|
www.inkeri.com Etusivu Inkerin kulttuuriseura ry Etsintäpalsta Grundtvig II -projekti Historia ja kulttuuri Inkerikot Merkkihenkilöitä Inkeri-kirjakauppa Inkerin kulttuurikanava Inkerin tapatietoa Kirjallisuutta Matkoja Inkeriin Perinneneuleita Projektit Sampo-korut Sukututkimus Tulevia tapahtumia Uutisia Vanhoja Inkeri-lehtiä Vatjalaiset По-русски In English På svenska Voterna Virtuaali-Inkeri Vankka annos tietoa historiallisesta Inkeristä: kuvia, karttoja, tarinoita, henkilöitä... Inkeriradio Lähiradiossa keskiviikkoisin klo 16.45 taajuudella 100,3 MHz Keskustelupalstoja Suomi24.fi Venäjänkielinen Inkeriseuroja Suomessa Ruotsissa Virossa Pietarissa Karjalassa Muita yhdistyksiä Keravan paluumuuttajien yhdistys Villa Inkeri Infoa Caisan monikulttuurinen infopankki Kävijälaskuri Laskuri on lisätty sivulle 10.8.2006 Päivitetty 1.11.2009 |
UutisiaMedvedev tuomitsi Stalinin vainot videoblogissaanIlta-Sanomat 30.10.2009Venäjän presidentti Dmitri Medvedev on tuominnut harvinaisella tavalla Josef Stalinin toimeenpanemat vainot 1920-30-luvuilla. Videoblogissaan Medvedev muotoili, ettei Stalinin käskystä toteutettuja joukkomurhia voida oikeuttaa millään tavalla. Stalinin vainoissa ja maatalouden pakkokollektivisoinnissa tapettiin jopa miljoonia ihmisiä. Neuvostojohtajaa pidetään Venäjällä kuitenkin yhä suuressa arvossa. Ihmisoikeusjärjestö Memorial kiitteli Medvedevin lausuntoa, mutta toivoi puheiden johtavan myös tekoihin. STT Syyskokouksen päätöksiäInkerin kulttuuriseuran syyskokouksessa yhdistykselle valittiin uusi hallitus toimikaudelle 2010-2011. Puheenjohtajana jatkaa Helena Miettinen. Varapuheenjohtajaksi valittiin Aili Mehiläinen. Taloudenhoitajana jatkaa Marja Karhula. Muut hallituksen jäsenet ovat: Kaarlo Lindroth, Elma Puidet, Lyyli Ruusu-Salmi, Irina Terävä ja Toivo Tupin. Varajäseniä ovat Pekka Wikberg ja Elina Rakhimova, joka samalla on yhdistyksen sihteeri.Hyväksytty toimintasuunnitelma vuodelle 2010 löytyy tästä. STEP-projekti tutustui Turkin aikuiskoulutukseen Ankarassa 12-15-10.2009.Kynttilät syttyivät vainouhrien muistoksi Tuomiokirkon portaille, Helsingin katolle syttyivät jälleen kynttilät muistuttamaan Stalinin vainouhrien kärsimyksistä. Tosin tänä vuonna tilaisuuteen osallistujia oli hieman aikaisempaa vähemmän. Se voi johtua monesta syystä, jopa siitä, että suru on hoidettu syrjään.  Kalevan akka Helena Nuutinen tarjosi paikalle tulleille erikoisen mahdollisuuden surutyöhön. Jokainen voi tuoda surukivensä Kalevan akalle itkettäväksi. Nuutisen vaikuttava itku herkisti ja kosketti. Myös Myllypuron kirkon kuoron tilaisuuden henkeen sopivat laulut lämmittivät. Kotoista tunnelmaa tilaisuuteen toi pastori Hannu Varkin henkilökohtainen läheisyys: tilaisuuden jälkeen hän hyvästeli kirkkoväen henkilökohtaisesti. 
Pakolaisia ja palavia kyliä (10.10.2009) 90 vuotta sitten käytyjen Pohjois-Inkerin taistelujen muistoksi Inkerin kulttuuriseura järjesti Karjalatalossa 3.10.2009 juhlan, jonne kerääntyi lähes täysi salillinen kiinnostuneita kuuntelijoita. Juhlapuheen Inkerin kohtalonvuodet piti Inkerin historian asiantuntija dosentti Pekka Nevalainen Joensuun yliopistosta. Hän käsitteli siinä monipuolisesti Inkerin vaiheita Venäjän vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen jälkeen (lue koko puhe tästä). Historia on pitkälti vaiennut siitä, miten inkeriläiset noustessaan aseisiin joutuivat vahvempien voimien hyväksikäyttämäksi. Joillekin Inkerin valloitus olisi merkinnyt askelta Suur-Suomeen, toiset taas tarvitsivat inkeriläisiä bolshevikkien vastaiseen taisteluun. Inkerin itsenäisyys ei kuulunut heidän tavoitteisiinsa, vaikka inkeriläisille tätä uskoteltiin.  Juttu kulki ja tarinat vaihtuivat. Edessä kirjailija Anita Konkka ja takana hymysuin Ella Ojala. Inkerin kohtalonvuosia valotettiin myös sukujen historian ja tarinoiden kautta. Toimittaja Mari Kiukas kertoi suvustaan varsin puhuttelevalla otsikolla Viimeinen Mikkelinpäivä Jutikkalassa. Kirjailija Anita Konkka puolestaan kertoi Konkkien vaelluksesta turvaan sodan jaloista ja siitä seuranneesta hajaannuksesta. Lempaalassa syntyneellä kirjailija Ella Ojala oli omakohtaisia lapsuuden muistoja Lempaalasta ennen perheen karkotusta Vologdan alueelle vuonna 1936.  Musiikkitervehdyksen toivat Ruotsissa asuvat Eila ja Elin Pöllänen. Kalevalaisen runonlaulun maailmanmestariksikin valittu Eila tyttärineen valloittivat herkillä esityksillään. Juhlan päätteeksi sopraano Sari Savunen ja harmonikansoittaja Karoliina Paunonen päivittivät pohjoisinkeriläistä kulttuuriperintöä nykypäivään esittämällä Larin Parsken lauluista tehdyn Ilia Kalioujnov-Salmisen säveltämän ohjelmiston. Kuvia Kelton kylistä Kelton kyläkuvia Hiiden opiston opiskelijoiden tulkitsemina on esillä Koivussa ja tähdessä 6.10. 2009 arkisin 10-16. lokakuun loppuun. 22.10., 26.10 ja 29.10 ovet ovat avoinna myös illalla klo 18:aan. Tunnelmallisia töitä Keltosta voi lunastaa myös omaksi edulliseen hintaan. Osoite on Wallininkatu 7. Pajatettiin vadda tšeelt
Luutsan praasniekassa syötiin ja tanssittiin heinäkuisessa helteessä. Praasniekasta on muutamassa vuodessa muodostunut tärkeä itsetuntoa kohottava tapahtuma. Inkerin kulttuuriseuran kesämatkalla tehtiin tuttavuutta uhanalaisten vatjalaisten kanssa.  Vatjan laulavat Linnud Vatjalaiset ovat aina olleet suhteellisen pieni kansa. 1800-luvullakin heitä arvioidaan olleen vain noin 5 000. Nykyisin jäljellä on enää kourallinen vatjan kieltä puhuvia iäkkäitä ihmisiä. Vähät vatjalaiset asuvat parissa kylässä Laukaanjoen suulla, uuden Ust-Lugan suursataman tuntumassa. Vatjan taitajien korkea ikä ei ehkä ole pahin kulttuurin uhka. Kohtalokkaampi lienee tuleva satamakaupunki, joka jyrää alleen Joenperän ja Luutsan vanhat vatjalaiskylät.  Professori Heinike Heinsoo jututtaa vatjan kieltä taitavaa Grigoria. Helena Miettinen puolestaan kuuntelee elämänsä ensimmäisen kerran vatjankielistä puhetta. Vatjalaisissa on kuitenkin viime vuosina syttynyt halu kulttuurinsa säilyttämiseen. Hyvänä osoituksena on Luutsan kylässä vietettävä Pekon päivän praasniekka, joka kokoaa yhteen koko kylän väen. Notkuvan pitopöydän ääressä herkkuja nauttivat niin nuoret kuin vanhatkin. Myös praasniekan ohjelmassa nuorilla oli näyttävä rooli. Linnud-lauluryhmä esitti vatjankielisiä lauluja ja nuoret tytöt olivat sanoittaneet kotikylän vaiheista kertovan laulun. Myös tanssinurmikko houkutteli kaikenikäiset yhteiseen karkeloon. Praasniekka huokui aidon perhejuhlan tunnelmaa. Kaukaa tulleet vieraat otettiin lämpimästi vastaan. Inkerin kulttuuriseuran ryhmän lisäksi juhlaan osallistui joukko nuoria tutkijoita Pietarista ja professori Heinike Heinsoo Tarton yliopistosta. Kyläläisten kanssa oli helppo pajattaa ja solmia kontakteja. Tukea työlleen Luutsan ja Joenperän vatjalaiset tarvitsevatkin. Kielen elvyttäminen on haastava, mutta ei mahdoton tehtävä. Tarvitaan vain työtä, tietenkin myös rahaa sekä tukijoita. Vatjankielisen oppimateriaalin kehittämisellä on kiire. Myös Inkerin kulttuuriseura on mukana tukemassa vatjalaisten ponnistuksia. Lännestä itään Soikkolan kirkon raunioita. Luutsan kyläjuhlan lisäksi praasniekkamatkalaiset pistäytyivät inkerikkojen asuinsijoilla Soikkolanniemellä. Tutkija Marjukka Patrakka valotti inkerikkojen vaiheita ja ryhmällä oli mahdollisuus piipahtaa Miihkelin Dusjan talossa Viistinän kylässä.  Keski-Inkerissä aikoinaan vahvasti vaikuttanut hyppääjien liike on yhtä harvalukuinen kuin Vatjan kansa. Katri Lilja on yksi liikkeen jäljellä olevista jäsenistä. Kuvassa Katri laulaa isoisoisänsä Mikko Soinin haudalla.  Lempaalan Miiskunmäki on kokenut muodonmuutoksen. Larin Parasken syntymäkoti on purettu jo sata vuotta sitten, mutta maisemat ovat tallella. Keski-Inkerin Ropsu ja Skuoritsa tulivat tutummiksi tutkija Aleksei Krjukovin opastuksella. Lähtöpäivänä Aleksei saatteli ryhmän Toksovan ja Lempaalan kautta kotimatkalle. Toksovassa tutustuttiin kirkonkylään ja Lempaalassa kohteena oli Larin Parasken syntymäkylä Miiskunmäki ja historiallisena helmenä Pähkinänsaaren rauhan rajalle 1323 pystytetty ristikivi Lempaalan ja Kivennavan rajalla. Muistotyynyjä näytteillä etelässä ja pohjoisessa Inkerin kulttuuriseuran muistelutyöpajojen tuotoksia on sekä pohjoisessa että etelässä. Tallinnan työpajojen helmiä on ripustettu Tarton Inkeritupaan ja tarinatäkit Vesisaaren kveenimuseoon Pohjois-Norjaan. Tarton näyttely Potuskoja ja muistojen kuvia on avoinna elokuun loppuun (suljettu lomien takia 6.7-3.8.)ja Vesisaaressa ovet ovat auki 20.8. saakka. Näyttely on auki Pietilän talossa tiistaisin klo 13.30 - 17.00 ja sunnuntaisin 12.00 - 15.00. Suomalaiset ovat osa Vesisaaren historiaa ja nykyisyyttä. Suomalaissiirtolaiset eli kveenit muodostivat aikoinaan enemmistön Vesisaaren väestöstä, mutta vieläkin suomalaisuus näkyy ja kuuluu paikkakunnalla. Ajan saatossa kveenien enemmistö on menettänyt kielensä, mutta mielenkiinto omaa kulttuurista perinnettä kohtaan on kasvanut viime vuosina. Kveenit ovat perustaneet omia kulttuuriyhdistyksiään ja saaneet nuoret kiinnostumaan juuristaan. Kveenien ja inkeriläisten historiassa on muitakin samankaltaisuuksia kuin muutto naapurimaahan. Myös kveenit ovat joutuneet kokemaan sortoa ja moni luopui painostuksen alla kansallisesta identiteetistään. Muistot ovat kuitenkin jäljellä. Vesisaaren kaupunki on panostanut omalta osaltaan muistotalkoisiin. Vesisaaren museoon kuuluu useitakin aitoja kveenien entisiä asuinrakennuksia, joissa voi erittäin aidolla tavalla aistia entistä elämää. Pietilän talo kuului aikaisemmin kalastajaperheelle. Tuomaisten talossa leivotaan vieläkin ja kaupunkilaiset voivat käydä ostaa vanhasta leipomosta kotona tehtyä leipää. Ja torstaisin Tuomaisten talon lipputankoon nostettu vasta kutsuu väkeä saunomaan. Museotalojen tiloja vuokrataan myös perhejuhlia varten. Museo ei siis ole kuollut ja etäinen, vaan osa Vesisaaren nykypäivää.  Vesisaaren Tarinatäkkejä ja muistotyynyjä - näyttelyn avasi Inkerin kulttuuriseuran puheenjohtaja Helena Miettinen. Vesisaaren museota edustivat museon johtaja Sigrid Skarstein ja konservaattori Helena Maliniemi.  Näyttelyyn liittyy 18.-20.8. pidettävä muistelutyöpaja, johon odotetaan paikallisten kveenien ja norjansuomalaisten lisäksi myös Tornionjokilaakson meänkielisiä. Odotettavissa on varsin mielenkiintoinen kulttuurinvaihtoviikko. Lapset kielen elvyttäjinäSuomalainen valtaväestö saattaa unohtaa, että suuri osa pohjoisen väestöstä puhuu äidinkielenään saamen kieltä. Mutta harva tietää, että saamen kieliä on useita. Enemmistö saamelaisista puhuu pohjoissaamea, mutta Ivalossa puhutaan inarinsaamea ja lisäksi on myös koltansaamen kieli. Kyseessä ovat nimenomaan eri kielet, eivät murteet. Koltansaamelainen ei ymmärrä pohjoissaamea.Erityisesti inarinsaame ja koltansaame ovat erittäin uhanalaisia kieliä. Inarinsaamea äidinkielenään puhuvia on tätä nykyä noin 300 ja koltansaamelaisia 600. Ennen aktiivista kielen elvytystyötä inarinsaamen osaaminen oli muutaman henkilön varassa. Nyt tilanne on huomattavasti parantunut lasten kielipesätoiminnan ansiosta. Kielipesän idea on yksinkertainen. Pienet lapset oppivat kielen äidinkielenomaisesti päivähoitopaikoissaan, joissa koko toiminta tapahtuu elvytettävällä kielellä. Kielipesään tulevat lapset ovat useimmiten ummikkoja. He ovat perheistä, joissa vanhemmat eivät pysty puhumaan entistä äidinkieltään eivätkä eivät useimmiten osaa saamea. Päivähoitopaikassa lapset oppivat hämmästyttävän nopeasti ymmärtämään opetettavaa kieltä ja puheeseen ilmestyy vähitellen myös saamenkielisiä ilmaisuja. Sekä kielipesätoimintaa tutkinut Annika Pasanen että inarinsaamen kielipesän vastaava Ritva Kangasniemi ja koltansaamelaisen kielipesän vastaava Pirjo Semenoff ihailevat lasten joustavuutta. Asiaan perehtymätön voisi kuvitella, että ummikkona kielipesään tuleva lapsi kokisi vieraan kielen traumaattiseksi. Mutta lapset suhtautuvat asiaan eri tavalla. Heille on tärkeintä tulla ymmärretyksi. Ja näin tapahtuukin. Vaikka hoitohenkilökunta puhuu johdonmukaisesti opetettavaa kieltä, he ymmärtävät lapsen puhetta ja reagoivat siihen täysin normaalisti. Ainoa ero vain on, että hoitajat vastaavat lapselle opetuskielellä. Alkuvaiheessa käytetään tarvittaessa myös eleitä ja esineitä. Kielipesätoiminnan ansiosta inarinsaamen taito on kasvanut 12 vuodessa muutamasta taitajasta useisiin satoihin. Myös vuosi sitten käynnistyneen koltansaamen kielipesän suosio kasvaa. Uusia tulijoita olisi enemmän kuin hoitopaikkoja. Inkerin kulttuuriseuran Päivi Tukia ja Helena Miettinen kävivät hakemassa kokemuksia kielipesätoiminnasta vietäväksi inkerikoille ja vatjalaisille, joiden äidinkieli on yhtä uhattu kuin inarinsaame ja koltansaame ennen elvytystyön alkamista. Kielipesätoimintaa on kokeiltu myös Venäjällä, mutta menestymisen esteiksi ovat muodostuneet erilaiset oppimiskäsitykset ja myös lainsäädäntö. Venäläisen käsityksen mukaan kaksikielisyys on lapselle haitallista, vaikka eri puolella maailmaa tehdyt tutkimukset puhuvat aivan muuta. Savityöpajassa leivottiin muistoja (15.6.) Muistojen kuvia leivottiin savelle keramiikkataiteilija Helena Leppäsen 13.6.2009. Taideteollisella korkeakoululla. Kuvassa ohjaavia neuvoja vastaanottavat Marjatta Tahvanainen, Petra, Henri, Ebba ja Timo Miettinen ja Inkeri Sava sekä Irja Terävä (oik.) Pikkuinen Ebba päätti jättää kurssin muutaman vuoden päähän, mutta 6-vuotias Henri oli mukana innokkaasti. Piirakoita ja pullaa Espan puistossa 12.6. Inkerin kulttuuriseura osallistui jälleen Helsinki-päivän viettoon. Esplanadin markkinatorilla tarjottiin käsintehtyjä karjalanpiirakoita ja mummonpullaa. Omatekoiset leivonnaiset maistuivat. Esimerkiksi kansanedustaja Ben Zyskowicz pistäytyi piirakanhaussa peräti kolme kertaa. Grundtvig-tapaaminen Tromssassa
Norjan kansallispäivänä 17.5.juhli koko kansa. Promoting migrants participation -projektin kumppanit kokoontuivat kolmanteen tapaamiseen Tromssaan 15.-18.5. Inkerin kulttuuriseuran lisäksi tiensä kevätauringossa kylpevään arktiseen kaupunkiin oli löytänyt organisaatiot Frankfurtista, Munchenistä, Romaniasta ja Espanjasta. Tilaisuutta emännöi Tromssan aikuiskoulutuskeskus, jonne tehtiin tutustumiskäynti projektityöskentelyn lomassa. Sunnuntai 17.5. tarjosi torientäydeltä norjalaista eksotiikkaa. Norjan kansallispäivää juhlittiin koko kansan voimin. Värikkäisiin kansallispukuihin pukeutuneet perheet osallistuivat aamupäivällä koululaisten paraatiin ja iltapäivällä esittäytyivät Tromssan kansallisjärjestöt. Kansallispukuja käyttävät Norjassa sekä vauvat että vaarit, eivät pelkästään tanhupiirien tädit. Uusi koulutus- ja työpajaprojekti käynnistyi Taaitsan ja Tervolan palvelutaloissa Susanna innostui muistelemaan elämäänsä Tervolassa. Villa Inkerin palvelutalon kanssa yhteistyöprojekti sai jatkoa, kun kaksivuotinen projekti Toiminnallisia menetelmiä Inkerin palvelutaloissa käynnistyi 2.-6.5. Taaitsassa pidettiin projektin kartoitustapahtuma ja terveystiedon maisteri Eva Kotiniitty koulutti hoitohenkilökuntaa kuntouttavaan hoitotyöhön. Tervolassa käynnistyi muistelutyöpaja Maria-kodin suomenkielisen vanhusten kanssa. Unohdettu ei myöskään Kikkerin mummoja, joiden kanssa järjestettiin lauluilta ja villasukkatanssit. 
Inkerin kulttuuriseuran muistelutekstiilit kasvattavat pohjoista ulottuvuutta Verena Scahll, Ivar Johnsen ja Aili Mehiläinen Tromssan jylhässä keväässä. Tarinatäkit ja muistotyynyt NorjaanTarinatäkit ja muistotyynyt ovat näytteillä Vadsön kveenimuseossa 24.6. alkaen kesän loppuun. Näyttelyyn liittyy 18.-20.8. pidettävä muistelutyöpaja, johon odotetaan paikallisten kveenien ja norjansuomalaisten lisäksi myös Tornionjokilaakson meänkielisiä. Odotettavissa on varsin mielenkiintoinen kulttuurinvaihtoviikko.Yhteistyötä Ruijan kveeniliiton kanssaInkerin kulttuuriseuran puheenjohtaja Helena Miettinen ja sihteeri Aili Mehiläinen tapasivat Tromssan Grundtivg-projektitapaamisen aikana Ruijan Kveeniliiton edustajat Vereena Schallin ja Ivar Johnsenin. Kveeneiksi kutsutaan Pohjois-Norjan suomenkielistä vähemmistöä. Kveenejä on asunut Norjassa jo vuosisatojen ajan. Ruijan Kveeniliiton ideana on, että Suomen lähialueilla olevat suomalais-ugrilaistaustaiset vähemmistökansojen kesken pidettäisiin yhteinen kulttuuritapahtuma ensi tai seuraavana vuonna. Lähialueiden inkeriläisten, setujen, karjalaisten, vepsäläisten, meänkielisten ja muiden ryhmien alkutapaaminen pidettäisiin ensi talvena.Sanankuulijasta sananjulistajaksi Teologian tohtori Kaija Santti vieraili Inkerin kulttuurikahvilassa kertomassa inkeriläisiä vaikuttajanaisia koskevasta väitöstutkimuksestaan Sanankuulijasta sananjulistajaksi. Kaija Santti kiinnostui inkeriläisten vaiheista vieraillessaan Joensuun ystävyyskaupungissa Kontupohjassa. Monet vaiheet kokeneiden inkeriläisvanhusten kohtalot koskettivat. Karjalassa Santti tutustui myös nyt jo edesmenneeseen Maria Kajavaan ja Katri Kukkoseen, joilla oli merkittävä rooli Inkerin kirkon jälleenrakennusvaiheessa. Kumpikin heistä oli Stalinin aikana ajautunut saarnaajiksi. He olivat pitäneet hartauksia, siunanneet vainajia ja kastaneet lapsia. Inkeri oli 1900-luvulle tultaessa perinteinen talonpoikaisyhteiskunta. Inkeriläisnaisten elämänpiirinä oli koti, työkenttänä vaimon, perheenemännän ja äidin tehtävät. Kirkossa nainen oli sanankuulijan asemassa. Seurakuntien ja kirkon hallinnolliset tehtävät ja virat olivat miesten hallussa. Perinteinen sanankuulijan rooli vaihtui Stalinin kirkkoihin kohdistaman terrorin aikana sananjulistajan rooliin. Inkeriläisnaiset eivät tieten tahtoen hakeutuneet seurakunnissa näkyvään asemaan. 1930-luvulla seurakunnallinen toiminta vaikeutui huomattavasti. Lähes kaikki miespuoliset seurakunnanhoitajat ja seurakuntien vastuunkantajat likvidoitiin toinen toisensa jälkeen. Jäljelle jääneet välttivät näkyvää kirkollista roolia viranomaisten pelossa. Naiset nousivat seurakuntien vastuunkantajiksi ja sananjulistajiksi, koska miehiä ei enää ollut tai he eivät uskaltaneet toimia. Naisiin turvauduttiin "paremman puutteessa". Jopa konsistori hyväksyi naisten toiminnan kirkossa. Papillisia tehtäviä heille ei uskottu, eivätkä he itsekään niitä halunneet. Saarnastuoliin naissaarnaaja ei kavunnut eikä jakanut ehtoollista. Toimiessaan aktiivisesti kirkon puolesta inkeriläiset naiset nousivat samalla vastustamaan neuvostoyhteiskunnan politiikkaa ja ideologiaa. Naiset johtivat kokoontumisia kirkoissa, kunnes viranomaiset estivät ne.  Naisten ansiosta uskonnollisuus säilyi hajallaan asuvien inkeriläisten kanssa. Ihmiset kokoontuivat yhteen salaa ja eri verukkeiden alla. Kaija Santti korostaa kuitenkin ymmärtävänsä hyvin niitäkin, jotka paineiden alla luopuivat kielestään, uskonnostaan ja suomalaisista nimistään Ilman inkeriläisiä saarnaajanaisia Inkerin kirkon elpyminen olisi ollut epätodennäköistä. Santin väitöstutkimus on kunnianosoitus Inkerin vahvoille naisille, joiden seuraajillekin soisi nykyistä tasa-arvoisempaa asemaa. Santin väitöskirjaa voi ostaa Inkerin kulttuuriseurasta 15 euron hintaan. Kolmen sortin kattauksia Joulun alla Inkerin kulttuuriseura on ollut mukana monenlaisissa kattauksissa. Eksoottisin pitopöytä katettiin heti joulukuun 1. päivänä Puchheimissa, Baierissa uuden Grundtvig-kumppanin ensimmäisessä projektitapaamisessa. Eri maista tulleet projektikumppanit toivat mukanaan omia herkkujaan yhteiseen pöytään. Inkerin kulttuuriseuran matkalaukussa oli kaali- ja karjalanpiirakoita sekä metsäsienisalaattia. Tuoreuden takaamiseksi munavoi valmistettiin vasta paikan päällä.
Koko projektitapaaminen oli yhtä antoisa kuin tutustumisillan pitopöytä. Monia hienoja ideoita vapaaehtoistyön mahdollisuuksista jäi orastamaan |
Uutisarkistoon Uutisia muualta Inkerin kirkon kuulumisia > Inkerin kulttuuriseura ry Inkerin kulttuuriseura ry on tehnyt vuodesta 1993 työtä inkeriläisen kulttuurin edistämiseksi ja elvyttämiseksi. Keskeisiä toimintamuotojamme ovat inkeriläisen kulttuurin ja yleensä inkeriläisyyden tutkiminen, inkeriläissyntyisten taiteilijoiden näyttelyiden ja konserttien järjestäminen, Inkeri-aiheisen kirjallisuuden tukeminen ja julkaiseminen. Lisää Inkerin kulttuuriseuran tulevista tapahtumista >> Inkerin Kulttuuriseura ry Wallininkatu 7 00530 Helsinki Toimisto on avoinna: ma-pe klo 10 - 16. Puhelin: (09) 2733 225 Sähköposti: koivujatahti (at) inkeri.com Puheenjohtaja: GSM: 045 132 9191 Sähköposti: koivujatahti (at) inkeri.com Sukututkimusjaos: Sähköposti: sukututkimus (at) inkeri.com Parhaiten tavoitat meidät toimistostamme tai puhelimella. Sähköposti toimii aina. Muiden inkeriläisjärjestöjen yhteystietoja  Inkerin kulttuuriseuran logossa on kuva Kupanitsan kirkon seinärappauksista. |
