisi kahdessa tunnissa pystytty puimaan loppuun.
Paras on aina poissa
Lokakuussa Inkerin kulttuuriseura järjesti traagisesti kesällä kuolleen toimittaja - runoilija Paavo Voutilaisen muistotilaisuuden Inkerikeskuksen tiloissa. Paavo Voutilaisen runoja ja artikkeleja on julkaistu runsaasti Carelia-lehdessä, mutta ainoa runokokoelma on vuonna 1996 Armas Mishinin toimittama kirja Muistilappusia keväälle. Runon Paras on aina poissa puhukoon puolestaan.
Paras on aina poissa
Tapaan ystäviäni
Entistä useammin.
Saan olla
Hyvässä seurassa,
Vaikka
Porukan paras
On aina poissa,
Poistunut ainiaaksi.
Hän on liittynyt
Iänikuiseen
Yläilmojen
Maanalaiseen yhteisöön.
Kaveri ei kuule
Kuinka kaikki
Kunnioittavat, Kehuvat
Ja kaipaavat häntä.
Kunpa saisinkin seurata
Saattajaisiani.
Inkeriläiskirjailijat tapasivat Hatsinassa
Toukokuun viimeisenä viikonloppuna eri puolilla asuvat inkeriläiskirjailijat kokoontuivat ensimmäiseen seminaariinsa, joka pidettiin Hatsinan monitoimikeskuksessa. Paikalle olivat päässeet Karjalasta Eino Kiuru, Armas Mishin ja Robert Kolomainen, Ruotsista Ania Monahof, Virosta Salli Iivarinen-Savorina ja Suomesta Ella Ojala, Pekka Mutanen, Arvo Survo, Toivo Tupin ja Helena Miettinen. Seminaarin vetäjänä toimi Inkerin liiton varapuheenjohtaja Wladimir Kokko. Keskusteluissa puhe liikkui milloin muistoissa, milloin kirjailijoiden omien teosten esittelyssä. Myös yhteistyön tarve tuli esille. Inkeriläiseen kirjallisuuteen erikoistunut kustantamo olisi enemmän kuin tervetullut, sillä kaupallisten kustantajien kiinnostus marginaalisia kirjoja kohtaan on vähäistä. Runsaasta materiaalin joukosta inkeriläisyyden problematiikkaa valottaa ehkä parhaiten Carelia-lehden päätoimittajan Robert Kolomaisen käyttämä puheenvuoro.
- Inkeriläisyys on käsitykseni mukan ollut näyttävästi ollut Carelian palstoilla. Inkeri-numero 1987 mursi niin sanotusti jään. Millaista on olla ollut inkeriläinen Karjalassa, en tahdo puhua syvällisiä. Mainitsen pari esimerkkiä. Kuukausi sitten Unelma Konkka, kirjailija ja kansanrunouden tutkija, tuli käymään luonani toimituksessa. Kerroin hänelle tästä kokouksesta. Hän oli valmis lähtemään periaatteessa. Hän kertoi sellaisen tapauksen, että eräs arvossa pidetty inkeriläissyntyinen kielentutkija - naispuolinen - kysyi häneltä, miksi menit naimisiin karjalaisen kanssa. Ylimmäisenä täällä ovat amerikansuomalaiset, sitten suomensuomalaiset, inkerinsuomalaiset ja vasta sitten karjalaiset. Kerron toisen tapauksen. Se liikkuu arkitasolla, mutta heijastaa osaltaan inkeriläisyyden arvostusta tai aliarvostusta Karjalassa. Minusta tuli -73 ammattikääntäjä, olin valtakunnallisen Progress-kustantamon palveluksessa. 70-luvun lopulla eräs kollegani, suomalaissyntyinen nainen ihmetteli, että missä olen oppinut suomen kielen. Mitä olisin voinut silloin sanoa? Olisin voinut sanoa, että olemme opiskelleet kumpikin Petroskoin yliopistossa. Nykypäivänä joudumme käymään rajaa kahteen suuntaan, venäläisyyteen ja suomalaisuuteen päin. Venäläiset eivät enää taida pitää meitä aitoina suomalaisina, mutta niin tekevät eräät suomalaisetkin. Huhtikuussa kävin näyttelyssä "Pietarinsuomalaiset". Se pidettiin Petroskoin yliopiston kirjastossa. Puhuin silloin tilaisuudessa Pietarin Suomen instituutin johtajan Nirosen kanssa. Hän puhui kanssani sujuvaa venäjää. En sanonut mitään, ajattelin, että tällaiset huolimattomuudet voidaan panna harkitsemattomuuden tiliin.
Sitten luin Karjalan sanomista. Pietari oli 1880 luvulla toiseksi suurin suomalainen kaupunki. Siellä asui 20 000 aitoa suomalaista, pilkku: ei inkeriläistä. Suokaa anteeksi, voitte vähätellä tätä. Mutta ne ovat pistäviä. Ne herättävät halua lyödä takaisin. Se on sinänsä aika mitätön tapaus, mutta kun se kuvastaa yleistä asennetta, ylimielisyyttä tiettyjen tahojen puolelta niin pakko on vastata siihen lehtimiehinä. Ei tarvitse ihmetellä, että meikäläinen on välillä tappelupukari. Ei suinkaan, olen kiltti inkeriläinen. Mutta minkäs sille voi, kun tulee turpiin, niin täytyy vastata.
Pitkin 90-lukua inkeriläisyys on ollut edustettuna Careliassa. Kirjoittajat ovat lähinnä kirjoittaneet neuvostoajan kokemuksistaan. Minkäs sille voi, kun inkeriläisten neuvostoajan historia on lähinnä kärsimyshistoriaa. Ärsyttää välillä se itkuinen sävy. Meikäläinenkin sai pienenä kokea, sai osansa näistä. Jos se vaivaa edelleen vanhoja ihmisiä, niin minkäs sille voi. Antaa kirjoittaa itsensä vapaaksi menneisyyden painolastista. Kirjoitukset ovat olleet tasoltaan vaihtelevia, on ollut erittäin tasokkaita, Unelma Konkan työstämiä elämäntarinoita. Ja toisaalta on ollut oikeastaan kirjallisuudesta kaukana olevia muisteluksia, jotka on hyväksytty, koska olemme kuitenkin lähteneet siitä, että pitäisi saada tätä arvokasta muistitietoa talteen ehkä tu