Kalinka ja Viktor Klimenko hurmasivat yleisön

Albina Parkkonen on tehnyt lujasti työtä orkesterinsa eteen liki 15 vuotta. Tulokset näkyvät. Viktor Klimenkon juuret ovat Venäjällä, josta hän tuli sodan melskeissä Suomeen. Vikin vahvat tulkinnat eivät jätä kylmäksi. Takana taiturimainen Svetlana Myznikoca.

Lue myös Kalliolainen-lehden arvostelu.

Balalaikkaorkesteri Kalinka soitti itsensä yleisön sydämiin Kallion kirkossa 10.9. Inkerin kulttuuriseuran järjestämässä konsertissa. Svetlana Myznikova domra-soolo Venetsialaisissa karnevaaleissa ja Paganinin Mustalaiasvariaatioissa palkittiin innostunein aplodein. Viktor Klimenkon vahvat tulkinnat venäläisistä kansanlauluista nostivat ihon kananlihalle ja vedet silmiin.

Inkerin kulttuuriseuran toiminta-ajatukseen kuuluu tarjota paluumuuttajille foorumeita taitojensa esille tuomiseen. Tässä suhteessa Kallion kirkon konsertti onnistui varmaankin. Yleisö poistui tummenevaan iltaan kohottunein mielin ja ylimääräisenä soitetun Laran teeman sanoja muistellen. - Kerran, kohtaamme uudelleen..

Koivu ja tähti avasi ovensa
Inkerin kulttuuriseuran uusi toimipiste Koivu ja tähti avasi virallisesti ovensa 7.9. klo 12. Kesällä Kaarlenkadulta vuokratut ja talkoovoimin sisustetut tilat saivat vierailta kehuja viihtyisyydestään ja toimivuudestaan. Koivu ja tähti on avoinna arkisin klo 10-16. Tervetuloa tarinoimaan!

Kuvatekstit: Varapuheenjohtaja Tytti Piironen ja hallituksen jäsen Kirsti Kalliomaa vastasivat avoimien ovien päivän maistuvasta tarjoilusta.

Katja ja Hannu Varkki toivat pikkuisen Emmi-tyttärensä tutustumaan Koivuun ja tähteen. Emmin kanssa seurustelemassa Alina-Sinikka Salonen ja Marja Karhula. Pastori Varkki työskentelee Tuomiokirkkoseurakunnassa.

Koivun ja tähden sisätilat ovat ulkokuorta viihtyisämmät. Mutta siihenkin on luvassa kohennusta, kun näyteikkunan somistus valmistuu.


Koivun ja tähden sisätilat ovat ulkokuorta viihtyisämmät. Mutta siihenkin on luvassa kohennusta, kun näyteikkunan somistus valmistuu.

Inkeriläiset juhlivat Hyvinkäällä
Inkeriläisiä Suomesta, Venäjältä, Virosta ja Ruotsista oli kokoontunut Hyvinkäällä järjestettyihin kaksipäiväisiin inkeriläisten kesäjuhliin, jotka vietiin läpi varsin perinteisin menoin. Ohjelmistossa oli kuorojen ja tanssiryhmien esityksiä, runonlausuntaa ja esitelmiä.

Pihapihlaja-kuoron esitys Hyvinkäällä. Kuuntele ääninäyte

Tarton ja Viljandin kuorojen esitys kesäjuhlissa. Kuuntele ääninäyte

Järvisaarelta syntyisin oleva Toini Pöllänen korosti puheenvuorossaan muistojen tallettamisen tärkeyttä. Kuuntele ääninäyte

Pääjuhlassa esitelmöi professori Jouko Talonen evankelisluterilaisen kirkon tilanteesta Baltiassa. Kepeäpää menoa oli tarjolla lauantaina Hyvinkää-salissa, jossa tanhuryhmät pistivät jalalla koreaksi ja kuorot esittelivät taitojaan. Erityisen vauhdikas oli Tarton Röntysköjen esitys.

Koko juhlien ajan seurakuntakeskusken tiloissa toimi sukututkijoiden neuvontapiste, jossa Einari Lukkosen, Risto Toivosen ja Pekka Wikbergin juttusille riitti tulijoita. Arvion mukaan sukututkimuspistessä vierailijoita oli noin 50-60. Useimmat etsivät tietoa kadonneista omaisistaan.

Sunnuntain pääjuhlassa jaettiin kunniamerkit Inkeri-työssä ansioituneille. Tänä vuonna palkittiin kolme Inkerin kulttuuriseuran pitkäaikaista hallituksen jäsentä. Onnea Tytti Piiroselle, Marja Karhulalle ja Elma Puidetille.

Virtuaali-Inkeri täydentynyt
Virtuaali-Inkeri on jälleen täydentynyt ja parantunut. Kuvasivuille on viety uusia kuvia. Myös uusia merkkihenkilöitä on lisätty, mm. akateemikko eino Karhu, Mannerheim - ristin ritarit Mikko Pöllä ja Antti Vorho sekä kansanlaulaja Olga Ostonen, jonka elämästä toivomme lisää tietoa.

Samoin toivomme tietoja Leander Reijosta, joka perimätiedon mukaan olisi valittu Inkerin kuninkaaksi, mutta hävinnyt tietymättömiin 1930-luvun alussa. Kiinnostavaa olisi tietää, mitä tällä Inkerin kuninkaalla tarkoitetaan.

Inkerin kulttuuriseuran rakentama Virtuaali-Inkeri vietiin verkkoon 1.6. Sivustoon pääsee tältä samalta sivulta klikkaamalla Virtuaali-Inkerin –painiketta. Sivustolle on kerätty valokuvia ja tietoa entisestä ja nykyisestä Inkeristä sekä sen asukkaista. Olemme iloisia lisämateriaalista: uusista ja vanhoista valokuvista sekä Inkeriin ja inkeriläisiin liittyvistä tarinoista. Myös muu palaute on tervetullutta. Yhteydenotot sähköpostitse koivujatahti@netti.fi tai puhelimitse 045 132 9191.

Inkerin kulttuuriseuran uusi osoite
Tervetuloa myös seuran uuteen toimitilaan Koivuun ja tähteen osoitteeseen Kaarlenkatu 3 – 5 A (katutaso), 00530 Helsinki.

Toukokuun lopun tapahtumia

Oppia toisten kokemuksista


Inkerin kulttuuriseuran Tilkkutarinatyöpajan tuloksena syntyneet tarinapeitot kiinnostivat vieraita sekä itse tuotteina että työmenetelmänä. Kysymyksiä tarinapajan vetäjälle Virpi Vesanen-Laukkaselle (vas.) riitti.

Inkerinsuomalaisten vaiheet sekä Suomessa harjoitettu maahanmuuttajien kotoutustyö tulivat tutuiksi Inkerin kulttuuriseuran saksalaisille, kreikkalaisille, norjalaisille ja suomalaisille projektikumppaneille. Inkerin kulttuuriseura on mukana Grundtvig II-projektissa, jonka keskeinen tavoite on oppia toisten hyvistä käytännöistä ja kokeilla niitä myös omassa toiminnassa.
Tapaamisen ensimmäisen aamupäivän aikana keskityttiin muistojen ja muistelun tärkeyteen maahanmuuttajille. Tilkkutarinoiden lisäksi kuultiin Taina Rasin esitys muistorasiatyöskentelystä, josta on menestyksekkäästi harjoitettu Kotkan Muistojen talossa. Parhaillaan on tekeillä kymmenen inkeriläisen muistorasiat. Iltapäivällä Aili Mehiläinen valotti käyttämiään metodeita maahanmuuttajien kielenopetuksessa, Liisa Jääskeläinen kertoi koulujen Itämeri-projektista.
Perjantaina teoreettinen puoli jatkui Vantaan Vasama-projektin ja Evankelis-luterilaisen kirkon venäläisten maahanmuuttajien parissa tekemän työn esittelyillä. Iltapäivästä vieraat tutustuivat Helsingin kansainväliseen kulttuurikeskukseen Caisaan ja Kassandran monikulttuuriseen taideprojektiin Monitaan.

Vankan tietopaketin sulattelu onnistui Helsingin kiertokäynnin aikana sekä suomalaisuuden ytimen etsiminen saunaillassa Laajasalon Kristillisen Kansanopiston rannassa, joka toimi koko tapaamisen näyttämönä.

Turun Mauno Koivisto –keskuksessa etsittiin 12.5. vastausta kysymykseen inkeriläisten olemuksesta Venäjän ja Itä-Euroopan instituutin sekä Turun seudun inkerinsuomalaisten paluumuuttajien yhteisessä seminaarissa.
Aiheeseen johdattelivat Inkerin liiton puheenjohtaja Aleksanteri Kirjanen sekä professori Tamara Smirnova Pietarista, FT Pekka Nevalainen Joensuusta, VTT Helena Miettinen sekä ministeri Pertti Paasio Turusta.
Salintäydelle yleisölle inkeriläisyys valottui monesta sekä yleiseltä että yksityiseltä tasolta tarkastellen. Tilaisuus toimi myös vapaamuotoisen keskustelun ja kohtaamisten foorumina. Uusia yhteyksiä solmittiin ja vanhoja lujitettiin.

Neulakintaiden kimpussa

Pirkko Nykänen ja Kirsti Kalliomaa kuuntelevt korva tarkkaana Lauran ohjeita.

Parikymmentä innokasta naista opetteli Laura ja Severi Hämärin johdolla ikivanhojen neulakintaiden valmistamista Caisan tiloissa 20.4. Nopeimmat oppivat tekniikan kolmessa tunnissa, osalle ponnistelujen tuloksena syntyi vain mielenkiintoinen sykerö. Laura Hämäri lupasi kuitenkin, että tekniikka aukeaa jokaiselle harjoittelemalla. Neulomalla syntyy erittäin kaunista kudosta lapasiin, myssyihin ja vaikkapa nutuksi asti.
Lauralla on varastossaan tietoa myös lautanauhojen valmistamisesta. Inkerin kulttuuriseura jatkaa perinteisten käsityömenetelmien kurssiaan syksyllä, jolloin opetellaan inkeriläisten lautanauhojen valmistamista.

Kulttuurikylvyssä Setumaalla

Naisilla on keskeinen osa setukulttuurissa. Värskalainen lauluryhmä esiintyi kulttuuriseuralaisille ja esitti lauluja naisen elämänkaaresta. Ryhmä oli pukeutunut kansanpukuihin, johon kuuluvat upeat, perintönä kulkevat hopeakorut. Joidenkin naisten korut olivat peräisin 1700-luvulta.

Viron ja Venäjän rajamaastossa asuvat setukaiset vaalivat kulttuuriaan. Yhtymäkohtia inkeriläisiin voidaan löytää heidän historiastaan. Virolaisista setukaiset erottuvat ortodoksisen uskontonsa ja tapakulttuurin suhteen ja venäläisistä kielensä takia.
Kuusitoista setukulttuurista kiinnostunutta matkalaista sai huhtikuun viimeisellä viikolla varsinaisen kulttuurikylvyn setukaisten historiaan ja nykyisyyteen Mare Pihon ja Kari Laukkasen johdolla.


Saatsen kylä sijaitsee aivan Venäjän rajalla. Kuvassa Piia Okamo ja Marja Karhula Saatsen kauniissa kirkossa.

Tarinatäkit käärittiin rullalta

Tilkkutarinat herättivät kiinnostusta. Marjatta Tahvanainen selostaa täkkien tarinoita näyttelyvieraalle ja Irina Dubinina valokuvaa tuotoksia.

Inkeriläinen kulttuuri on muistojen ja muistelun kulttuuria. Tilkkutarinatyöpaja osoittautui oivalliseksi foorumiksi muistella omaa ja sukulaisten elämää sekä tehdä tarinat näkyviksi. Virpi Vesanen-Laukkasen ehdottaessa syksyllä 2004 muistelun foorumiksi tilkkutarinatyöpajaa, ajatukseen oli vaikea tarttua, koska ei ollut mitään esikuvaa.
Virpi Vesanen-Laukkasen lempeässä ja asiantuntevassa ohjauksessa ryhmä tutustui kankaanpainamisen perusteisiin ja innostui nauttimaan värien maailmasta ja kuvien tuottamisesta. Riemastuttavaa oli havaita, että jokaisen taitoja tarvittiin tilkkujen repimisessä, pohjakankaiden maalaamisessa, värien tupsuttamisessa sablunoiden avulla ja sommittelemisessa.
Tilkkutarinapajan tuotoksena syntyi viisi tarinallista tilkkupeitettä. Neljä niistä värittyi vuodenaikojen mukaan ja viidennen valtasivat muistojen kuvat. Täkit ripustettiin 12.4. näytteille Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnan Meritullin seurakuntasaliin tarinapajalaisten ja yleisön ihasteltaviksi. Loka-marraskuun vaihteessa tarinatäkit ovat näytteillä Stoan Parvella.

Tilkkupeitteet kertovat nyt omaa tarinaansa.


Tarinatäkit rytmittyivät vuodenaikojen mukaan. Kuvassa Kesäpeitto.

Suomalaisia Venäjällä
Pietarin Inkerin liiton tiedotteessa kerrotaan, että Venäjällä asuvien suomalaisten määrä vuonna 2002 tehdyssä valtakunnallisen väestönlaskennassa oli koko Venäjällä 34 364. Leningradin alueella eli perinteisellä Inkerimaalla asui 7 965 suomalaista, Pietarissa 4 051 ja Karjalan tasavallassa 14 310.

Inkerin neuleista kerrotaan opetustelevisiossa


Kolmisen vuotta sitten käynnistynyt Inkerin neuleprojekti, jonka tuloksena tutkija Anna Rauhala loi vanhaan inkeriläiseen neuleperinteeseen pohjautuvan neulemalliston. Sittemmin neuleita on opiskeltu mm. Helsingin työväenopistossa ja Espoon työväenopistossa sekä Inkerin kulttuuriseuran neulepiirissä.
Syksyllä TV1:n opetustelevisiossa käynnistyy ohjelmasarja Käsityö kertoo, jossa tutustutaan myös Itämeren alueen vanhaan neuleperinteeseen ja inkeriläiseen käsityöperinteeseen. Ohjelman kuvaukset tehtiin 1.3. Kuvassa Anna Rauhala ja Elma Puidet esittelevät ohjelmassa hapsureunan tekemistä lapaseen.

Oppia yli rajojen

Seminaari tutustui Ateenassa toimivaan filippiiniläiseen kouluun, jonka ylläpidosta vastaa paikalliset filippiiniläiset maahanmuuttajat, jotka haluavat tarjota lapsilleen mahdollisuuden oman kulttuurin vaalimiseen. 170 lapsen ja 16 opettajan yhteisön pyörittäminen on kiitettävä urakka!

Inkerin kulttuuriseuran edustajat osallistuivat Ateenassa 1. – 5.2. pidettyyn Grundtvig II-kumppanuusohjelman seminaariin. Projektissa on mukana Inkerin kulttuuriseuran lisäksi maahanmuuttajien parissa työskenteleviä järjestöjä Kreikasta, Saksasta ja Iisalmesta. Seminaaripäivinä tutustuttiin Kreikan maahanmuuttopolitiikkaan ja maahanmuuttajien tilanteeseen ruohonjuuritasolla.
Seuraava kontaktiseminaari järjestetään Suomessa 10.-14.5 Inkerin kulttuuriseuran isännöimänä.

Kreikan opetushallituksen kansainvälisten asioiden päällikkö esittelee seminaarilaisille monikultturisuuskasvatukseen tehtyä monipuolista materiaalia.

Tyyne Martikaisen kirja inkeriläisten kohtalonteistä ilmestyi
Tyyne Martikainen oli sonnustautunut itse tehtyyn Tuutarin pukuun. Toivo Jääskeläisen oli tullut julkistamistilaisuuteen Ruotsista lastensa ja lastenlastensa kanssa.<br><br>

Tyyne Martikaisen kirja - Stalinin vainot. Toivo ja Sanna Jääskeläinen inkeriläiset selviytyjät – julkistettiin vainottujen muistopäivänä 27.1. Inkerin kulttuuriseuran järjestämässä tilaisuudessa Inkerikeskuksessa. Kirjaa saatteli julkisuuteen runsaslukuinen yleisö.
Tyyne Martikaisen ja Ruotsissa asuvan Toivo Jääskeläisen tiet kohtasivat muutama vuosi sitten veteraanikuntoutuksessa. Sotien kärsimyksistä aikaisemminkin kirjoittanut Tyyne kiinnostui Toivon elämäntarinasta. Näin yhteistyö alkoi.
Keltossa historiallisella Inkernmaalla syntyneen Toivo Jääskeläisen perhe karkotettiin Keski-Aasiaan Pahta-Araliin vuonna 1935. Isä oli jo tätä ennen vangittu kahdesti, mutta selvinnyt vankileireiltä hengissä. Olot Keski-Aasiassa olivat kehnot. Kuuma ilmanala, raskas työ ja likainen vesi koituvat monen inkerinsuomalaisen kohtaloksi. Myös Toivo sairastui malariaan. Kahden vuoden kuluttua Toivo lähti karkumatkalle ja selviytyi takaisin kotiin. Ilman passia hänen oli kuitenkin mahdotonta saada asuntoa ja työtä. Karkotusmatka jatkui Hiipinään. Sodan sytyttyä Toivo otettiin puna-armeijaan, mutta jo syyskuussa 1941 hän joutui suomalaisten vangiksi. Toivon serkku oli sattumalta sotilaspastorina samoilla tienoilla ja näin serkusten tiet kohtasivat. Toivo siirtyi Suomen armeijaan. Monien muiden Suomen armeijaan siirtyneidenentisten puna-armeijan sotilaiden tapaan myös Toivo katsoi viisaammaksi paeta sodan jälkeen Ruotsiin. Suomesta hänet olisi palautettu Neuvostoliittoon. Ruotsissa alkoi uusi elämä. Toivo löysi itselleen inkeriläisen vaimon, löysi töitä ja oppi kielen.


Toivon jännityksentäyteisessä elämässä on aineksia vaikka elokuvan käsikirjoitukseen. Kuvassa Tyyne Martikainen, Toivo Jääskeläinen ja Inkerin kulttuuriseuran puheenjohtaja Helena Miettinen.

Toivo Jääskeläisen elämä on tiivistelmä koko inkeriläisestä kärsimystiestä. Kirjan lopussa on kokoelma Toivon isän vankilassa kirjoittamia, koskettavia runoja.
Kirjaa myydään Inkerin kulttuuriseurassa. Hinta on 27,80. Postitse toimitettaessa hintaan lisätään lähetyskulut.



IN ENGLISH


Who are Ingrians and where is Ingria?



The map of historical Ingria
Historical Ingria or Ingermanland lies along the southern shore of the gulf of Finland and both banks of the river Neva. In the west it borders Estonia. In 1710 Ingria was designated as the Province of St. Petersburg and in 1927 as Leningrad Province. Today's Ingrians are descendants of Finns who moved to Ingria in the seventeenth century. Before that, the province of Ingria was inhabited by people who spoke a Finno-Ugric language and had an orthodox belief: orthodox Votes and Izhories and some Russians. With the peace treaty of Stolbova in 1617, Ingria was attached to the Swedish kingdom. Due to the new political situation a large part of the original inhabitants moved or were moved during the next decades and new people arrived into the area from Finland The Swedes tried to convert the orthodox people into Lutherans, but instead provoked an exodus to neighbouring regions. To compensate the loss of inhabitants, the Swedes convinced Finnish Lutheran farmers to move to the area. The Finns were offered tax support. Within a short space of time a strong Lutheran population had settled in Ingria, consisting of many different tribes. These Finns are the ancestors of today's Ingrians. At the end of the century, 75 percent of the inhabitants in Ingria were Lutherans. The name Ingria is of Scandinavian origin (Finnish Inkeriamaa - the land of Princess Ingrid. Ingrians call themselves Inkeriläinen or Inkerinsuomalainen.



The nationa flag of Ingria
During the early eighteenth century, Russia re-conquered Ingria, and the new capital St. Petersburg was constructed in the region. Russians started to immigrate to the region. However, the Ingrians preserved their language and culture and the Finnish speaking people remained an important minority in the province. Before the Russian revolution, between 100,000 and 200,000 of them lived in Ingria. After the revolution, most of Ingria came under Soviet rule except for one part in the west which was incorporated with Estonia. As late as the 1890s some 90% of the rural population of St. Petersburg government [meaning "province"] was Finnish-speaking, as was some 10% of the city's population.



b The first Lutheran congregation was founded in Ingria in the late 16th century. At the time when the Lutheran faith established its roots in Scandinavia and Finland, it became a major religion south and east of the Gulf of Finland. As early as 1655, there were 58 parishes, 36 churches and 42 pastors. Before the Russian revolution of 1917, there were 32 Ingrian parishes in St. Petersburg and the surrounding area from the Estonian border to the Finnish one. During the Soviet regime, the churches were destroyed or closed.

Culture




The Ingrian national dress
Due to Lutheranism the Ingrians' education has been good. Tests in reading skills and Sunday schools for children already existed during the Swedish period and continued later throughout the Russian dominion. In 1785 the first primary school was opened in the village of Kolppana but cultural life only gained momentum in the 19th century. The Russian annexation of Finland (1809) and abolition of serfdom (1861) were of special importance for Ingermanland as the liberation of peasants brought with it radical changes. Choirs and societies were founded. To improve the educational standards a theological seminary was opened in Kolppana in 1863 where parish clerks and schoolmasters were trained. A newspaper Pietarin Sanomat (short-lived, as were the several following) was begun in 1870, and calendar Pietarin suomalainen kalenteri was published in 1871. But, as elsewhere, the last decades of the century were also a period of russification in Ingermanland. Regardless, the first Ingrian singing festival took place in Skuoritsa in 1899 and by 1913 the sixth was occuring in Kolppana. In addition to Christian education the parsons were also able to support a spirit of national identity.

The Soviet period

In 1920 the Ingrians were promised more propitious conditions for promoting their national culture. Educational conditions improved, and Finnish became more widely used in cultural life; in 1928 the Kuivaisi (Toksova) national district was formed in the Northern Ingeria and the Leningrad region had 54 national village councils by the year 1936.
Vernacular education at schools continued (314 schools in 1918), and the Finnish language was used in offices, radio programmes and elsewhere. Two daily and eight other newspapers appeared. The publishing house Kirja managed to publish 768 books -- textbooks, disctionaries, fiction -- in Leningrad and in Petroskoi during the period 1927--37. These activities were kept strictly separate, however, from Finland and even aimed to counterpoise. In 1937, just preceding the total dispersion of the Ingrians, all Finnish schools were russified, most of the intellectuals killed and the Ingrian cultural life completely extinguished. During the 1930s, the Ingrians suffered from Stalin's regime. A majority of the farmers were deported, the use of the Finnish language was prohibited and the Finnish speaking intelligentsia was annihilated. Ingrians were shipped off to prison camps or deported to Siberia and to central Russia. Very few remain, outnumbered by Russian population.
b The violence began in 1928 with compulsory collectivization. Around 18,000 people were deported from Northern Ingria to East Karelia, Central Asia and elsewhere in order to frighten others into accepting collective farms. A further 7,000 were deported to the Urals and to the coast of the Caspian Sea in 1935, and 20,000 to Siberia and Central Asia in 1936. Four parishes of Northern Ingria were totally emptied of Finns, which was a probable factor in the tension that led to the Finnish-Russian war. All churches and religious societies were closed by 1932 and all Ingrian cultural and social activities were brought to a halt by 1937. The national district of Kuivaisi (Toksova) was liquidated in 1939. By 1929, at least 13,000 Finns had been killed and 37,000 were suffering in Russia.

The World War II

Ingermanland also suffered during World War II. In 1942, during the blockade of Leningrad, 25,000--30,000 Finns were deported to Siberia. When the Germans occupied the the southern and western parts of Ingria during World War II, most of the remaining Finnish speaking people were evacuated to Finland. Their resettlement to Finland was allowed by German authorities to the basis of applications. 63,227 Ingrian refugees, including the Votes and the Izhorians, had left for Finland by October 31, 1944. Many of them settled in Finnish families, helping them by working on farms. After the war, the Soviets demanded these people back and Finland had to return them to the Soviet Union after the armistice. The Ingrians were promised by Soviet auhtorities that they could return to their own region, but instead were deported to different parts of the Soviet Union. 55,773 Ingrians arrived and were scattered to the regions of Novgorod, Kalinin, Vologda, Sverdlovsk, etc. Some years after the war even those children of Ingrian descent that had been adopted by Finnish families were reclaimed by the Soviet Union. Later some Ingrians moved back to Ingria. Others moved to Estonia, partly because the Estonian language is close to Finnish.

Ingrians´ remigration

Todays IngriansBy the year 1943, only 4,000 Finns remained in Ingermanland. All the others had either been resettled, deported, dispersed or had fled. Only in 1956 were the Ingrians finally allowed to return to their native country. The 1989 census showed that there were 67 359 Finns living in the Soviet Union, of whom 34.6 % spoke their native language. Approximately one quarter of them lived in Karelia, another quarter in Estonia, a third quarter in the Leningrad Province and the remainder somewhere else. The Ingrian Finns have not been separated from the rest of the Finns since the census of 1939. In 1989, approximately 1 % of the inhabitants of the Leningrad Province (excluding St. Petersburg) were Finns. The Ingrians are now living in different parts of the world, many in the western part of the former Soviet Union, i.e. Estonia, Carelia and Ingria.
The historical guilt the Finnish society feels for expelling these people to the Soviet Union may be one reason for the decision to accept the Ingrians as returnees in Finland. At a press briefing, he said that the Ingrian Finns living in the former Soviet Union could be regarded as Finnish returnees. The term returnee means that these people could move to Finland easily by showing that they had Finnish ancestors. The words of Koivisto had a huge impact on the Finns in ex-Soviet Union who started to move to Finland in great numbers. About 30,000 people have already moved to Finland thanks to Koivisto's statement, and another 20,000 are waiting in Russia and Estonia. Nobody knows for sure how many can come in the end.
Some came because they felt Finnish. Others just used the opportunity to move to the west. Within the big group of Ingrians in Finland are huge differences in motives for their move. The different reasons resulted in different indentity problems. It seems that almost every Ingrian Finn in Finland struggles with the question: Who am I?
b The ethnic dispersion of the Ingrian Finns makes their survival as an nation very dubious. The decrease in the numbers of people who still can speak their mother tongue demonstrates the difficulty of retaining the language in a foreign environment. Among the Ingrian Finns the language shift is already well under way.
Under these circumstances we should not so much investigate the dangers, but rather pose the question: Is there any hope left for the Ingrian Finns? Not everything is lost, however, because the Russian government has rehabilitated the Ingrian Finns as a nation (1993); since 1989, 15 church congregations have been restored (in 1918 there were approximately 100) and national cultural societies have been established in Finland, Leningrad Province, Karelia, Estonia, Sweden and elsewhere.

Brief History

The destiny of the Ingrian Finns has been seriously affected by the location of the Russian-Swedish border on the Isthmus of Karelia after the Great Northern War, which separated them from the rest of the Finns. Yet 300 years of life and work passed before the Ingrian Finns were labelled strangers and their territory claimed as having been historically Russian. The Soviet regime started implementing resolute measures.
17th century Ingria came under Swedish rule. Immigration of Finnish peasants.
1702 Russian czar Peter the Great gained access to the Baltic Sea and a new capital St.Petersburg in Ingria.
1920 Ingria was recognised as a part of Soviet Russia by the Peace Treaty of Tartu.
1928 – collectivisation started, the first mass deportation.
1929-1936 The majority of the Ingrian Finnish were deported to Siberia, Central Asia and the Kola Peninsula. The territory was resettled by newcomers from Russia. 1932 – religious practices are forbidden.
1937 – cultural activities in Finnish are forbidden.
1939 – at least 13,000 Finns are murdered and another 37,000 are taken to concentration camps.
1942 – almost 30,000 people are deported to Siberia.
1943 The population in the part of Ingria occupied by Germans was evacuated to Finland.
1944/45 – 55,773 Finns who were evacuated and return home are dispersed in the provinces in Central Russia.
1988 An organisations of Ingrian Finns was created in Leningrad, Carelia and Estonia. 1990 The president of Finland "invited" Ingrias to Finland as remingrants and untill now about 30 000 people have moved to Finland.
1993 The Ingrians were rehabilitated by the Russian government but they still did not receive the right to return to their homelands.
1995 Three homes for the elderly were opened, built by Inkeri Liitto with the help from Finnish government and social organisations. The first Finnish school was opened in St. Petersburg.
2002 The governement of Finland plans to restrict the remigration of Ingrians and give a precedence to those, who can speak Finnish.


<