www.inkeri.com

Toiminnallinen syksy on jatkunut Inkerin kulttuuriseurassa. Oman elämän tilkkutarinatyöpajassa on aloitettu tarinallisten tilkkuteosten tekeminen Virpi Vesanen-Laukkasen johdolla. Osanottajien into on kasvanut kerta toisensa jälkeen. Mielenkiintoisen prosessin loppuhuipentuma on ensi tammikuussa.

Innostunut vastaanotto oli myös Laura Hamarin neulekinnaskurssilla 23.11. Ikivanha neulekinnastekniikka on päässyt unohtumaan nykysukankutojilta, mutta vanhaakin voi oppia. Kuvassa Laura neuvomassa keskittynyttä kuulijakuntaa.

Iloinen Inkeri julkistettiin Ruotsissa

Adam Vainikan piirroskirja Iloinen Inkeri rantautui Ruotsin Boråsiin 23.10, jossa kirjan julkistamista vietettiin syysjuhlan yhteydessä. Iloinen Inkeri on kaksikielinen, tekstit ovat myös ruotsiksi. Inkerin kulttuuriseuran tervehdyksen tilaisuuteen toi hallituksen jäsen Elma Puidet. Taustalla aplodeeraa Ruotsin Inkeri-liiton puheenjohtaja Inkeri Peterson, joka vastaa kirjan ruotsinnoksesta.

Oppia muiden maiden kotoutumistyöstä

Inkerin kulttuuriseura on mukana Gruntiwig II-ohjelmaan kuuluvassa Learning Europe towards a learning democracy-projektissa. Suomen lisäksi mukana on myös saksalaisia ja kreikkalaisia järjestöjä. Saksan Paderbornissa projektikumppanukset tutustuivat mm. venäjänsaksalaisten kotoutumiseen Saksaan ja tuliaisina oli mielenkiinoisia uusia ideoita. Inkerin kulttuuriseuraa edustivat Saksassa Alina-Sinikka Salonen ja Aili Mehiläinen.

Itkuvirsiseminaari tarjosi tietoa vanhasta ja uudesta itkuvirsiperinteestä

Äänellä Itkijät ry:n puheenjohtaja Pirkko Fihlman (oik) säteili tyytyäväisyyttään seminaarin antiin. Ruotsisa asuva Eila Pöllänen esitti seminaarissa itkulaulun Martta Kuikan muistoksi.

Tietoa entisistä ja nykyisistä itkuvirsistä
Lajissaan ainutlaatuinen itkuvirsiseminaari pidettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa 3.11.2055. Lönnrothin ja Snellmanin tiiviin katseen alla, samassa ympäristössä, jossa Larin Paraske sävähtytti yleisönsä aikoinaan, kuultiin tällä kertaa uusia itkuja neljän vahvan tulkitsijan voimin. Pirkko Fihlman, Päivi Peittola ja Sirpa Heikkinen itkivät Vesalan kaadetulle metsälle, orvoksi jääneelle ystävän lapselle ja omalle tyttärelle. Eila Pöllänen puolestaan esitti itkulaulun äskettäin menehtyneelle itkijälle Martta Kuikalle.

Sirpa Heikkisen tyttärelleen tekemä itku ei jättänyt ketään kylmäksi. Vanhemman ja murrosikäisen lapsen kohtaamisen vaikeus ja toisen auttamisen mahdottomuus riipaisivat syvältä.

Mutta tätä ennen yleisö oli kuullut tukevan tietopaketin ikivanhasta itämerensuomalaisesta itkuvirsitraditiosta eri näkökulmista ja perhehtynyt aikansa julkkikseksi nouseen itkijän Matjoi Plattosen elämään. Esitelmän pitäjinä olivat tutkijat Aleksandra ja Eila Stepanova, Anna-Liisa Tehnhunen ja professori Aili Nenola, joka toimi myös seminaarin puheenjohtajana. Itkuvirsien musiikilliseen puoleen antoivat opastusta professori Heikki Laitinen ja säveltäjä Tuomas Ruonakari.
Ennen itkuvirsiesityksiä Pirkko Fihlman kertoi itkuvirsiperinteen elpymisestä ja valtiotieteiden tohtori Helena Miettinen esitti analyysin nykyitkuista sosiaalisena ilmiönä. Tilaisuuden päätti Tuomas Ruonakarin säveltämä "Itku", jonka esitti kamariorkesteri Aito.
Seminaarin järjestelyistä vastasivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto, Helsingin yliopiston Folkloristiikan laitos Kristiina-instituutti, Sibelius-Akatemian Kansanmusiikkiosasto ja Äänellä itkijät ry

Inkeriläisiä satuja Vesalan ala-asteella

Viimevuotiseen tapaan Inkerin kulttuuriseuran satutädit kävivät kertomassa Vesalan ala-asteella inkeriläisiä satuja Sadun päivän kunniaksi. Tällä kertaa sadutettavia ryhmiä oli peräti seitsemän. Koulussa opiskelee monia maahanmuuttajataustaisia lapsia, myös paluumuuttajia.
Satuna kuultiin Inkerin satulippaan satu Karhu ja kettu kalassa. Karhun osan veti ansiokkaasti lävitse Ulla Saarnio ja kettuna hääräsi Helena Miettinen. Karnevaalitunnelmaa nostatti ”Hassun hatun päivä”, jota vietettiin alkavan syysloman kunniaksi.

Tarinaan kuuluvat käsinuket Mari ja Toivo kiinnostivat etenkin tyttöjä. Ilmeikkäät nuket, samoin kuin kettupuku ovat syntyisin Inkerin kulttuuriseuran projektisihteerin Irina Dubininan taitavista käsistä.

Erkki Jokisen Idänkohtaus 44 etydikuvaa Venäjän kohtaamisesta

Helsingin seurakuntaryhmän venäjänkielisten pastori Erkki Jokiselta on ilmestynyt teos Idänkohtauksia, kokoelma muistoja ja ajatuksia Inkerin kirkon palveluksessa viettämiltään vuosilta. Hämäläiseksi itsensä määrittelevä Erkki ajautui lähes sattumalta viideksi vuodeksi Inkerin kirkon koulutuskeskukseen Kelttoon. Kokemus oli ikimuistoinen ja käänteentekevä. Jokinen maalailee kokemiaan kulttuurikokemuksia innostuneen värikkäästi. Kirjan 44 kohtauspaikasta, joiksi Jokinen esseitään nimittää välittyy lukijalle avartavia kuvia tavallisista arjen keskellä ahertavista venäläisistä ihmisistä. Toisaalta kohtaamispaikoissa suuren sijan saa venäläinen kulttuuri, erityisesti musiikki, johon Jokisella itsellään on rakkaus-, mutta myös osaamissuhde. Venäläisyyteen hurmaantumisestaan huolimatta Jokinen uskaltaa puuttua myös havaitsemiinsa epäkohtiin, ei sormella osoittaen vaan lukijan omaan ajatteluun luottaen.
Erkki Jokinen: Idänkohtaus. ISBN 951-624-329-0 Sidottu, 308 s. Hinta 27 €. Kirjaa voi hankkia Suomen Lähetysseuran verkkokaupasta: www.mission.fi/palvelemme/verkkokauppa/kirjat/idankohtaus/

Inkerin merkkihenkilöistä tietoja netissä

Laulua, itkua ja kynttilöitä Stalinin urhien muistoksi
Pastori Hannu Varkin isänpuoleiset sukujuuret ovat myös Inkerissä

Helsingin Tuomiokirkossa pidettiin jo perinteeksi tullut koskettava kynttiläjuhla Stalinin vainoissa kärsineiden venäjänsuomalaisten muistoksi 8.10. klo 18.
Tuomiokirkkoseurakunnan pastori Hannu Varkki kertoi puhessaan, miten hän omakohtaisesti koki matkallaan isänsä kotiseudulle Inkerinmaalle, miten rajat on tehty estämään ihmisten kanssakäymistä. Varkin suku on kotoisin Kosemkinan seurakunsta Länsi-Inkeristä. Hän painotti, miten inkeriläiset ja karjalaiset ovat rajamaiden asukkaina joutuneet kokemaan jatkuvaa kärsimystä rajojen siirtoyritysten takia.
Helsingin Kannelkuoro toi tilaisuuteen lisätunnelmaa upeilla esityksillään. Kuorossa laulaa myös paluumuuttajia. Mikä olisi voinut paremmin sopia tilaisuuden päätökseksi kuin inkeriläissäveltäjä Mooses Putron sävellyt: Ole kanssamme herra Jeesus. Ainutkertaisen säväyksen tapahtumaan toi Sirpa Heikkisen tekemä itkuvirsi vainoissa kärsineille omaisille. Sirpa Heikkinen (vas.) on herkkä tunteiden ja tunnelmien tulkki. Nykyaikainen itkuvirsi on yksi hänen tapansa välittää kokemuksia ja tuoda ne yhteisesti kannettavaksi.Tunnelma herkisti sekä itkijää että kuulijoita vielä kirkon portailla, jonne jälleen syttyi kynttilämeri.

Helsingin Kannelkuoro Viive Mäemetsin johdolla lauloi kauniisti ja koskettavasti.

Inkerinpäivää vietettiin työn merkeissä

Tänä vuonna Inkerin päivää viettiin työn merkeissä rupatellen: käsitöitä tehden ja tulevia toimintoja suunnitelleen. Pirkko Nykänen tutustumassa Inkerin upeisiin perinneneuleisiin.

UUNITUORE JULKAISU: ILOINEN INKERI
Adam Vainikan 133 piirroksesta avautuu valtavirrasta poikkeava näkökulma Inkeriin ja kuuluu inkeriläisen miehen ääni. Peräti 54 kuvassa puhujana on mies. 19 piirroksessa nainen ja mies puhuvat keskenään ja 13 kuvassa äänessä on nainen. Silloinkin, kun Adam kuvaa inkeriläistä elämää yleisemmällä tasolla, näkökulma on miehinen. 19 piirroksessa kerrotaan poikien kujeista, kun tytöt ovat mukana vain neljässä. Mukana on yhdeksän sota-aikaa kuvaavaa piirrosta ja myös kommunismia kritisoidaan miehen äänellä. Tähän kokoelmateokseen on poimittu vain osa Adamin kuvista. Mukaan on valikoitu erityisesti ne piirrokset, joihin sisältyy jokin sutkaus, jolloin pelkät tilanteiden kuvaukset ovat karsiutuneet pois, kuten sota-ajan muistot ja osa lasten ja nuorten leikkien kuvauksia.
Adam Vainikka on syntynyt Pajulan kylässä Inkerinmaalla vuonna 1925 ja asunut Ruotsissa vuodesta 1947 lähtien. Elämänsä varrella Adam on työskennellyt monissa eri ammateissa, mm. valajana ja viimeksi vartijana, mutta musiikki ja kuvataiteet ovat olleet aina hänen sydäntään lähellä. Adamin elämäntarina on osa inkeriläisten kollektiivista kärsimyshistoriaa ja tästä näkökulmasta se on myös ymmärrettävä lukea. Huolimatta siitä, että lapsuudenmuistot lohkaisevat elämän-tarinasta melkoisen osan ja kuulijalle saattaa välittyä kärsineen ihmisen kuva Adamin arvio elämästään yllättää. Hän katsoo eläneensä paremman elämän kuin Ruotsin kuningas. Jos Adam ei ehkä taloudellisesti kuninkaalleen pärjääkään, myös hänen elämäänsä on sisältynyt myös tarunomaista romantiikkaa ja uskollista rakkautta ankaran nuoruusajan vastapainoksi.
Adam varttui Inkerinmaalla kymmenpäisen sisarusparven nuorimpana. Adam oli vasta nelivuotias, kun hänen isänsä vangittiin, koska oli kieltäytynyt liittymästä kolhoosiin. Sodan aikana Adamin perhe hajosi. Leningradissa olleet sisaret lähetettiin Siperiaan ja Adam itse muutti sodan loppu-vaiheessa Suomeen. Hän sai paikan Rovaniemeltä saksalaisten esikunnasta. Suomessa hän sai yhteyden myös isäänsä, joka uskoi nuorimman poikansa kuolleen sodassa. Kun poliittinen tilanne muuttui, 19-vuotias Adam siirtyi Ruotsiin.

Kuvista kirjaksi
No kylpäs on kummaa. Ihanko issiään katselis!

Iloinen Inkeri -kirjan toimitustyön on tehnyt valtiotieteiden tohtori, kirjailija Helena Miettinen. Miettinen on analysoinut Adamin tekstejä narratiivista tutkimustraditiota noudattaen ja rakentanut piirrostarinoista hahmottuvista teemoista yhteenvedon. Täydentääkseen Inkerin arjen kuvaa Miettinen on keskustellut piirroksista historiallisen Inkerin olot muistavien paluumuuttajien kanssa.
Adamin piirrosten maailma saattaa näyttää turhan viinanhuuruiselta ja “syntiseltä”, mutta kuvista kutoutuva tarina tulee asemoida vitsien viitekehykseen. Kaikkialla vitsailun kohteena on usein kielletyt ja vaietut asiat. Näin ollen “vitsikkään” Inkerin kuvia voidaan lukea viesteinä inkeriläisen yhteisön normien vastaisesta käyttäytymisestä ja tabuista. Pilakuvista ei siis pidä vetää johtopäätöstä, että elämä entisessä Inkerissä olisi ollut yleistä juopottelua tai työn vieroksuntaa. Ahkeruus on päinvastoin yksi keskeisimpiä inkeriläisten arvoja.
Inkerin kulttuuriseura on koko toimintansa ajan pyrkinyt tuomaan päivänvaloon uusia näkökulmia inkeriläisyyteen, kuten aikaisemmin julkaistut Inkerin lasten oppikirja ja Inkerin satulipas kiistatta osoittavat. Iloinen Inkeri jatkaa samaa hyväksi havaittua linjaa. Työtä on tehty käsi kädessä Ruotsin inkerinsuomalaisten keskusliiton kanssa. Erityiskiitokset kuuluvat Inkeri Petersonille tekstien ruotsinnoksesta.

Nyt ko täs vanhas iäs koettelloo muistella sitä nuoruussynnin aikaa, niin tahtoo käyvä oikein naurattammaa, vanhapiika muisteloo !

Keskusteluja, kulttuurielämyksiä ja vologdalaista vieraanvaraisuutta Suomalais-venäläisessä kulttuurifoorumissa

Vologdassa, Pohjois-Venäjällä, 7 – 9.9. järjestetyssä suomalais-venäläisessä kulttuurifoorumissa 125 suomalaista ja venäläistä yhteistyökumppania kokoontuivat neuvottelemaan hankkeistaan. Yhtenä joukossa oli Inkerin kulttuuriseura, jolla on vireillä yhdessä Leningradin alueen kulttuurikomitean kanssa Inkerin arjesta kertovan valokuvanäyttelyn suunnittelu. Valmista odotetaan syksyllä 2006, jolloin avajaisia on määrä juhlia Pietarissa Smolnan näyttelytilassa.

Kyläjuhlat ja unohdettujen esineiden talo
Foorumvieraita hellittiin ylenpalttisella kulttuuriohjelmalla. Tarjolla oli korkeatasoinen paikallisten taiteilijoiden voimin toteutettu gaalailta ja unohtumaton kyläjuhla Vologdan ulkopuolella. Unohdettujen esineiden talo esitteli arjen historiaa varsin hauskalla tavalla. Esille oli asetettu ajan hylkäämiä käyttöesineitä, kuten juustoveitsi, jonka kärjessä törrötti haarukanpiikit. Yhdistelmäkapine olisi varsin näppärä yhä vieläkin, jos vain niitä olisi saatavilla. Kyläjuhlien soittajat ja tanssijat tempasivat vieraatkin mukaansa, jotkut puoliväkisin, useimmat suuremmitta houkutuksitta. Vologdalaisten piirissä pyörivät käsi kädessä paikallinen mummo ja suomalainen maaherra suut yhtä leveässä hymyssä.

Inkerin kulttuuriseuran neuvottelupartnerina oli Tatjana Shpak Leningradin alueen kulttuurikomiteasta.
Perivenäläinen kaupunki ja karkotusalue
Vologda oli ennen Pietarin perustamista merkittävä kauppakeskus, joka sittemmin taantui maalaiskaupungiksi. Tätä nykyä asukkaita on noin 300 000. Historiallista kaupunkia hallitsee mahtava Kreml sipulikirkkoineen. Myös kaupungin lähistöllä on useita luostareita. Asuupa Joulupukin venäläinen kollega Pakkasukko Vologdan alueella. Tyypillistä Vologdalle ovat myös kauniisti koristellut puutalot.
Stalinin aikana Vologdan alueesta tuli monien karkotettujen sijoituspaikka, joukossa myös inkeriläisiä.

Sampo koru itselle iloksi, läheiselle lahjaksi

Pietarissa toimiva Sampo-keskus valmistaa vanhojen Inkerinmaalta ja Karjalasta löydettyjen vanhojen mallien mukaan. Suomalais-ugrilaisuus on yhteistä kaikille Sampokeskuksen koruille. Korut tehdään käsityönä ja niihin liittyy oma tarina. ´Mordvalainen hämähäkinverkko liittää ihmiset yhteen. Peltopyy on onnen lintu, joka suojelee perhettä ja rakkautta. Lintukoruihin liittyi myös uskomus, että kuolleiden sukulaisten sielut siirtyvät lintuihin.
Varsin viehättävä tarina on laulavalla hevosella. Se symboloi energiaa, tekee rankasti työtä, mutta iloisella mielellä. Sampo koruja voi ostaa Inkerin kulttuuriseuran kautta (puh. 050-5290 756/Tytti Piironen tai email: inkerinkulttuuri@suomi24.fi). Kuvat löytyvät netistä. Kokoa yhteen ystäviäsi, niin tulemme esittelemään koruja. Sampo koru on harvinaisuus, joita ei löydy markettien hyllyistä. Silti hinnaltaan käsintehty Sampo-koru on edullinen, mallista riippuen vain 22 – 10 euroa.

Hangossa paljastettiin inkeriläisten muistokivi

Inkerikeskuksen toiminnanjohtaja Arja Tahvanainen ja Inkerin kulttuuriseuran hallituksen jäsen Alina-Sinikka Salonen laskivat muistomerkille kukkatervehdyksen.

Hankoon oli vuonna 1943 perustettu inkeriläisten vastaanotto- ja väestönsiirtoleiri. Sen kautta tuli vuosina 1943-44 Suomeen lähes 50.000 inkeriläistä, jotka tietyn karanteeniajan jälkeen siirrettiin eri väestönsiirtoleirien kautta työpaikkoihin eri puolille Suomea. Erityisesti kuljetusten loppuvaiheessa siirtolaiset olivat nälän ja kulkutautien näännyttämiä, mistä syystä 121:n maallinen taival päättyi Hangossa. Joukossa oli paljon lapsia ja vanhuksia. Kuolleet haudattiin joukkohautaan hautausmaan sisäpuolelle kauniiseen männikköön.
Nyt kuolleiden nimet julkistettiin, ja heitä muistettiin lukuisin kauniin sanoin, kukkakimpuin ja seppelein. Tilaisuus oli yksinkertainen, selkeä ja lämmin. Sen toimittivat Inkerin piispa Aarre Kuukauppi ja Hangon kirkkoherrat Heikki Rantala ja Anders Laxell. Kuulimme myös tutkija Pekka Silvastin historiikin tapahtumien kulusta. Puheenvuoron käytti myös konsuli Vadim Rozanov Turusta. Espoon piispa Mikko Heikka oli lähettänyt tilaisuuteen tervehdyksensä. Myös
Muistelu ja muistotilaisuus tapahtuivat kahdessa paikassa, ensin hautausmaalla nyt paljastetun muistokiven äärellä ja sen jälkeen kahvitilaisuudessa Hangon seurakuntakodissa, joka sijaitsee Puistokadulla tyylikkäästi restauroidussa vanhassa huvilassa.

Sun haltuus, rakas Isäni, mä aina annan itseni. Mun sieluni ja ruumiini sä Herra ota suojaasi. Virsi 377, 1. säk.

Meri valkea, munkit mustat

Inkerin kulttuuriseuran kesäinen matka suuntautui kauas Vienanmerellä sijaitsevalle Solovetskin luostarisaarelle, joka joillekin inkeriläisille tuli 1920- ja 1930-luvuilla karmaisevan tutuksi. Stalinin vainovuosina luostari muutettiin vankilaksi ja pakkotyöleiriksi, Tuolloin entiseen kirkkosaliin oli ahdettu useita satoja vankeja täysin epäinhimillisiin oloihin. Lähtöämme seuraavana päivänä eli 19.8. luostarin kunnostettu pääkirkko avattiin uudelleen käyttöön. Viimeisten vuosien aikana luostaria on remontoitu ahkerasti, mutta työtä on yhä jäljellä, Luostarissa on tällä hetkellä runsas 30 munkkia. Parhaina päivinä heitä oli lähes tuhat.
Matkalaista hämmästytti turistien vähäisyys. Tosin saaren majoitustilat ovat vaatimattomat. Mutta Vienanmeren syleilemän luostarisaaren kauneus jätti pikkupuutteet varjoonsa. Enää ei ole epäilystä siitä, miksi Vienanmeri on venäjäksi ”Valkoinen meri”. Sitä se todella oli. Ulappa hohti hämmästyttävän hopeisena.
Tie Solovetskiin sivusi Vienan runokyliä. Pysähdyspaikkoja olivat menomatkalla Vuokkiniemi ja Uhtua. Paluumatkalla piipahdettiin Rukajärvellä. Taisteluistaan tunnetuksi tulleessa kylässä matkaseurue vietti herkän ja ikimuistoisen juhlahetken, kun yksi matkaseurueen jäsenistä löysi talon, jossa hän oli syntynyt.

Solovetskin kylässä on jäljellä vanhoja vankiparakkeja, jotka on valjastettu rauhanomaiseen käyttöön mm. kaupoiksi, ravintoloiksi.

Sekirnajan skiitta toimi Stalinin aikana vankien rangaistuspaikkana. Vangit joutuivat istumaan kylmässä rakennuksessa orsilla, joilta putoaminen merkitsi ruhjoutumista alla väijyviin teräviin seipäisiin. Rangaistukseksi parruun sidottu vanki voitiin vierittää alas rinnettä. Nyt Sekirnajalle vie 350 porrasaskelmaa.

Satoja vuosia vanhaa luostaria korjataan ahkerasti. Kunnostettavaa on valtavan paljon. Kuvassa luostarin entinen ruokasali.

Vuokkinemen runokylä on saanut uuden tsasounan.

Kuvat Hannu Räsänen ja Inkeri Sava

Jyrinpäivän kevätilottelua Caisassa/a>

Jyrinpäivän viettoa vanhaa inkeriläistä perinnettä noudattaen ja uuteen aikaan soveltaen seurasi lähes täysi salillinen 23.4. Inkerin kulttuuriseuran järjestämässä tilaisuudessa. Jyrinpäivä merkitsi aikoinaan erityisesti emännille käännekohtaa, kun lehmät laskettiin laitumille paimenten huomaan ja navettatyöt loppuivat. Sitähän kannatti juhlia.
Caisassa järjestetyissä retro Jyrinpäivässä hauskaa pitivät tasavertaisesti sekä naiset että miehet. Jopa Elvira-tanssiryhmässä oli mukana miesvahvistus ikään kuin paimen aikoinaan Inkerin akkainjuhlien karkeloissa. Pirkko ja Ensio Fihlmanin Ukon Vakat esitys syvensi Jyrinpäivän merkitystä vanhassa suomalaisessa traditiossa. Silloin Jyrinä juhlittiin nykyisen juhannuksen malliin talven taittumista ja muokattiin suopeaa maaperää uudelle kasvulle ja lisääntymiselle.

Orvokki-lehmä tarkkaili esityksiä ystävällisen uteliaana. Lehmä oli inkeriläisille lähes pyhä eläin, vaurauden lähde normaalioloissa ja nälkäkuolemalta pelastus karkotuspaikoilla. Orvokkia kestävämmänkin muistomerkin Inkerin lehmä ansaitsisi.

Tilaisuuden päätti Balalaikkaorkesteri Kalinkan huikea konsertti.Viimeistään Svetlana Mysnikovan huikean taiturimainen Venetsian karnevaalit nostatti yleisön tunteet hellelukemiin.

Kävelevä tietopankki

Pietarilainen Aleksej Krjukov tuntee entisen Inkerinmaan kylät ja niiden asukkaat perin pohjin. Nimen kuultuaan hän lataa ulkomuistista kuinka monessa kylässä ja millä paikkakunnilla saman nimisiä henkilöitä on asunut. Tiistaina 5.4. Inkerin kulttuuriseuran järjestämässä luentotilaisuudessa ainoastaan Heiskaset muodostuivat kompastuskiveksi. Krjukov ei ole löytänyt viitteitä Heiskanen-nimisistä asukkaista, mutta tiedot täydentyvät. Erityisesti Pohjois-Inkeriin valui Suomesta työvoimaa koko autonomian ajan ja yleisön joukossa olleen kysyjän edesmennyt sukulaismies saattaa kuulua tähän liikkuvaan ihmisryhmään.
Inkeriläisessä nimistössä on huomattava määrä eläinkuntaan viittaavia sukunimiä, esimerkiksi Karhuja, Susia, Repoja, Kajavia, Haukkoja, Kiuruja ja Kiiskiä. Krjukov on tutkinut eläinaiheisten nimien alueellista esiintymistä. ”Siellä missä on Susia, ei ole Karhuja ja siellä missä on Kajavia, ei ole Haukkoja”.
Krjukov on tehnyt kohta jo parinkymmenen vuoden ajan käsittämättömän arvokasta ja pitkäjänteistä työtä kerätessään talteen muuten katoavaksi tuomittua suullista tietoa. Harras toive on, että Krjukovin keräämät nimistöt ja kyläkartat saataisiin mahdollisimman pian julkaistuksi. Sitä odottavat niin sukututkijat kuin omasta taustastaan kiinnostuneet inkeriläisten jälkeläiset.

Salintäydellä yleisöllä riitti kysymyksiä Krjukovin vastattavaksi. Tilaisuuden jälkeen Inkerin kulttuuriseuralle ehdotettiin vastaavanlaisen tilaisuuden järjestämistä tulevana syksynä Keski-Inkerin kylistä ja niiden asukkaista. Asian etenemisestä kerromme netissä ja syksyn jäsenkirjeessä.
Inkerin kulttuuriseura kerää lankoja, joista kudotaan sukkia ja lapasia Petroskoissa asuville inkeriläisvanhuksille. Sekalaisetkin lankakerät voi tuoda Inkerikeskuksen tiloissa toimivaan Inkerin kirppuun arkisin klo 9 - 17. Osoite on Hämeentie 103.

Inkerin nimikeskus
Aleksej Krukov jakoi tilaisuudessa esitteen Pietarin Inkerin Liiton yhteydessä toimivasta Inkerin nimikeskuksesta, jonka tarkoituksena on edistää inkeriläisten nimien ja yleensä historian tuntemusta. Keskus laatii tietokantoja entisen Inkerinmaan kylistä ja sukunimistä. Inkerin Liiton Pietarin osasto toimii osoitteessa: Puskinskaja 15, 191040 Pietari. Sähköpostiosoite on kauko@mail.ru. Esitteen mukaan Inkerin liitossa järjestetään kerran kuukaudessa aiheeseen liittyvä seminaari, jonka ajankohdasta ja aiheesta tiedotetaan Pietarin Inkerin liiton internet-sivuilla.

Keväinen kulttuuriretki Riihimäelle

Inkerikeskus ja Inkerin kulttuuriseura järjestivät 2.4. kulttuurimatkan Riihimäen teatteriin ja Suomen lasimuseoon. Riihimäen teatterissa on kuluneena talvena esitetty Jari Rannan kirjoittamaa ja Anrin ohjaamaa näytelmää, jossa inkeriläisillä on keskeinen rooli. Tarinassa suomalainen kapteeni ja puna-armeijan sotilas pääsevät pommeilta turvaan samaan juoksuhautaan, jolloin osoittautuu, että kapeenin ryssäksi nimittelemä sotamies onkin inkeriläinen. Näytelmässä käsitellään samanlaisuutta ja erilaisuutta, vihaa ja rakkautta, ennakkoluuloja ja suvaitsevaisuutta. Moni retkelle osallistunut oli kokenut sodan Suomesta katsoen toisella puolella rajaa ja näytelmä nostatti varmaankin monia tuntoja.

Retki päättyi tutustumiskierrokseen Suomen lasimuseossa.

Neulekurssilla syntyy upeaa jälkeä

Anna Rauhala ihailee Elma Puidetin ahkerien kätten jälkiä.

Helsingin työväenopiston järjestämällä neulekurssilla perehdytään inkeriläisten perinneneuleiden saloihin Anna Rauhalan johdolla. Anna on tehnyt valtavan työn kaivaessaan vanhat inkeriläisneuleet museon kellareista päivänvaloon. Nyt jokainen käsistään kätevä voi tehdä omaksi ja läheistensä iloksi kauniita ja värikkäitä perinneneuleita. Inkerin kulttuuriseura toivoo hartaasti, että Anna Rauhalan työn voisi jatkua ja sille löytyisi rahoitus. Joka tapauksessa syksyllä järjestetään ompeluseura-iltoja inkeriläisneuleiden tiimoilta.

Liisa Söderlundin lapaseen tulee omenakukka-aihe.

Makoisa Kalevalanpäivä

Irja Niskanen on tottunut opettaja. Petroskoin pedagogisen yliopiston entinen dekaani ohjasi oppilaitaan nyt kaurakiisselin siivilöinnissä ja keittämisessä. Työ on tarkka. Asiaa kuvaa sananlasku: Silmät seisoo kuin kaurakiisselin keittäjällä.

Inkerin kulttuuriseura omisti vuoden 2005 Kalevalanpäivän inkeriläiselle naiselle ja ruokaperinteelle. Osanottajat perehtyivät innolla kaurakiisselin ja piirakoiden tekemisen saloihin ja saivat illan päätteksi nauttiakseen perinteisen inkeriläisen aterian: keurakiisselin lisäksi hapankaalikeittoa, porkkanapiirakkaa, kasvissalaattia ja rahkapiirakkaa. Ruuan lomassa valt. tri. Helena Miettinen kertoi inkeriläisestä naisesta kansanperinteen valossa.

Inkeriläinen perinneruoka maistui. Ruokaillassa oli mukana myös Inkerin keittiö -kirjan toimittaja Aira Kuronen.

Vuoden 2005 toimintasuunnitelma
Vuoden 2005 tapahtumakalenteri löytyy kokonaisuudessan Inkerin kulttuuriseuran painikkeen alta.

Inkeriläisten valokuvat talteen

Inkerin kulttuuriseura on käynnistänyt Inkerin kuva -hankkeen, jonka tarkoituksena on koota inkerinsuomalaisten valokuvista digitaalinen arkisto. Tavoitteenamme olisi kerätä talteen yksityisten ihmisten vanhoja valokuvia paitsi karkotusta edeltäviltä ajoilta inkeriläiskylissä, myös myöhemmistä elämänvaiheista. Inkerinsuomalaiset joutuivat neuvostoaikana hajalleen ja nykyisin vain pieni osa suomalaisväestöstä on palannut entiselle kotiseudulleen. Hajaannuksen aikana syntyneiden sukupolvien käsitykset suvun kotiseudusta perustuu suullisesti kerrottuihin muistoihin. Vaikka kotikylistä olisikin joskus otettu valokuvia, ne ovat saattaneet tuhoutua elämän varrella. Kun niiden ihmisten joukko harvenee vuosi vuodelta, joilla on omakohtaisia mielikuvia historiallisesta Inkerinmaasta, on tärkeää saada talteen muistikuvia tukevaa valokuva-aineistoa tulevien sukupolvien käyttöön. Hanke palvelee samanaikaisesti inkerinsuomalaisen kulttuurin elvyttämistä, ylläpitämistä ja tutkimusta.
Valokuvia esitellään vuonna 2006 avattavassa näyttelyssä. Lisäksi Internetiin perustetaan ”virtuaalinen Inkeri” eli tämän ajan inkeriläisillä ja muillakin asiasta kiinnostuneilla on mahdollisuus kurkistaa, millaiselta Inkerin eri pitäjät aikoinaan näyttivät.
Jos sinulla, sukulaisillasi tai ystävilläsi on albumissasi Inkeri-kuvia, ota yhteys Inkerin kulttuuriseuraan, jolloin voimme sopia tallentamisesta. Digitaaliseen muotoon tallentaminen ei vahingoita kuvia lainkaan eikä niitä tarvitse irrottaa albumista. Alkuperäiset valokuvat luovutetaan välittömästi asianomaisille itselleen takaisin. Soita numeroon (09) 2733 225, 041 54 55 000 tai Faksi: (09) 273 2501.

Satuja Sadunpäivänä

18.10. vietettiin perinteiseen tapaan Sadunpäivää. Inkerin kulttuuriseura teki inkeriläistä satuperinnettä tutuksi Vesalan ala-asteen oppilaille. Erilaisista kulttuuritaustoistaan huolimatta oppilaat kuuntelivat hiiren hiljaa Helena Miettisen lukemaa "Inkerin satulippaan" satua Täinnahkaiset kengät ja satutuokion jälkeen syntyi vilkas keskustelu. Satutäti on kokemuksen innostamana valmis vastaaviin lukutuokioihin myös tulevaisuudessa.

Inkerinpäivänä tutustuttiin itkuvirsiperinteeseen ja muisteltiin vainoissa menehtyneitä

Pirkko Fihlman esittää itkun muinaisille emosille.

Inkerin kulttuuriseuran järjestämässä Inkerinpäivän juhlan teema liikkui surun, kuoleman ja itkun maisemissa. Muiden venäjänsuomalaisten joukossa inkeriläiset joutuvat kokemaan kansanryhmänä kovia Stalinin vainoissa. Ihmisiä karkotettiin pois kotiseudultaan, vangittiin ja teloitettiin. Kansallinen surutyö on yhä kesken ja sitä purettiin myös 5.10. Inkerikeskuksen tiloissa järjestetyssä tapahtumassa, jossa juhlaesitelmän itkemisestä ja itkuvirsistä piti VTT Helena Miettinen ja Äänellä itkijät ry:n puheenjohtaja Pirkko Fihlman esitti itkuvirsiä. Musiikista vastasi paluumuuttajista koostuva Pihapihlaja-kuoro johtajansa Larissa Fadejeva-Saikkosen johdolla.

Inkerikeskuksen eteen syttyi Stalinin vainoissa kuolleiden muistoksi sytytetyistä kynttilöistä tulinen risti.

Itkuvirret ovat olleen vanhastaan keino kollektiivisen surun käsittelyyn. Äänellä itkijät ry:n tavoitteena on itkuvirsiperinteen elvyttäminen ja muokkaaminen nykyaikaan. Tiivistetysti voidaan sanoa, että inkeriläisten vaiheet ovat oikeutettu itkun paikka.

Inkerin merkkihenkilöistä tietoja netissä

Lankakeräys
Inkerin kulttuuriseura kerää lankoja, joista kudotaan sukkia ja lapasia Petroskoissa asuville inkeriläisvanhuksille. Sekalaisetkin lankakerät voi tuoda Inkerikeskuksen tiloissa toimivaan Inkerin kirppuun arkisin klo 9 - 17. Osoite on Hämeentie 103.

Inkerin kirppu
Kun kulttuurille myönnettävä tuki on paitsi tiukassa, myös määrältään vähäistä, Inkerin kulttuuriseura on päättänyt käynnistää kirpputoritoimintaa, jonka tuotto käytetään erilaisten kulttuurihankkeiden rahoitukseen. Kirpputori avaa ovensa Inkerikeskuksen tiloissa syyskuun aikana ja toimii arkisin Inkerikeskuksen aukioloaikoina.
Tavaralahjoitukset ovat tervetulleita: hyväkuntoiset vaatteet, verhot, liinavaatteet, astiat, taulut ja kirjat. Huonekaluja ei tilanpuutteen vuoksi voida vastaanottaa. Mikäli ette itse pysty toimittamaan tavaroita kirpputorille, ottakaa yhteys Inkerin kulttuuriseuraan. Osa vaatetavarasta toimitetaan edelleen Pietariin ja Petroskoihin. Seuraavan kerran kun siivoatte nurkkianne, muistakaa Inkerin kirppua!

Inkerin merkkihenkilöistä tietoja netissä

Puhtaat pojat ja taivaan tyttäret
Jooseppi meni Pietariin myymään viljaa ja palasi kotiin “tyhjänä poikana”. Seuraavat kuukaudet kuluivatkin sitten sairastellessa uuninpankolla. Joosepin vaimo, Mari, oli miehelleen kiukkuinen, sillä hän oli tehnyt tekosensa kertomatta asiasta etukäteen.
Tarina on peräisin Nina Lavosen tutkimustaan varten tekemistä haastatteluista. Parisataasivuinen kirja Inkerissä vaikuttaneesta uskonnollisesta “Leikkaajien” lahkosta on pian valmistumassa. Kuten nimikin viittaa, leikkaajat harjoittivat itsensä silpomista tavoitellessaan taivaskelpoisuutta. Sukupuolisuus oli pahin mahdollinen synti, minkä vuoksi miehet antoivat kuohita itsensä ja naiset leikkauttivat rintansa. Leikkaajien mukaan Jumala loi ihmisen ilman sukupuolielimiä, jotka ilmestyivät vasta syntiinlankeemuksen jälkeen. Kaikki maailman pahuus kätkeytyy pussissa riippuvaan kahteen palloon, minkä vuoksi niistä oli päästävä eroon. Naisten sisäisiin sukuelimiin ei yleensä kajottu, mutta häpykieli poistettiin samaan tapaan kuin joissakin muslimikulttuureissa yhä tehdään. Erityisen autuas miehestä tuli, jos häneltä kivespussien lisäksi poistettiin koko penis. Näin “puhtaat pojat” joutuivat virtsatessaan käyttämään apuvälineenä lehmänsarvea.

Leikattu nainen runsas sata vuotta sitten otetussa kuvassa.
Vain Venäjällä vaikuttaneen leikkaajien lahkon syntyhistoriasta on eri teorioita. Väitetään, että leikkaajat olisivat syntyneet vastareaktiona ns. hyppääjien lahkon vapaalle seksuaalisuudelle ja insestille. Hyppääjiksi kutsuttiin uskonnollista hurmosliikettä, jolle tyypillistä oli rytmikäs liikehdintä ja tanssi. Virkavaltaa ja papistoa vastustavat hyppääjät sanoutuivat eivät kunnioittaneet avioliittoa instituutiona, vaan pitivät parempana vapaata rakkautta. Hyppääjien l kokoukset päättyivät tavallisesti transsitilassa harjoitettuun ryhmäseksiin. Aktin kohteena saattoi olla kuka tahansa ja pimeissä kokoustiloissa partneri voi olla myös äiti tai sisko, isä tai veli. Leikkaajat säilyttivät joitakin hyppääjien piirteitä, mm. tanssin ja liikehdinnän, mutta ajautuivat suhteessa seksuaalisuuteen toiseen ääripäähän.
Sekä hyppääjien että leikkaajien lahko sai jalansijaa Inkerinmaalla, erityisesti Keski- ja Länsi Inkerissä. Mm. Kupanitsan seudulla oli paljon hyppääjiä. Vaikka hurmosliikkeet mielletään 1800-luvun ilmiöiksi, ne olivat voimissaan yhä 1900-luvun alun vuosikymmeninä. Mutta myös Petroskoissa sodan jälkeisinä vuosina leikkaajat pitivät kokouksiaan Hiilisuolla. Lapsena kohdatut, leikatut sukulaiset herättivät itse asiassa Nina Lavosen mielenkiinnon tutkia asiaa nyt myöhemmin.

Raakaa ja veristä puuhaa
Itse leikkaaminen oli monessa suhteessa julmaa puuhaa. Alkeellisilla välineillä, kuten nahka- ja partaveitsellä ja kotioloissa, ilman kivun lievitystä suoritettuna, fyysisen tuskan määrä on ollut mittaamaton. Silminnäkijöiden kuvausten mukana naisten rinnat kurottiin narulla ja miehet hauduttivat kiveksiään kuumassa vedessä ennen irrottamista.
Arvet jäivät muistoiksi menetetyistä elimistä. Nina Lavonen muistaa, miten leikatut naiset häpesivät ruumistaan esimerkiksi yhteissaunoissa. Myös miehet saattoivat nähdä vuosienkin jälkeen seksuaalisia unia. Eräskin kuohittu mies rankaisi itseään unistaan istumalla seuraavana päivänä kylmässä vedessä.