|
www.inkeri.com Etusivu Etsintäpalsta Grundtvig II -projekti Inkerin kulttuuriseura ry Inkerikot Historia ja kulttuuri Inkeri-kirjakauppa Inkerin kulttuurikanava Inkerin tapatietoa Kirjallisuutta Matkoja Inkeriin Inkerin perinneneuleita Sampo-korut Sukututkimus Tulevia tapahtumia Uutisia По-русски In English Virtuaali-Inkeri Vankka annos tietoa historiallisesta Inkeristä: kuvia, karttoja, tarinoita, henkilöitä... Inkeriseuroja Suomessa Ruotsissa Virossa Pietarissa Karjalassa Muita yhdistyksiä Keravan paluumuuttajien yhdistys Villa Inkeri |
VATJALAISET Vatjalainen Darja Lehti on antanut kasvonsa Inkerin itkuille. Vatjalaiset ovat Virosta tulleita Inkerinmaan vanhimpia asukkaita. Nykyään vatjalaiset ovat lähellä häviämistä. Vuonna 1850 vatjalaisia oli 5 000, lähinnä Luoteis-Inkerissä Kaprion ja Kattilan tienoilla, nykyisin enää muutamia kymmeniä. Vatjan kieli on läheistä sukua viron, liivin ja suomen kielille. Vain kymmenkunta puhuu kunnolla omaa äidinkieltään. Nuoret eivät enää puhu omaa kieltään ja vanhukset kuolevat pian pois. Kielessä on hauskoja poikkeavuuksia. Kun vatjalainen puhuu munien istuttamisesta, hän tarkoittaa perunoiden kasvattamista ja kun hän toteaa vakavasti, että vesi tappaa, niin hän iloitsee siitä, että vettä riittää. Vatjalaiset ovat olleet jo useita vuosisatoja kaksi-ja kolmikielisiä (vatja, inkeroinen ja venäjä). Vatjalaisilla ei koskaan ole ollut omaa kirjakieltä. 1920-30-luvuilla oli koulun opetuskielenä venäjän rinnalla inkeroinen. Seka-avioliitot inkerikkojen kanssa olivat yleisiä. Perheissä säilyi itämerensuomalainen kaksikielisyys, yleensä isä oli vatjalainen ja äiti inkerikko. 
Vatjalaiset ovat uskonnoltaan ortodokseja. Vatjalaisten erityisistä kulttuuripiirteistä ei ole löytynyt tietoa. Vatjalaiset olivat aikanaan merkittävä kansanryhmä: yksi Novgorodin hallinnollinen yksikkö oli nimeltään Vatjan viidennes. Vatjalaisten historia on kertomus sodista ja nälänhädistä, jotka vähitellen tuhosivat väestöä. 1800-luvulla vatjalaiset ja inkeroiset sulautuivat toisiinsa ja venäläisiin siinä määrin, että kummallakaan kielellä ei ole kirjallisuutta.  Vatjalainen nukke. Kulttuurien museossa. Aikaisemmin vatjalaisalueilla toimi kalastuskolhoosi ja maanviljelykolhoosi. Kalasta tehtiin säilykkeitä ja maitoa vietiin Petteriin, eli Pietariin. Nyt kolhoosi on lopetettu, ja elämä on melkein kuollut kolmessa vatjalaiskylässä 
Vatjalaisuutta on yritetty elvyttää. Kesäisin Pietarin päivän paikkeilla heinäkuussa on Luutsan kylässä muodostunut jo perinteeksi kotiseutujuhla. Juhlassa on kolme "virallista kieltä" - vatja, inkeroinen, jonka puhujia on satoja, ja venäjä. Paikalliset asukkaat ovat tiedostaneet monikulttuurisuuden rikkautena. Se näkyy juhlan ohjelmassa Ma ja pud leväd, meid eb le - Maa ja puut jäävät, mutta meitä ei enää ole. Vatjalaisten lipun ja vaakunan on suunnitellut vatjalaisten ystävä Aleksander Gurinov. Sininen symboloi vesistöjä, v:n muotoinen valkoinen vesistöjen väliin kiilautuvaa rantaa ja vatjalaisten nimen alkukirjainta, punainen risti vatjalaisten uskoa ja vuosisatojen aikana nähtyjä koettelemuksia. Vatjalaisilla on ollut onni saada avioliiton kautta joukkoonsa venäläissyntyinen Tatjana Jefimova. Juhlien lisäksi hän on perustanut Vatjan museon. Vatjafiilien ansiosta vatjalaisilla on nyt ensimmäistä kertaa historiassa myös oma vaakuna, lippu ja lipunnostolaulu. Vatjalaiset nuoret ovat perustaneet oman Linnud-lauluyhtyeen, jota odotetaan vierailulle Suomeen vuoden 2008 aikana. 
Vatjalaisten asuma-alueita Kattila-Soikkolan alueella. Lähteet: Marjukka Patrakka, Inkerin seula. Kotiseutulehti 1991:1. http://www.vihrearouva.net/usko/ote1.html |